Everything in its right place

Ennen kuin kukaan erehtyy luulemaan, että olen keksinyt näin hienon otsikon ihan itse, niin täytyy sanoa, että kyse on Radioheadin biisistä. Kyseessä on mielestäni ehkä yksi parhaita biisinnimiä, mitä on olemassa. (Biisistä itsestään voi Radiohead-faninakin olla montaa mieltä...)

No, asiaan. Tänään on todellakin tuntunut jollain ihmeellisellä tavalla, että kaikki on oikealla paikallaan. En osaa selittää sitä sen ihmeemmin, mutta maailma näyttää taas asettuneen paikoilleen eilisen leijailun jälkeen. Nyt huomaan taas, miten kauniilta kevään valo saa kaiken näyttämään. En ole koskaan ajatellut, että Bryssel olisi mitenkään kaunis kaupunki - paikoitellen viehättävä kylläkin - mutta jotenkin tämänkaltainen epätäydellisyys pääsee oikeuksiinsa täydellisessä kevätvalossa ehkä jopa paremmin kuin täydellisen kaunis kaupunki. Tai paremminkin, eron huomaa selvemmin. Harmaalla ilmalla koko kaupunki näyttää kurjalta ja sisäänpäinkääntyneeltä, auringonvalossa taas mahdollisuuksia täynnä olevalta ja mielenkiintoiselta. Erilaiset pinnat herääävät eloon ja vastakohtaisuudet tuntuvat viimeinkin täydentävän toisiaan.

Olenkin jossain määrin viime aikoina haudannut sotakirvestäni Brysseliä kohtaan. Ehkä se johtuu kevään lisäksi siitä, että mieheni on poissa. Olen aina ajatellutkin, että me olemme varmaan saaneet aikaan jonkinlaisen epäterveen kierteen ruokkimalla toistemme tyytymättömyyttä tähän kaupunkiin (kun kumpikaan meistä ei ole mikään suuri Bryssel-fani). Nyt kun olen yksin, kiinnitän enemmän huomiota myös kaupungin hyviin puoliin. Silti huonotkaan eivät jää edelleenkään huomiotta. Joihinkin niistä törmäsin taas äsken, kun kävin pienellä kävelyllä.

Lähdin siis ostamaan korttia ystäväpariskunnalle, jotka ovat juuri saaneet vauvan (ja tästä aiheesta lisää tuonnempana), kun päätinkin kauniin ilman kunniaksi kiertää edes korttelin. Olin tuskin kävellyt 50 metriä, kun nainen lastenvaunuineen puhutteli minua. Tunnistin heti jo äänenpainosta, että kyseessä oli kerjäläinen, ja yritin jättää hänet huomiotta, kun nainen huusi perääni:"En pyydä rahaa". Pysähdyin edelleen epäluuloisena, ja aiheesta. Nainen pyysi, että ostaisin hänelle ja lapselleen ruokaa. Mutisin jotain epämääräistä pahoitellen samalla ja jatkoin matkaa. Sisälläni kuitenkin kuohui. Tällaista tapahtuu jatkuvasti (vaikka yleensä kyllä pyydetään rahaa), ja olen jo ajat sitten saanut tästä suoraan sanottuna tarpeekseni. Vielä enemmän minua kuitenkin ehkä ärsyttää oma käytökseni. Miksi tunnen itseni niin huonoksi ihmiseksi ja häpeän, kun en anna joka ainoalle kerjäläiselle rahaa tai ruokaa, vaikka sen tekeminen sitten ajaisi minut itseni kadulle kerjäämään? Miksi en sanonut tällekin naiselle, että sori vaan, olen itsekin työtön ja mieheni on sota-alueella töissä ansaitakseen meille paremman elämän. Miksi minun pitäisi antaa sinulle rahaa? Vain sen takia, että pyydät? Mitä jos minä asettuisin kadunkulmaan kerjäämään? Ei minullakaan ole viittä euroa enempää rahaa tällä hetkellä. Ei minuakaan mikään taho tue tai elätä, paitsi oma mieheni tietysti.

