En saa kirjoitettua, mitä olen ajatellut jo aamusta asti.

Kuljin kohti Hietaniemenrantaa, ohi korkeiden, komeiden mäntyjen, taivas niiden yllä vaaleansininen, kummalliset pilvet, samanlaiset kuin Tanskassa, tiiviin näköinen pilvimatto, joka peitti suuren osan taivaasta. Ihailin puita ja taivasta ja pilviä, ja yhtäkkiä muistin tätini ystävän, joka kuoli hiljattain. Hän oli kotoisin jostain ihan läheltä ja oli viettänyt monesti aikaa tässä metsikössä. Kun tätini oli käynyt viimeisein kerran häntä katsomassa, hän oli muistellut näitä korkeita, ylväitä honkia, ja tätini oli sanonut, tahtomattaan, ajattelematta, että mennään joskus niitä katsomaan. Vaikka tiesi, ettei se tulisi enää onnistumaan. Hyvin pian sen jälkeen tämä ystävä kuoli.

Mietin tänään tuota poisnukkunutta naista ja hänen toivettaan nähdä nämä hänelle hyvin tutut puut. Ajattelin, että ehkä se onkin harhaa ja väärää kuvitelmaa, mitä aina sanotaan, että sitä kuoleman lähestyessä katuu kaikkea sitä suurta ja upeaa, mitä ei ole tehnyt, kaipaa kaikkia niitä paikkoja, joissa ei ole käynyt ja suita, joita ei ole suudellut. Eikö tuntuisi uskottavammalta, että sitä kaipaa kaikkea sitä tuttua ja turvallista, mitä enää ei saa nähdä ja kokea? Että vielä kerran haluaisi nähdä oman kotinsa, istua lempituolissaan, nähdä taivaan, tuntea sateen ja haistaa aamukasteen tuoksun, vielä kerran koskettaa ystävän kättä, halata vanhempiaan, pidellä kissaa sylissä, herätä omasta sängystään.

Miksi sitä kaipaisi sellaista, mistä ei ole muistijälkeä? Meidän pieni, tuttu elämämme, se on se, mistä me koostumme, kaikki ne ihmiset ja asiat, joita lähes päivittäin näemme ja usein pidämme itsestäänselvyyksinä. Niitä me tulemme kaipaamaan.

Olen juuri käynyt katsomassa saman elokuvan toiseen otteeseen. Istun reunapaikalla, ja muilla ihmisillä tuntuu olevan hirveä kiire siinä samassa, kun kangas hämärtyy. He nousevat ylös ja tunnen heidän kärsimättömyytensä pistelevän ihoani. Itse olen vielä elokuvan sisällä, hädin tuskin ymmärrän, että se on ohitse. Vaikka mieleni on tuskallisen hidas, nousen silti kuuliaisen hätäisesti ja yritän sulloa silmälasikoteloa liian täyteen käsilaukkuun vesipullo kainalossa ja takki hädin tuskin puoliksi päällä roikkuen. Kuin unessa kuljen portaat ylös ja astun ulos elokuvasalista. Kirkkaat valot koskevat silmiin, aulan hälinä häiritsee yhä sisäänpäin kääntynyttä mieltäni, räikeät valot, ilmelä karamellintuoksu ja eteeni ja ohitseni säntäilevät ihmiset ja heidän kovaääninen naurunsa. Kiirehdin läpikulkukäytävää ohi surullisen näköisten suljettujen ravintoloiden, joku tonkii roskista muovipussi kätensä suojana ilmeisesti pois heitettyjä pulloja ja tölkkejä etsien.

Viimein astun ulos ovesta raikkaaseen ulkoilmaan. Maailma on muuttunut ollessani elokuvissa. Maa on märkä, on satanut. On pimeämpää kuin luulin, mutta ei vielä aivan pimeää, meneillään on syväsininen hetki. Käännyn lähteäkseni vasemalle, mutta maailman häkellyttävä kauneus seisauttaa minut niille sijoilleni. Läheisen jo tältä päivältä suljetun ravintolan neonvalot ja ulos ripustettu helminauhamainen valoketju hohtavat hämärässä ja heijastuvat lätäköistä. Minun on pakko kaivaa puhelin esiin ja ottaa kuva. Ja toinenkin. Tuskin pääsen jatkamaan matkaa, kun jo näen toisen kuvauksellisen näyn. Rautatieaseman kellotorni piirtyy hämärää taivasta vasten miltei epätodellisen valoisana hohtavan luistelukentän takaa, puiden mustat, paljaat, märät oksat sitä kehystäen. Jopa luisteluradan reunaan siirretyt kontit näyttävät kuvauksellisilta. Napsin kuvan toisensa jälkeen, mutta lopulta annan periksi ja laitan puhelimen pois. On turhaa ottaa enempää kuvia, koko maailma näyttää nyt silmissäni elokuvalliselta, rumatkin asiat kauniilta.

