Oodi 90-luvulle

90-luku yrittää nyt puskea mieleeni ihan väkisin. Kyseessä onkin ajanjakso, jota en liiemmin ole aikaisemmin muistellut nostalgialla. Lapsuutta olen muistellut, monestikin, mutta en tätä epävarmuuden, erilaisten kompleksien ja Kouvola-ahdistuksen aikaa. Nyt kuitenkin sekin on tapahtunut. Muistelen erityisesti lukioaikoja lämmöllä, vaikka tiedän, että kovin kiinnostavat hetket olivat aika harvassa ja enimmäkseen vain istuin tunneilla käsi poskella haaveillen milloin kenestäkin kaukoihastuksesta, ja tympeään Kouvolan arkeen toivat valoa vain viikonloput Helsingissä silloin tällöin. Siltä ainakin silloin tuntui. Nyt kuitenkin muistan muutakin, ennen kaikkea muistan musiikin. Sen, miten kuuntelin Sueden Dog Man Staria huoneessani pimeässä (mille ystäväni Anski aina nauroi) tai istuin olohuoneen lattialla ja tuijotin R.E.M:in Unplugged in New Yorkia videolta päivä toisensa jälkeen. Muistan myös, miten mahtavaa oli, kun lähdimme Anskin kanssa käymään Helsingissä ja Pirkolla näkyi MTV! Anski kysyi heti Pirkolle saavuttuamme:"Mitä tehdään ensimmäiseksi? Laitetaan MTV päälle!" Erään kerran siellä sattui vielä olemaan joku R.E.M-spesiaali, oliko se yhden päivän vai kokonaisen viikonlopun. Oi sitä onnea. Ja sitä, kun löysimme R.E.M:n vanhempia levyjä, joita Kouvolasta ei tietenkään saanut mistään. Murmur ja Reckoning, myöhemmin New Adventures in Hi-Fi tai Monster, joka monella tapaa oli minulle yllättävän tärkeä. Niihin aikoihin ostin amerikkalaisia lehtiä ja luin Michael Stipen haastatteluja, joissa hän ei halunnut kommentoida olemustaan koskevia AIDS-huhuja ja sanoi sen ikuisiksi ajoiksi mieleeni poltetun lausahduksen siitä, miten etiketit ovat säilykepurkkeja, ei ihmisiä varten. Haaveilin pyhiinvaellusmatkasta Athensiin, USAan, joka oli mielessäni miltei maaginen, mystinen paikka.

Muistan myös, miten ihanaa oli, kun jostain kaivettiin käyttööni kaksi vanhaa mokkanahkatakkia. Toinen niistä oli vähän liian iso ja paksu ja painava, toinen taas hieman liian kireä, mutta muuten kivempi. Kerran kuvaamataidon tunnilla meidän piti lähteä piirtämään kaupungille, ja olin todella otettu, kun eräs luokkatoveri sanoi, että näytin nahkatakissani ja piirustusvälineideni kanssa ihan taiteilijalta. Sen suurempaa kohteliaisuutta en olisi voinut saada! Muistan muitakin rakkaita vaatteita (hassua, miten vaatteisiin silloin todella sisältyi tunnearvoa ihan toisella tavalla!). Yksi tällainen vaate oli isäni vanha, pitkä tummanruskea talvitakki. Koska isäni oli ollut nuorena hirvittävän laiha, se oli aivan passeli minulle, joskin tietysti aika pitkä. Kun yhdistin takin tummanruskeisiin maihareihin ja pitkään samettihameeseen, koin suorastaan huokuvani grunge-henkeä. Myös tummaakin tummemmat farkut, toiset maiharit ja äidin Meritalta saama myrkynvihreä neule, jota hän ei ikinä käyttänyt, lukeutuivat suosikkeihini. Voi niitä aikoja ja vaatteita. Mielelläni käyttäisin joitain niistä vieläkin, ainakin sitä tiukkaa nahkatakkia (joka tuskin mahtuisi päälleni enää) tai isän pitää talvitakkia.

Vaikka musiikista piti kirjoittaa, jätin väliin Nirvanan, joka kuitenkin oli silloin minulle hyvin tärkeä. Ei niin tärkeä kuin R.E.M tai Suede, ikinä, mutta Nirvanan Unplugged-albumi (tai kasetti) soi kyllä korvalappustereoissani tiuhaan. Kaikki tämä musiikki, mitä kuuntelin, synnytti sisälläni aina vain voimakkaamman halun päästä pois porvarillisesta ja sisäänpäinkääntyneestä Kouvolasta. Helsinki oli tosiaan kuin tuulahdus raikasta ilmaa. En koskaan edes ajatellut, että muuttaisin minnekään muualle Suomessa kuin Helsinkiin. Se yhtaikaa pelotti ja kiehtoi minua. Mitä lähemmäs varsinainen muutto tuli, sitä enemmän se alkoi pelottaa, ja sinne viimein muutettuani olin pettynyt, kun se ei vastannut odotuksiini (story of my life!). Kestikin todella kauan, ennen kuin varsinaisesti rakastuin Helsinkiin. Nyt kaipaan sitä uudestaan, joskin hieman sekasortoisin tunnelmin. Haluaisin palata sinne nuorena, maihareissani ja nahkatakissani, tonkimaan divarista levyjä ja tuijottamaan MTV:tä. Levydivareita tuskin on enää, maihareista ja nahkatakista puhumattakaan ja MTV on nykyään täynnä reality-TV:tä ja paljasta pintaa. Oi ihana 90-luku, tule takaisin!

