ulkopuolisuudesta ja ulkosuomalaisuudesta

Olen nyt viettänyt taas muutaman päivän ihan yksin (tai no, kissan kanssa), ja vielä on melkein 2 viikkoa yksinoloa jäljellä. Vähän tylsää, kun vasta joku aika sitten olin pari viikkoa yksin, eikä täällä kaupungissa nyt vielä ole mitään sellaista sosiaalista verkkoa, johon tukeutua. No, onneksi kuitenkin osaan olla yksinkin.

Yksi jännä miete yllätti minut itse asiassa eilen, kun kävin pienellä kävelyllä tässä lähimaastossa. Oli todella kaunis syyskesän päivä, viileä, mutta kirkas ja aurinkoinen. Vielä ei ollut varsinaista ruskaa nähtävissä, mutta joidenkin puiden lehdet olivat ruskeita kuivuuttaan (ei ihme tämän polttavan kuuman kesän jälkeen). Ilma tuoksui raikkaalta ja oli mukava kävellä, kivuta mäenrinnettä puiden varjossa ja sitten laskeutua toista puolta ja ihmetellä upeita kartanomaisia rakennuksia. Erään talon kuistilla istuskeli nainen ja kirjoitti. Toisen talon pihassa kasvoi pensaassa ihania syksynoransseja marjoja valtavina ryppäinä. Jossain oli parvekkeen ovi auki, ja sisältä kuului astioiden kilinää, puhetta ja naurua. Silloin mielessäni välähti hieman kateellinen ajatus, että olisipa kiva asua täällä. Melkein samantien tajusin ajatuksen absurdiuden. Minähän asun täällä.

Ajatus ei kuitenkaan ollut niin absurdi miltä ensin näytti. Vaikka asumme täällä nyt, niin jälleen kerran tämä on väliaikaista (ellei ihmeitä tapahdu). Meillä kummallakaan ei ole sukulaisia täällä, eikä juuri muitakaan sosiaalisia ympyröitä, niinkuin jo mainitsin. Sama juurettomuus, mikä on vaivannut minua muuallakin, jatkuu siis täällä. Ja vaikka sitten kuinka kotiutuisimmekin tänne, niin olemme kuitenkin aina jossain määrin ulkopuolisia. Tuo ulkopuolisuuden tunne tuo tietynlaisen vapauden, mutta pidemmän päälle alkaa myös väsyttää. Joskus olisi kiva kokea kuuluvansa, edes johonkin. Toisaalta, kun muistelen Suomessa asumista, niin en kyllä kokenut kuuluvani sinnekään. Ehkä on sittenkin parempi kokea olevansa ulkopuolinen ulkomailla kuin omassa kotimaassaan...

Rauha maassa

Kävin äsken läheisellä hautausmaalla kävelyllä. En yleensä ole niitä ihmisiä, jotka käyvät hautausmaakävelyillä, siinä on mielestäni aina ollut jotain makaaberia. Mutta nyt, tämän hautausmaan löydettyäni, en enää ymmärrä, miksi joskus ajattelin niin. Ehkä tämä on tarpeeksi etäännytetty itsestäni, vanha hautausmaa, toisessa maassa, sellaisessa kaupunginkolkassa, missä minun ei kaiken järjen mukaan edes pitäisi olla. Ja silti tuntuu, että tämä on juuri se paikka, missä minun kuuluu olla, juuri nyt. 

Tulin tietoiseksi tästä hautausmaasta jo ennen kuin muutimme tänne, kun googlasin alueen nähtävyyksiä. Viinitilojen ja –tupien sekä yhden kirkon lisäksi ainoa mainittava nähtävyys oli Gustav Mahlerin hauta, joka sijaitsi juuri Grinzingin hautausmaalla. (Tähän väliin on sanottava, että suomalainen sana, ”hautausmaa”, tuntuu kyllä kaikinpuolin mauttomalta saksalaiseen Friedhofiin - ”Rauhanhovi” - verrattuna. )

Se, että ylipäätään tutustuin Mahleriin, oli myös sattumaa (niinkuin nyt niin moni muukin asia tässä elämässä). Olin Helsingissä kirjoittamassa gradua – monta vuotta sen jälkeen, kun minun oikeasti olisi pitänyt saattaa opinnot loppuun – ja Pirkko tarjosi minulle lippua konserttiin, johon hän ei itse päässyt. Kun kuulin, että kyseessä oli Mahler, olin yhtaikaa utelias ja epäilevä. Ainoa, mitä tiesin Mahlerista, oli peräisin Frasier-televisiosarjasta.  Jaksossa Frasierin veljen, Nilesin, vaimo on juuri päättänyt erota hänestä, ja Niles muistelee kaihoisasti menneitä. Sitä, miten hän esimerkiksi aina sunnuntaisin soitti Mahleria pianolla Marisille. Silloin Frasier huomauttaa, että ”ethän sinä edes pidä Mahlerista”. Nilesin nyrpeä vastaus on: ”No Marisin lisäksi, kuka pitää?” 