Ylitän tien ajatuksissani, autot kohisevat ohitse Hämeentietä, nostattavat ilmaan pisaramyrskyjä. Kaiken yllä leijuu epätodellinen tunnelma, ilma tuoksuu keväältä, mutta taivaan väri on siihen nähden liian tumma. En pysty irrottautumaan elokuvan tunnelmasta, tuntuu kuin elokuva olisi muuttunut osaksi minua tai minä olisin elokuvassa. Sydämeni hakkaa normaalia nopeammin ja on pakahduttava olo. Ajatuskin kirkkaastivalaistusta ja steriilistä ruokakaupasta tavarapaljouksineen ahdistaa, mutta siellä on pakko poiketa kotimatkalla. Muistan puoliksijuodun vesipulloni ja pakotan itseni juomaan siitä muutaman kulauksen ennen kuin jätän sen ovensuussa olevan roskiksen päälle. En halua kenenkään luulevan, että otin sen kaupasta. Pantin menetys harmittaa, mutta muistan äsken roskiksia kaivaneen miehen, ehkä joku tarvitsee panttirahaa minuakin kipeämmin.

Kaupan kirkkaat valot miltei sokaisevat minut ja räpyttelen arkoja silmiäni niiden loisteessa. Hedelmäosaston tutut, makeat tuoksut tunkevat sieraimiin. Liikun hitaasti kuin veden alla, mieleni on yhtaikaa tahmea ja miltei kivuliaan kirkas. En muista mitä tulin kaupasta hakemaan. Joku katsoo minua pitkään, kun seison hedelmähyllyjen edessä vielä itkusta punottavin silmin ja silmälasien painaumat nenänpielissä tekemättä elettäkään valitakseni jonkun hedelmistä. Sisälläni velloo niin paljon tunteita, etten meinaa pystyä keskittymään näihin arkisiin askareihin. Yhtäkkiä tunnen taas olevani elokuvan päähenkilö, koko maailma pienintä yksityiskohtaa myöten jonkun ohjaajan suunnittelema, ja muut ihmiset vain statisteja, häviävän pienessä sivuroolissa oman merkityksellisyyteni laitamilla.

Yhtäkkiä minusta tuntuu, että on pakko kirjoittaa Sufjan Stevensistä. Eihän tämä ole mitenkään ennenkuulumatonta, olen kirjoittanut artisteista ennenkin; Michael Stipesta, Bowiesta, Suedesta. On joitain artisteja, jotka ovat niin merkittäviä elämässäni, suorastaan identiteettini rakennuspalikoita, että he ovat paljon enemmän kuin "vain" muusikoita tai taiteilijoita. On kuin haluaisin sulattaa heidät osaksi itseäni, käyttää heidän henkeään ja mielenmaisemaansa tehdäkseni itsestäni kiinnostavamman...tai nähdäkseni maailman toisella tavalla. Usein turhaudun valtavasti, kun en saa jaettua kenenkään kanssa näitä tuntemuksia, joita tietyt artistit minussa herättävät. Jos kuuntelutan jollakulla vaikka itselleni tärkeän kappaleen heiltä, minun on varustettava se monimutkaisilla ja kaikenkattavilla selityksillä. Haluaisin kertoa kaiken, mitä tiedän biisin syntyolosuhteista, teemoista; kaiken mitä olen lukenut siitä ja ehkä vielä omia huomioitani. Se ei siltikään auta. Tietenkään kukaan ei voi kokea täysin samoin kuin minä, ja usein petyn, kun muut eivät haltioidu jostain, mikä mielestäni on todellinen mestariteos. Eivätkö he kuule? Eivätkö he ymmärrä?

On niin paljon, mitä ei voi jakaa, vaikka haluaisikin.

Tämä on nyt vaatimaton ja väistämättä vajavaiseksi jäävä yritykseni kertoa, mitä Sufjan Stevens ja hänen musiikkinsa merkitsevät minulle.

Tekee mieli aloittaa alusta, siitä miten löysin hänet, vaikka en tiedä, onko se aiheen kannalta olennaista. "Aloita alusta" lienee kuitenkin hyvä neuvo tässäkin tapauksessa, se loogisin tapa, ja ehkä tämä on tärkeämpää kuin ymmärränkään.

Löysin Sufjanin, kun lähdin Pariisiin vuonna 2007. En muista, ostinko musiikkilehden Suomesta vai Pariisista, mutta siinä oli muiden arvostelujen joukossa arvostelu Sufjanin "Seven Swans" -albumista. En muista arvostelusta enää mitään, mutta jokin siinä selkeästi vetosi minuun, sillä heti ensimmäiseksi Pariisissa ostin tuon levyn. Sen kannessa oli lentävä joutsen, kansi oli hieman kömpelösti ja kotikutoisesti piirretty, mikä sopi myös levyn musiikkiin. En muista enää tarkalleen, mitä siitä ensin ajattelin, mutta pidin siitä heti. Musiikki oli rauhallista ja siinä oli aivan oma tunnelmansa. Kuuntelin sitä Marinitan asunnolla, jossa asuin ensimmäisen viikon, ja hän piti siitä myös.