Tiedän, että olen tullut kyyniseksi ja ajatteluni varmaan kauhistuttaa joitakin. Oikeasti en tietenkään ole näin kovasydäminen, vaan kyseessä on varmasti jokin suojelumekanismi. Mitä muutakaan voi, kun pelkästään kahden minuutin mittaisen metromatkan aikana kolme ihmistä tulee kerjäämään sinulta rahaa, ja jokaisella on yhtä sydäntäsärkevä tarina kerrottavanaan? Ei voi muuta kuin sulkea sydämensä ja löytää jonkinlaista oikeutusta sille, miksi minun ei tarvitse antaa heille rahaa. Välillä se oikeutus on helpompi löytää, kuten tiettyjen romanikerjäläisten kohdalla, jotka huumaavat lapsensa, jotta nämä eivät itkisi, ja jotka joutuvat antamaan suurimman osan kerjäämistään rahoista järjestäytyneelle rikollisuudelle. Välillä se oikeutus on vaikeampi löytää, siitäkin huolimatta, ettei itselläkään ole rahaa. Välillä on myös vaikea tietää, miten tämä kerjäläisongelma ikinä saataisiin kuriin ja maailma sellaiseksi, että kenenkään ei tarvitsisi kerjätä. Välillä on vaikea uskoa, että niin ikinä tapahtuu.

Tässä vaiheessa kirjoitusta ajauduin siis täydelliseen ristiriitaan hienon otsikkoni kanssa. Kaikki ei ole tässä maailmassa paikoillaan, tuleeko koskaan olemaankaan. Siirryn siis tästä umpikujasta täysin toiseen aiheeseen.

Mainitsin aikaisemmin ohimennen, että lähdin ostamaan korttia ystäväpariskunnalleni, jotka saivat lapsen viime viikolla. No, ei siinä vielä tarpeeksi, myös yksi toinen ystäväni on tällä hetkellä raskaana ja kaksi muuta ystävää puhuu lasten hankkimisesta tai sen yrittämisestä. Minä tunnen oloni jotenkin petetyksi. Eihän minun ystävieni kuulunut saada lapsia! Mehän olemme...mitä? Jotenkin erilaisia? En tiedä, mutta olen saanut olla kohtaamatta tätä lapsiasiaa harvinaisen kauan, sillä kenelläkään läheisellä ystävälläni ei todellakaan ole lapsia. Olen kai kuvitellut, että näin jatkuu ikuisesti. Nyt kun niin ei olekaan, olen miltei paniikissa. Pelkästään tätä kirjoittaessa sydänalaan kiertyi yhtäkkiä tiukka solmu ja on vaikea jatkaa. Ei minulla ole mitään lapsia vastaan, tietenkään. Kun äsken katselin ystävän lähettämää kuvaa heidän viikon vanhasta vauvastaan, tunsin hyvin vahvasti, että kyseessä todellakin on ihme. Yhtäkkiä ystäväni ovat luoneet uutta elämää, uuden persoonan tähän maailmaan. Miksi minusta se sitten tuntuu omalla kohdallani niin kauhistuttavalta ajatukselta edelleenkin? En osaa sanoa, mutta sitä olisi ehkä hyvä yrittää hieman käsitellä, vihdoinkin.