Koska veljekset kuitenkin ovat auttamattomia snobeja ja koska tällainen altavastaajan asema aina kiehtoo minua, niin päätin mennä konserttiin, vaikka minulla olisi sinä päivänä ollut niin paljon muutakin muka tärkeämpää tekemistä. Ei huvittanut mennä, mietin perumista viime hetkeen, päätin kuitenkin lopulta lähteä, juoksin koko matkan (sen osuuden, mitä raitiovaunu ei minua kuljettanut), ja kun viimein saavuin konserttisalille, oli aula jo tyhjä Ritvaa, Pirkon ystävää, lukuun ottamatta. Silti, onneksi menin. Mahlerin 7 sinfonia muutti – jos nyt ei elämääni, niin ainakin suhteeni klassiseen musiikkiin.

Ennen kuin unohdan, mistä minun oikeasti piti kirjoittaa, niin sysään nyt kuitenkin Mahlerin musiikkia koskevat pohdintani toiseen kertaan. Mahler on tässä yhteydessä vain se syy, miksi löysin tämän ”Grinzingin rauhanhovin”. Ja rauhanhovi se todella on. Kyseessä on hyvin pieni hautausmaa, ihmeellisellä hieman kaltevalla kukkulalla. Toisella puolen avautuu näkymä yli kaupungin, melkoisen etäällä, mutta kuitenkin aivan selkeästi. Toisella puolen näkyy Kahlenberg-vuori, ja sen rinteellä valkoinen linna. Itse hautausmaalla ei yleensä ole juurikaan ihmisiä. Tänään siellä oli ainoastaan yksi perhe minun lisäkseni. He ottivat kuvia haudasta, joka ei sanonut minulle mitään, ja katsoivat minua kummeksuen, kun pysähdyin Mahlerin haudalle. Kun he olivat lähteneet, olin aivan yksin. Paahteinen, yli + 30 asteen helle kuumotti selkääni ja elokuun taivas oli syvänsinen ja matala. Vaaleat hautamonumentit näyttivät huokoisilta ja ikivanhoilta. Puiden katveessa enkelipatsaat ojentelivat käsiään ja kultaiset kirjaimet kertoivat menneistä kohtaloista. Kuului vain mehiläisten surinaa, kaukaisen kirkon kellon soitto – vain kerran – ja ilmeisesti hyvin myöhään heränneen kukon kieuntaa. Kävelin rahisevaa valkoista soratietä ja pysähdyin ristillä roikkuvan Jeesuksen eteen. Se näytti minusta surulliselta pelkässä lannevaatteessaan, kasvot maata kohden. Mietin jälleen kerran, miksi kristinusko on ottanut symbolikseen juuri tuon kärsimyksen ja kuoleman kuvan. Tein silti ristinmerkin, jotenkin se kuului asiaan. 

Kun jätin hautausmaan taakseni, tuntui, että sen rauha yhä seurasi minua. Taloni viileässä käytävässä vilkaisin itseäni peilistä, ja kasvoni näyttivät vierailta ja etäisiltä. Ihan kuin olisin hetkeksi itse lähtenyt pois niiden sisältä, ja pelkät kuoret olisivat siinä. Katsetta oli vaikea tarkentaa. Hetken saatoin kuvitella näkeväni itseni vieraan ihmisen silmin.

Tajusin tänään, että Bowie olikin jo sanonut kaiken oleellisen eilisen kirjoitukseni aiheesta tässä biisissään:

Aika kuluu hirvittävän nopeasti
Päivät ovat samankaltaista puuroa,
aurinkoisia, mutta muistiinpainumattomia
viikot kiirehtivät viikonloppuun
ja aina tuntuu olevan uusi maanantai
kuukausista ei enää saa otetta
ja vuosista ei muista jälkikäteen juuri mitään.
Joulut ja juhannukset kasaantuvat kiikkeräksi keoksi,
josta on vaikea hahmottaa yksityiskohtia,
ja vuosi 2012 kuulostaa edelleen scifi-romaanin nimeltä.

Itseä ei voi enää hyvällä tahdollakaan kutsua nuoreksi,
mutta sitä on vaikea käsittää,
kun vaatekoko pysyy samana ja ajatukset aina yhtä keskenkasvuisina
teini-iän kompleksejakin on jäljellä varmasti reilu tusina.

Jotain silti tapahtuu
uneliasta huminaa kuuluu öisin
kun menneet vuodet pyörivät pääni ympärillä
enkä saa nukuttua tuo vieraantuntuinen mies vierelläni
tässä elämässä joka kyllä muistuttaa minua jollain tavalla
kuin kaukainen saari ulapalla auringonpaisteessa,
mutta laivani tuntuu silti jatkuvasti kiertävän sen kaukaa
enkä koskaan pääse rantaan asti.

Vanhenen, mutta en viisastu.

Aamuisin en enää muista, mitä ajattelin yöllä
ja yöllä en ole varma, ovatko ajatukseni vain kiusoittelevia aaveita
vai vakavasti otettavia haaveita.

Tämä hetki venyy ja jatkuu ja tuntuu loputtomalta,
silti aika kulkee päätähuimaavaa vauhtia jossain selkäni takana.
Jos kääntyisin, se varmaan pysähtyisi
ja leikkisi nukkuvaa,
sillä kukaan ei voi nähdä sen liikkuvan,
tai muuten taika raukeaa.