Seuraavan vaiheen haluan käydä läpi nopeasti, sillä tällä hetkellä minun ei tee mieli velloa näissä ajatuksissa, mutta tämäkin on välttämätöntä tarinan kertomisen kannalta. Vain pari viikkoa tuon jälkeen tapasin nyt ex-mieheni. Kun hän tuli ensimmäisen kerran Buttes-Chaumontin kämppääni, soitin hänelle Sufjania. Hän ei tuntenut artistia entuudestaan, mutta piti siitä heti. Hän ehkä tulkitsi myös hieman väärin sen, että kuuntelin musiikkia, jossa oli paikoitellen niin uskonnolliset sanat. Olin kyllä huomannut sen, mutta toisin kuin joidenkin toisten artistien kohdalla, se ei häirinnyt minua ollenkaan. Musiikki ei ollut uskonnollista, siinä oli vain uskonnollista kuvastoa. Ja jos siinä laulettiinkin uskosta, se oli täysin henkilökohtaista, sillä ei yritetty saada muita kääntymään, siinä ainoastaan kerrottiin omista kokemuksista. Ja koska musiikki oli taivaallisen kaunista, uskontoteemat oikeastaan sopivat siihen.

Myöhemmin Sufjanista tuli monin tavoin yksi meidän yhteisiä artistejamme, yksi niitä harvoja, joista molemmat pidimme. Saimme selville, että Sufjan oli tehnyt myös levyn Illinoisin osavaltiosta (osana osavaltioprojektiaan, jonka hän myöhemmin hylkäsi liian kunnianhimoisena) ja Chicago-nimisen biisin. Ex-mieheni kotikaupunki oli Chicago, joten se sopi melkein liiankin hyvin. Kuuntelin tuota biisiä esimerkiksi silloin, kun heräsin aamuyöllä Pariisissa lähteäkseni ensimmäistä kertaa Chicagoon. Ja monta muuta kertaa ennen Chicagon matkoja ja lennoilla matkalla sinne. Muutoin tuo albumi jäi minulle silloin etäisemmäksi, ehkä osittain siksi, että mieheni ei erityisemmin pitänyt siitä. Seven Swans sen sijaan oli saavuttanut klassikon aseman meidän kotonamme, ja kuuntelimme sitä usein varsinkin nukkumaan mennessä. Itse en ollut aikaisemmin pystynyt kuuntelemaan musiikkia yrittäessäni nukahtaa, mutta lopulta totuin siihen, ja nykyään jatkan tuota tapaa myös yksin. Miltei aina kuuntelen nimenomaan Sufjania, tosin en Seven Swansia, koska se tuo liikaa muistoja.

Jossain vaiheessa matkan varrella kävi kuitenkin niin, että mieheni tavallaan hylkäsi Sufjanin. Ostimme Chicagosta erään kerran hänen silloin uusimman ja hyvin kokeellisen levynsä. Mieheni ei pitänyt siitä ollenkaan. Minullekaan se ei heti auennut, mutta halusin antaa sille mahdollisuuden. Mieheni ei enää suostunut sitä kuuntelemaan, ei edes toista kertaa, eikä vaikka myöhemmin kerroin, että sillä on hyviä kappaleita, ne eivät vaan aukea yhtä helposti kuin aiemmat.

Siitä lähtien sain tehdä Sufjan-matkaa yksin, mikä on jotenkin kuvaavaa. Olisin halunnut eräänä jouluna toivoa lahjaksi Sufjanin joululaulualbumia, mutta mieheni oli sitä mieltä, että en pitäisi siitä ja pettyisin siihen. En tiedä miksi kuuntelin häntä, mutta en sitten toivonut levyä lahjaksi. Myöhemmin kun ostin erään toisen Sufjanin aikaisemman levyn ja yritin saada mieheni kuuntelemaan sitä, hän ei halunnut enää kuunnella sitäkään, vaikka levyn tyyli oli hyvin lähellä Seven Swansin akustista, maagista folkia. Ja kun lopulta ostin Sufjanin viimeisimmän levyn, hän ei kuunnellut sitä, vaikka sanoin sen olevan mielestäni tämän paras albumi. Olin varma, että hän pitäisi siitä. Mutta kun mieheni kerran oli sulkenut oven Sufjanilta, se ei enää auennut. Tämä kaikki on kovin kuvaavaa koko suhteemme kannalta.

