Taas on ollut tarkoitus kirjoittaa jo pidemmän aikaa, mutta en jotenkin ole saanut itseäni rauhoittumaan, keskittymään ja kirjoittamaan. Olen ollut todella levoton viime aikoina, jo pidemmän aikaa. On kuin sisälläni olisi yhtäkkiä hirveästi energiaa, jota en saa kuitenkaan kunnolla purettua mihinkään. (Pitäisi varmaan alkaa vihdoin harrastaa jotain liikuntaa...) Tunnen oloni jotenkin erilaiseksi kuin aikaisemmin. Oikeastaan ainoa asia, mikä on muuttunut ja mikä tässä saattaa olla takana, on se, että olen todella yrittänyt jollain tapaa päästä sinuiksi tukahdutetun vihani kanssa (psykologin ohjeiden mukaan).

Kuulostaa melko dramaattiselta tuo tukahdutettu viha. En kuitenkaan koe, että olisin mitenkään täynnä raivoa (!), mutta kun psykologi varovasti kysyi, että olisiko mahdollista, että sisälläni on paljon vihaa, niin tunnistin hänen heti olevan oikeassa. Minun on aina ollut vaikea ilmaista vihaa. Olen aina inhonnut ja pelännyt konflikteja. Sen sijaan, että uskaltaisin sanoa suoraan, mitä ajattelen ja ennen kaikkea pitää puoliani, hyvin helposti suljen vihan, pettymyksen ja epäreiluuden tunteet sisääni ja laitan kannen päälle. Siitähän ei tietenkään hyvää seuraa. Viha ja nuo muut samansukuiset tunteet kun eivät siitä mihinkään katoa. Ne jatkavat elämistään sisälläni. Ne tekevät minusta passiivis-aggressiivisen piilovittuilijan ja kuluttavat sitä energiaa, jota tulisi käyttää elämiseen ja eteenpäin menemiseen. Ilmankos olen aina kokenut itseni niin väsyneeksi, voimattomaksi ja jotenkin innottomaksi.

En ole oikeastaan vielä edes tehnyt suuria muutoksia, mutta tuloksia on silti jo nähtävissä. Olen yrittänyt päästää aggressioita pihale kuuntelemalla todella raskasta ja aggressiviista musiikkia. Jostain syystä se tuntuu toimivan erityisen hyvin. Suorastaan tunnen saavani energiaa ja voimaa siitä. Ja toisaalta olen yrittänyt pitää puoliani enemmän. Seisoa mielipiteitteni ja tuntemusteni takana, vaikka joku niitä tai niiden oikeutusta kyseenalaistaisikin. Se ei ole vieläkään helppoa, ja välillä yhä epäilen rajojani ja tunteideni oikeutusta, mutta yritän katsoa eteenpäin, yritän pitää selkäni suorana ja muistaa, että minulla on yhtäläinen oikeus tunteisiini kuin kenellä tahansa. Kirjoitettuna se näyttää täysin itsestäänselvältä, mutta todellisuudessa se ei vieläkään ole sitä minulle. Olen vasta opettelemassa.

Olen aina ihmetellyt ihmisiä, jotka uskaltavat ilmaista (negatiivisina pidetyt) tunteensa suoraan, niitä häpeilemättä tai kyseenalaistamatta. Itse olen aina jo etukäteen pyydellyt anteeksi, jos olen joskus uskaltanut niin tehdä. Ja lisää jälkeenpäin. Ja pinonnut päälle vielä kaikenlaisia selittelyjä, kunnes olen lopulta melkein kumonnut aikaisemmin sanomani ja vielä pyytänyt kertaalleen anteeksi siihen päälle.

Mutta minulla on oikeus tuntea itseni loukatuksi, väärin kohdelluksi, pettyneeksi, haavoittuneeksi ja jopa vihaiseksi.

Minun on kuunneltava tunteitani, koska ne ovat voimakkaita. Jos jätän ne vain sisälleni riehumaan, enkä katso niiden perään, niin oireilen jatkuvasti fyysisesti. Olen jo ajat sitten tajunnut (vaikka olen sen välillä halunnut kieltää, onhan se helpompaa), että olen jopa harvinaisen psykosomaattinen. Kaikenlaiset kireät ja jännittyneet tunnelmat, epäoikeudenmukaisuudet ja voimaton vihantunne menevät aina "suoraan suoleen", kuten tädilläni, joka kärsii samasta sairaudesta, on tapana sanoa. Ja välillä ne tietysti manifestoituvat muutenkin, päänsäryillä, huimauksilla, huonolla ololla...

Ehkä se johtuu siitä, että tunteeni todella ovat voimakkaita. Että oikeasti reagoin moniin asioihin tunteella. Tämän tunnustaminen on uutta minulle, olenhan aina pitänyt itseäni viileänä ja rationaalisena. Se taitaa kuitenkin olla vain taitavasti rakennettu kuori, jonka olen huomannut ihmisten helposti hyväksyvän. Minua ei ole koskaan rohkaistu ilmaisemaan tunteitani. Ei koskaan. Paitsi tietysti niitä positiivisina koettuja tunteita, joita varsinkin isäni haluaisi minusta irti enemmän kuin on usein mahdollista. Mutta toista ei voi olla ilman toista. On hyväksyttävä koko tunteiden kirjo, tai muuten olen sellainen tasapaksun tunteeton, millaiseksi olin jo välillä muuttunut. Innoton ja vihaton, tyyni, mutta tylsämielinen.

Tässä sitä työsarkaa riittää, edelleen. Miten uskaltaa tunnistaa kaikki tunteet ja hyväksyä ne. Ei kieriskellä niissä tai liioitella niitä, vain hyväksyä ja tuntea ne, ja - move on.