Confession time

On aika tunnustaa se. Minulla on nettiriippuvuus. Harva enää käyttää sitä sanaa, koska netti on laajennut sisältämään lähes kaiken. On miltei mahdotonta elää ilman nettiä. Kaikki on siellä; sanakirjat, tietosanakirjat, uutiset, elokuvat, musiikkivideot… Netissä kirjoitetaan sähköposteja, maksetaan laskuja, tilataan matkalippuja, elokuvalippuja, konserttilippuja…jotkut jopa tekevät ruokaostoksensa (muista ostoksista nyt puhumattakaan!) netissä. Siksi harvoin ehkä enää puhutaan nettiriippuvuudesta, netti on niin olennainen osa elämää ja tiedonhakua. Minun on kuitenkin kutsuttava tätä riippuvuutta juuri nettiriippuvuudeksi, eikä esimerkiksi facebook-riippuvuudeksi (niin paljon aikaa kuin siellä vietänkin!), sillä minulla on selvästi taipumusta erilaisiin palstariippuvuuksiin, ei ainoastaan facebookiin. Aikaisempia riippuvuuden aiheuttajia ovat olleet mm. ranskalainen chatti (muka kielenoppimistarkoituksessa!), Taru sormusten herrasta –foorumi, Crohn ja Colitis –keskustelupalsta sekä siitä eriytynyt huulenheittopalsta, MSN messenger ja viimeisimpänä jo mainittu facebook. Ai niin, unohdin vielä yhden aikasiepparin – youtuben. Joistain näistä palstoista olen ehkä saanut jotain, tiettyyn rajaan asti, kuten vaikkapa CC-palstalta tietoa ja vertaistukea ja youtubesta kulttuurielämyksiä, mutta jossain vaiheessa kaikkien näiden palstojen ja sovellusten käyttö on luisunut hallinnasta. Jokaisen palstan ja sovelluksen kohdalla olen jossain vaiheessa pysähtynyt miettimään – näinkö minä todella haluan käyttää aikaani? Onko tästä minulle mitään hyötyä tai saanko tästä edes mitään nautintoa? Useimmiten vastaus on ollut: ei, en. Sen sijaan heitän hukkaan kallisarvoista aikaani ja ainutlaatuista elämääni. Mitä kaikkea voisin saada aikaan, jos käyttäisin tämän ajan toisin! Tietysti on totta, kuten eräs ystäväni sanoi, että ei ole suoraan verrannollista niin, että jos roikun viisi tuntia facebookissa, niin olisin voinut käyttää koko sen viisi tuntia johonkin hyödylliseen. Luultavasti olisin tappanut ainakin osan ajasta jotenkin toisin. Silti, vaikka olisin käyttänyt vain parikin tuntia rakentavasti, se muuttaisi jo paljon. En halua elää liimaantuneena tietokoneeseen ja seuraamalla minulle suurimmaksi osaksi täysin yhdentekevien ihmisten arkista elämää. Miksi valuttaisin oman arvokkaan elämäni sellaiseen viemäriin?

These Are The Sad Songs

Mikä kummallinen, tahmea ja hitaasti etenevä päivä. Heräsin todella aikaisin (omalla mittarillani mitattuna) enkä pystynyt enää nukkumaan. Mieheni lähti tänään Dubaista, jossa oli viettänyt yhden yön, jatkamaan matkaa kohti Kabulia. Yritin kuvitella, mitkä hänen tunnelmansa siellä mahtoivat olla, mutta sehän on mahdotonta. Pelkästä yrityksestäkin jäi minulle silti täysin epätodellinen tunnelma koko päiväksi. Olen tuntenut itseni ihan unissakävelijäksi, ja ihmettelen, miten sain kaupassa ylipäätään ostokset tehtyä ja maksettua. Kotiin tultuani en pystynyt edes ajattelemaan ruokaa ennen kuin sain viimein kauan odotetun puhelun ja varmistuksen siitä, että mieheni oli päässyt ainakin turvallisesti perille.

Sekin on kummallista, että tänään on aivan upea ilma, aurinko paistaa pilvettömältä siniseltä taivaalta ja ilmassa tuntuu kevät, mutta jollain tavoin se ei liikauta minua yhtään. Eilen samankaltainen ilma oli minulle valtava ilonlähde, tänään täysin yhdentekevää. Sisälläni sataa ja on harmaata joka tapauksessa. Toivottavasti tätä ei jatku kovin kauaa.

(Ja nyt jo pelottaa, kun mieheni lupasi soittaa tunnin-kahden päästä uudestaan, eikä soittoa ole kuulunut, vaikka aikaa on mennyt jo kolmisen tuntia...)