Arvasin, että nämä mietteet vievät minut täysin sivupoluille, mutta ehkä oli tärkeää saada ne ulos. Näin siis tutustuin Sufjaniin aikanaan, näin hän toi minut ja ex-mieheni toisiamme lähemmäs ja näin hän lopulta sai todistaa, kuinka kasvoimme erilleen.

Minulla itsellänikin on ollut välillä voimakkaampia Sufjan-vaiheita ja välillä hän on ollut taka-alalla. Näin on toki oikeastaan kaikkien artistien kohdalla. Kulutan artisteja sykleissä osittain ehkä alitajuisesti estääkseni itseäni kyllästymästä heihin ja osittain tietysti siksi, että tietyt artistit puhuttelevat minua enemmän tiettyinä aikoina. Sufjan on kuitenkin tietyllä tavalla ollut elämässäni jonkinlainen tasainen pohjavire oikeastaan siitä lähtien, kun olen hänet löytänyt. Hänen musiikissaan on jotain, mitä tarvitsen edes pienen annoksen melkein aina. On liian yksinkertaista sanoa, että se rauhoittaa minua. Ehkä voisi sanoa, että se jollain tapaa maadoittaa minut. Kun olen hermostunut, ahdistunut tai muuten vaan ylivirittynyt, Sufjanin musiikki toimii kuin lohduttava ja rakastava päänsilitys. On kuin hän laulaisi suoraan minulle, vain minulle, ja musiikki täyttää kaiken, luo toisenlaisen tunnelman, saa minut hengittämään.

Sufjanilla on nähdäkseni teemoiltaan karkeasti kolmenlaista musiikkia. On täysin henkilökohtaisia sanoituksia, on Amerikan historiaan todellisesti sijoittuvista tapahtumista ja paikoista kertovaa musiikkia ja näiden sekoituksia. Amerikasta - Illinoisista tai Michiganista - laulaessaan hän välillä luo näistä todellisista tapahtumista eräänlaisia satuja ja välillä myös sekoittaa mukaan omaa elämäänsä. Varsinkin Illinoisista kertovalla albumillaan myös musiikin orkestraatio kertoo siitä, että nyt käsitellään suurempia teemoja ja kaupunkielämää. Välillä instrumentteja on melkein liikaa, pauhu lähenee meteliä. Välillä - usein - se kuulostaa karnevalistiselta ja tuo mieleen tivolit ja huvipuistot, torvisoittokunnat ja 50-luvun muusikot.

Silloin kun hän laulaa omasta elämästään tai uskostaan, musiikki on yleensä hyvin riisuttua. Soittimia on joko vain muutamia tai ehkä vain yksi, kitara tai banjo. Sufjanin ääni tulee lähelle, se toimii tärkeimpänä instrumenttina. Se muistuttaa, kenen elämästä tässä lauletaan, se uskoutuu meille kuuntelijoille.

Sufjanin ääni onkin vaikeiten kuvailtavissa. En ole kuullut kenelläkään samanlaista ääntä. Se ei ole erikoinen ääni siinä mielessä kuin yleensä ajatellaan, mutta se on kuitenkin hyvin persoonallinen. Se on yhtaikaa herkkä ja kuitenkin vahva, se on jollain tavalla "leveä", lämmin ja kuiskaava. (Hänen puheäänensä on aivan toisenlainen!) Se ei muistuta kenenkään muun ääntä, ja se luo ehkä hänen musiikkiinsa sen aivan omalaatuisen tunnelman, kuin kääriytyisi pehmeään pumpuliin, kuin joku tuudittaisi ja hypnotisoisi näkemään maailman omalla tavallaan.

Vaikka Sufjanin musiikki on kaunista ja herkkää, se ei ole koskaan siirappista, ei koskaan "liian kaunista", ei imelää. Se on aina totta, siinä on jonkinlaista rosoa mukana miltei ylimaalllisessa kaunedessaankin. Ehkä se johtuu sanoituksista, jotka ovat myös erilaisia kuin kenelläkään muulla. Jostain luin aikoinaan, että Sufjan olisi alunperin halunnut kirjoittajaksi, mutta päätyikin tekemään musiikkia. Sen kuulee sanoituksista. Hän on kirjoittaja ja voisi varmasti halutessaan olla vaikka kirjailijakin.

Huomaan nyt, etten pysty selittämään hänen musiikkiaan. Silti on vielä jatkettava.

Mitä minulta jäi kertomatta? Ehkä se, että Sufjan edustaa minulle myös tietynlaista myyttistä Amerikkaa, josta todellisuudessa olen nähnyt vain vilauksia Chicagon matkoillani. Hän on osa sitä Amerikkaa, josta välillä luemme kirjosta tai josta näemme vilauksia indie-elokuvissa tai valokuvanäyttelyissä. Hänen tarinoistaan voisi helposti tehdä elokuvia tai kuten jo sanoin, kirjoittaa kirjan, vaikkapa novelleja. On oikeastaan ihme, että hänen musiikkinsa ei ole innoittanut jo jotakuta elokuvantekijää. Hän luo maailman, jossa en välttämättä haluaisi elää, mutta jota on loputtoman kiinnostava tarkkailla.

Vaikka hän mielessäni onkin osa tätä myyttistä Amerikkaa, eräänlaista vaihtoehtoista Amerikkaa, niin samalla hän on kuitenkin täysin uniikki. Monet indie-muusikot käyttävät nykyään samoja instrumentteja musiikissaan kuin Sufjan, mutta kukaan ei onnistu kuulostamaan häneltä. Kukaan ei kirjoita samalla tavalla kuin hän. Ehkä hänen uskonsa ja henkisyytensä tekee hänestä erilaisen, ehkä hänen rehellisyytensä, ehkä tietynlainen maaginen realismi, joka on aina vedonnut minuun. Luultavasti kaikki nämä yhdessä.

Tämän paremmin en osaa sitä selittää.

                                                 Ajatuksia vuodesta 2016


Olen jo monta kertaa päättänyt kirjoittaa viime vuodesta, mutta aina kun istun koneen ääreen, joka ainoa ajatus karkaa päästäni. Tuntuu kuin viime vuosi olisi jokin hahmoton, pahaenteinen pilvi, josta ei saa otetta, ja se tuntuu ulottavan lonkeronsa myös tämän vuoden puolelle. Ihan kuin en olisi vieläkään päässyt siitä eroon, kuin se ei olisi toden teolla vielä loppunut.

Mutta se on ohi. Ja ehkä kirjoittaminen siitä saisi sen paremmin asettumaan omaan laatikkoonsa. Siihen, jonka päällä on musta rasti merkkinä parinkin aikakauden loppumisesta.

Vuosi 2016 alkoi kohdallani dramaattisesti ja jatkui samaa rataa. Itse uusi vuosi oli jo paljonpuhuva, vietimme sen Jamesin kanssa kotona, ei mitään ihmeempää juhlimista, katsoimme uuden vuoden raketteja kotimme ikkunoiden läpi, en muista mitä söimme enkä muista, nostimmeko edes maljat uudelle vuodelle. Ero roikkui jo painavana ilmassa, olimmehan puhuneet siitä aina vain enemmän jo kesästä asti, ja oikeastaan syksyisellä Chicagon matkalla jo päättäneet asian, mutta sitten vielä kerran pyörtäneet päätöksemme siltä erää ja antaneet itsellemme ja toisillemme lisäaikaa. Muistaakseni James asetti taas yhden aikarajan uuteen vuoteen, mutta minä tingin viikon lisäaikaa, en muista minkä takia. Ehkä tuollaisen päätöksen tekeminen uutena vuotena tuntui liian dramaattiselta. Niinpä teimme sen loppiaisviikonloppuna.

Se viikonloppu on tietyllä tavalla sumua ajatuksissani, en muista missä järjestyksessä asiat tarkalleen meinvät. Muistan, että kävimme pitkällä kävelyllä ja kahvilla siinä kylmässä ja steriilissä kahvilassa Lille Triangelilla, ja yhtäkkiä siellä soi yksi meidän suhteemme ensimmäisistä biiseistä, jota en ollut kuullut missään vuosiin, Death Cab for A Cutien "I Will Follow You Into The Dark", ja tietysti minua alkoi itkettää ja lähdimme kahvilasta. Kuljimme pitkästä aikaa käsi kädessä. Mutta tapahtuiko tämä kaikki ennen vai jälkeen sitä lopullista keskustelua? Mieleni haluaisi ajatella, että ennen, mutta taisikin olla juuri toisinpäin. Taisimme käydä keskustelun myöhään lauantai-iltana ja sitten lähdimme kävelylle sunnuntaina. Koko päivä oli jotenkin täysin epätodellinen, eikä siinä kaikki. Kun maanantaina heräsin painajaismaisesta viikonlopusta itkeneenä ja tuskin nukkuneena, henkisesti aivan vereslihalla, niin ensimmäinen asia, jonka töihin valmistautuva James sanoi minulle oli, että David Bowie oli kuollut.

En voinut uskoa sitä. Avasin koneen ja näin Facebook-feedini täynnä "RIP David Bowie" -postauksia. En silti uskonut, tämän oli oltava jokin huono pila, vastahan Bowie julkaisi uuden levyn perjantaina, pari päivää sitten. Vastahan katsoin ne hänen uudet videonsa. Googlasin ja näin Wikipediassa kuolinpäivän ja romahdin.

En edes osaa kuvailla sitä lohduttomuuden tunnetta, tuntui kuin Bowiekin olisi jättänyt minut ja olisin yhtäkkiä täysin yksin. Miten nämä asiat saattoivat tapahtua samana viikonloppuna? En halua edes muistella sitä päivää, en sitä viikkoa, tämän enempää, ja suoraan sanottuna en kyllä kovin paljoa siitä muistakaan. Omituista on se, etten ole vieläkään päässyt yli Bowien kuolemasta. Minua alkaa usein edelleen itkettää, kun katson hänen videoitaan, varsinkin niitä, joissa hän on vanhempi. Aivoni eivät pysty käsittämäään, että hän on poissa tästä maailmasta, vaikka samalla koen sen hyvin voimakkaasti. Minun ei tee samalla tavalla mieli kuunnella hänen musiikkiaan, ihan kuin sen sielu olisi kadonnut jonnekin. Nyt se on kuolleen miehen musiikkia. Maailma ilman David Bowiea tuntuu surulliselta paikalta, ihan kuin hän todella olisi ollut jonkinlainen liima, joka piti universumia koossa. Kuka voi ikinä ottaa hänen paikkansa? Ei ole ketään samankaltaista kuin hän, enkä usko, että koskaan tulekaan. Dramaattista ehkä, mutta olen huomannut monien Bowie-fanejen tuntevan täsmälleen samoin. Bowie jätti jälkeensä tyhjiön, jota kukaan ei voi täyttää.

Seuraavista kuukausista en muista juuri mitään muuta kuin että aloin etsiä asuntoa. Kävin Suomessa, koska minulla oli vielä silloin opintoja täällä. En halunnut kertoa erosta, mutta kerroin siitä muutamille ihmisille. Tuntui kuin siitä tulisi todellista vasta kun kerroin siitä muille. Muistan, miten pahalta tuntui kertoa siitä edes siskolleni. En halua enää palata noihin tunnelmiin, joten ei niistä sen enempää. Nuo kuukaudet olivat todella surullista ja synkkää aikaa.

Lopulta onnistuin samaan asunnon Suomesta ja löimme lukkoon päivät, jolloin James ajaisi minut ja tavarakuormani Suomeen. Se tapahtui viikkoa ennen pääsiäistä. Ajoimme Ruotsin halki, aurinko paistoi ja oli kuin olisimme olleet vielä kerran roadtripillä, lomamatkalla. Kaikki tuntui täysin surrealistiselta. Helsingin päässäkin paistoi aurinko laivamatkan jälkeen, ja hotellilla pyörähdettyämme haimme avaimet ja näin asuntoni ensimmäisen kerran kunnolla päivänvalossa. Se näytti järkyttävän pieneltä eikä remonttia ollut lupausten mukaisesti tehty ihan loppuun (ja sekin mitä oli tehty, oli tehty huonosti). Pesukone ei ollut vielä paikallaan.

Muutamien päivien kuluessa saimme kuitenkin asunnon näyttämään edes jokseenkin kotoisalta. Sen päivän aamuna, kun James lähti, kävimme elokuvissa aamunäytöksessä katsomassa Batman v. Supermanin ja syömässä pahaa ja rasvaista quicheä La Lumièressä. Sen jälkeen asunnolleni pakkailemaan ja vielä kahville Hopiaan. Lopulta meille tuli tietenkin liian kiire laivalle. Olimme liikkeellä pahimpaan ruuhka-aikaan, enkä minä tiennyt mitään oikoreittejä Helsingissä. Matka satamaan oli järjettömän stressaava, ja yhtäkkiä muistin taas, millainen suhteemme pahimmillaan oli. Miten usein se oli juuri tällaista kaaosta, kireitä hermoja ja älytöntä stressiä, joka oltaisiin pystytty välttämään, mutta mitä ei koskaan saanut sanoa ääneen.

Lopulta saavuimme satamaan aivan viime tingassa, emme ehtineet kunnolla edes hyvästellä, ehkä niin oli parempi. Kun tulin takaisin asunnolleni, olin aivan turta.

Kevätkuukaudet menivät lopulta nopeasti, kevät oli harvinaisen kaunis ja lämmin, ja minä päätin olla ajattelematta eroa ja Jamesia, koska oli niin paljon asioita hoidettavana ja halusin katsoa eteenpäin. Aluksi oli tuntunut todella oudolta olla Suomessa, mutta pikkuhiljaa aloin tottua siihen ja jopa pitää siitä. Yhtäkkiä oli kesä ja valoisat yöt, joita olen aina rakastanut. Kesä oli kuitenkin lyhyempi kuin olisin ikinä muistanut, se oli ohi hujauksessa. Tuntui kuin se olisi kestänyt vain muutaman viikon. Mitä oikein tein kesällä? En muista kuin muutamia asioita. Luin Knausgårdia, kävin kävelyillä Hietaniemessä, kerran Sallan kanssa Löylyssä ja Iriksen kanssa pari kertaa terassilla. Vanhemmat olivat kertaalleen Helsingissä, oli hirvittävän kuuma ja kävimme Suomenlinnassa, olin valitettavasti huonossa kunnossa silloin. Muutaman viikon ajan sisältöä toivat jalkapallon EM-kisat, joissa seurasin sydän syrjälläni Portugalin kompurointia ottelusta toiseen juuri ja juuri riman ylittäen...ja lopulta kaikkien hämmästykseksi EM-mestaruuteen.

Pian illat alkoivat taas pimetä, taivaan sini syvetä ja ilma tuntua raskaammalta. Yhtäkkiä siinä saattoi jo aistia tulevan syksyn tuoksun. Kävin parissa työhaastattelussa - samassa paikassa - jännitin niin, etten saanut nukuttua, olin vuoroin innoissani, vuoroin peloissani, että saisin työn. Lopulta sain sen, tavallaan. Työ alkaisi osa-aikaisena ja jatkuisi kokoaikaisena vuoden alusta. Tuntui kuin kaikki olisi alkanut viimein loksahtaa paikoilleen. Ostin työvaatteita, suunnittelin, miten pääsisin asumaan isompaan asuntoon, saisin elämäni järjestykseen, ehkä jopa ajaisin ajokortin, viimein olisin aikuinen, joka eläisi normaalia arkea ja jolla olisi säännölliset tulot. Mielessäni jo melkein elin siinä tulevaisuudessa.

Todellisuudella oli kuitenkin ihan muuta varattuna minua varten takataskuunsa. Aloitin työn innostuneena ja jännityneenä, mutta jo ensimmäinen päivä oli kuin isku vasten kasvoja. Lähin työkaverini oli kehunut muita työntekijöitä ja työpaikan ilmapiiria maasta taivaaseen, mutta nähdäkseni muut työntekijät toimitusjohtaja mukaan luettuna olivat lapsellisia, kypsymättömiä ja materialistisia. Työ vaikutti sekavalta ja oikeastaan koko yrityksen toiminta kaoottiselta. Toivoin, että kaikesta huolimatta tottuisin. Yritin muistuttaa itselleni, miten kauan olin välillä ollut poissa työelämästä, oli normaalia, että kesti jonkin aikaa sopeutua. Mutta kaikki meni vain pahemmaksi. Tai välillä oli toivon pilkahduksia, ehkä tämä tästä, kyllä minä sopeudun ja opin, ehkä opin sietämään noita työkavereita...mutta sitten taas putosin syvälle epätoivon syövereihin, tunsin itseni täysin ulkopuoliseksi ja tiesin, etten koskaan löytäisi tietä sisälle, enkä edes haluaisi. Koin voimakkaasti, ettei riittänyt, että tein työni hyvin ja tunnollisesti; minun odotettiin muuttuvan toiseksi ihmiseksi, samanlaiseksi kuin muut tai ainakin samankaltaisemmaksi. Tiesin, etten halunnut, etten voisi.

Silti tuli täydellisenä yllätyksenä, kun minut irtisanottiin. Koska irtisanominen tapahtui koeajalla, se oli voimassa heti. Typertyneenä keräsin tavarani ja lähdin. Kun pääsin ulos, vedin ilmaa syvään keuhkoihini ja tunsin toisaalta myös helpotusta. Kirjoitin käännöstoimistoon samantien, että olisin taas käytettävissä. He vastasivat heti ja olivat iloisia uutisesta. Ajattelin, että kyllä kaikki järjestyy.

Alun optimismia seurasi kuitenkin todellinen tunteiden vuoristorata ja lopulta melkoinen epätoivo ja synkkyys, jota jatkui jossain määrin koko loppuvuoden. Ymmärsin yhtäkkiä, että asiani eivät olleet samalla tavalla kuin ennen kuin sain työn, vaan huonommin. James oli luvannut auttaa minua rahalllisesti vain vuoden loppuun, ja ilman hänen apuaan käännöstöillä tienaamani rahat eivät riittäisi. Pohdin jo kaikenlaisia ratkaisuja, pahimmassa vaiheessa pelkäsin, että joutuisin muuttamaan vanhempieni nurkkiin. Tilanne ei ole vieläkään täysin ratkennut tai selvinnyt. Joulukuussa minulla oli yllättäin enemmän käännöstöitä kuin ehkä ikinä, joten tammikuusta selviän, mutta entä helmikuu? Olen edelleen henkisesti valmistautunut siihen, että on tehtävä jotain hyvin radikaalia lähikuukausina, jotta selviän. Samanaikaisesti osa minusta on täydellisessä kieltotilassa.

Haluan myös muuttaa. En vanhempieni luokse, vaan päinvastoin, isompaan asuntoon, joka voisi oikeasti olla koti minulle. Mutta miten se olisi mahdollista tässä elämäntilanteessa? Silti katselen asuntoilmoituksia joka päivä ja odotan ihmettä.

Viime viikolla tämä vuosi loppui. Olin luvannut mennä ystäväni S:n kaverin luokse bileisiin, vaikka olen ollut jollain tapaa nuivaantunut tuohon ystävääni koko vuoden (siitäkin huolimatta, että hän auttoi minua hankkimaan sen työn, jonka sitten menetin). Olen kokenut, että hän on vältellyt minua suurimman osan vuotta, aina siitä asti oikeastaan, kun kuuli erostani. Olin odottanut hänen olevan tukenani, mutta sitä hän ei ole ollut. Olen huomannut olevani hänen tärkeysjärjestyksessään aika alhaalla, on tullut uusia ystäviä sinä aikana kun olen ollut poissa, vaikka olemmekin olleet aina yhteydessä. Eräänkin kerran hän itse myönsi, että usein unohtaa minun olevan Suomessa. Niinä kertoina, kun olemme sitten viettäneet aikaa yhdessä, olen huomannut, että suhteemme tosiaan on muuttunut ja että itse(kin) olen väsynyt hänen seuraansa. En tiedä, olemmeko jo kasvaneet liian kauaksi erillemme, että voisimme vielä olla hyviä ystäviä. Olimme aina hyvin erilaisia, alusta asti, mutta pitkään meitä piti yhdessä opiskelijastatuksemme, Ranska, sitten yhteiset kokemuksemme ja historiamme, yhteiset tuttumme. Nyt se kaikki tuntuu hyvin kaukaiselta.

Niinpä en olisi halunnut viettää uutta vuotta hänen kanssaan, jotenkin en olisi halunnut astua uuteen vuoteen hänen seurassaan, kun tuntui voimakkaasti, että hän kuuluu menneisyyteen. Silti lupasin tehdä niin. Koin, että kieltäytymisellä sinetöisin jotain, että se symboloisi myös S:lle sitä, että ystävyytemme todella olisi rikki, eikä enää korjattavissa.

Uutena vuotena tunsin itseni oudoksi hänen ystävänsä luona, ikään kuin kaikki olisi hieman poissa paikaltaan, mikään ei ollut kuten ennen, muttei myöskään uudella tavalla kohdallaan. Silti voimakkaasti humaltunut S kertoi minulle moneen otteeseen, että minä ja K (jonka luona bileet olivat) olimme hänen parhaita ystäviään. Miten se on mahdollista? Sanoiko hän niin vanhasta tottumuksesta, paikatakseen välejämme vai uskooko hän siihen todella? Eivät parhaat ystävät näe toisiaan vain muutamaa kertaa vuodessa, kun asuvat alle kilometrin päässä toisistaan. Eivät parhaat ystävät hylkää toista silloin, kun tämä tarvitsee heitä eniten.

Uusi vuosi kuitenkin vaihtui, ja tässä sitä nyt ollaan näiden ajatusten äärellä. Ehkä ystävyytemme on yhä jollain tavalla pelastettavissa, ehkä se voi muokkautua joksikin muuksi, siitä voi tulla jotain uutta. Tiedän vain sen, että minä en enää muutu muuksi miellyttääkseni tätä ystävää tai muitakaan. Enkä tietenkään tarkoita tällä sitä, etten tekisi kompromisseja, että olisin jyrkkä ja mustavalkoinen enkä tulisi puolitiehen vastaan, vaan sitä, että olen muuttunut, olen kasvanut ja olen viimein löytämässä itseäni uudelleen oltuani itseltäni täysin hukassa melkein vuosikymmenen. En enää anna tätä pois, en enää ryhdy kenenkään kynnysmatoksi, en kuuntele muiden analyyseja itsestäni tai anna heidän lokeroida minua joksikin, mitä en ole. En välitä siitä, jos vaikutan muiden silmissä tylsältä tai vakavalta tai jos kissani merkitsee minulle heidän mielestään liikaa. En välitä siitä, jos joku puhuu minusta selkäni takana, vain minä tiedän, kuka olen, mitä olen käynyt läpi ja mikä on minulle nyt tärkeää. Jos tästä vuodesta ei ole seurannut mitään muuta hyvää, niin se on se, että selkärankani on taas alkanut tuntua teräksiseltä.

Toivon, että tämä vuosi vahvistaa sitä edelleen ja selkeyttää minulle entuudestaan, kuka oikein olen tällä hetkellä ja mitä haluan. En halua retkahtaa helppoihin vastauksiin, en halua haluta sitä mitä ennenkin, koska olen aina halunnut sitä. Minun on tehtävä suunnitelmia tästä hetkestä lähtien ja tulevaisuuteen katsoen. Mennyt pitää kyllä huolen itsestään.