Arkea ja dekadenssia

Kun kaipaa jotain, vaikkei itsekään tiedä, mitä
Aina viisas pikkusiskoni käskee keskittymään hetkeen
ja minä yritän, mutta yrittäessäni en osaa
joskus vain aivan vahingossa
Useammin kuitenkin ruokin loputonta nälkääni
kaadan bensiiniä liekkeihin
kuuntelemalla haikeita lauluja kynttilänvalossa
kenen sydän ei silloin pakahtuisi?

Elämä, se mitä olen etsinyt, tuntuu aina olevan vain hieman kauempana
se lipuu tummana ja majesteettisena ikuinen tähtitaivas vierellään
minun ylösluotujen silmieni edessä
mutta vain harvoin saan siitä otteen
Näen kaupungin valot ikkunastani ja luulen elämän olevan siellä
jos seuraan niitä, löydän vain pölyä ja likaisia katuja
ja kun olen ulkona kotini lämpöisenä hohtava valo
on kuin majakka tai jouluyön tähti
joka kutsuu minua luokseen
mutta kun astun ovesta
olen kuitenkin keskellä samaa arkea.

Inspiroivaa laiskuutta

Olen kuluttanut koko harmaan, laiskan sunnuntain katsomalla videoita youtubesta. Ei kuitenkaan tunnu oikealta sanoa näin, eikä edes "kuuntelemalla musiikkia". Olen todella sukeltanut musiikin maailmaan ja myös Brett Andersonin maailmaan, sellaisena miksi minä sen kuvittelen. Viime yönä pienissä alkoholihuuruissa jopa haaveilin siitä, millaista olisi tavata hänet, puhua hänen kanssaan, olla osa hänen elämäänsä. Se oli hauskaa hetken aikaa, kuvittelu siis, ja nosti minut pois siitä hetkestä, lauantaiyöstä, jolloin muuten olisin varmasti ollut yksinäinen ja itkenyt ikävääni mieheeni, joka on poissa ja jonka tiedän olevan poissa vielä kauan aikaa.

Sillä olenhan minä yksinäinen, vaikka olenkin suhteellisen itseriittoinen ja tulen toimeen omillani. Ainoat ajatukset, mitkä minua lohduttavat tällä hetkellä, ovat ajatukset luomisesta, taiteesta, musiikista. Luulen, että se miltei pakahduttava tunne, joka on rinnassani välillä musiikkia kuunnellessani ja haluaa murtautua vapaaksi, on todellisuudessa halua luoda, itse. Jotenkin olen vain kadottanut sen taidon, jos nyt sitä koskaan oikein omistinkaan. Minusta on tullut laiska, henkisesti laiska myös. Vietän liikaa aikaa internetissä päivittäen facebookin seinää ja odottaen, että yksi kommentti tai "tykkäys" ilmestyy jonkin oman kommenttini jatkeeksi. Miten vähän sillä on merkitystä minkään kannalta! Turrutan aivoni ja pakenen kaikkia niitä ajatuksia, mitä minun todella tulisi ajatella ja selvittää itselleni. Sanon kaipaavani 90-lukua ja sen viattomuutta ja vapautta. Se vapaus juontui osaltaan siitä, että internettiä ei vielä ollut. Ihmisiä tavattiin oikeasti, tehtiin asioita. Minä piirsin ja kirjoitin paperisiin vihkoihin ja kävin antikvariaateissa etsimässä vanhoja levyjä ja kirjoja. Kyllä sitä voi tietysti tehdä vieläkin, mutta nyt siitä on tullut jonkinlainen kuriositeetti; jotain mitä pitää erikseen mainostaa. Se ei enää ole oletusarvo, vaan marginaalissa.

--

Minua inspiroi niin moni asia Brettin haastatteluissa, siinä minkä luin eilen ja mitä katsoin tänään, mutta nyt en tunnu muistavan, mitä ne olivat. Ainakin hänen kertomuksensa lapsuudestaan ja nuoruudestaan, jossa luominen oli jokapäiväistä, vetosivat minuun. Jos jotain halusi, vaatetta, musiikkia, mitä tahansa, se tehtiin itse. Ihailtava ajatus, jota minun tulisi enemmän harjoittaa elämässäni, erityisesti tällä hetkellä, kun rahaa ei liiemmälti ole. Ja ennen kaikkea se, että koska ei ollut olemassa sellaista musiikkia, mikä olisi puhutellut häntä ja kertonut niistä asioista, jotka hän koki tärkeiksi, niin hän päätti tehdä sitä musiikkia, vaikkei hänellä ollut siihen koulutusta eikä kokemusta, se todella puhutteli minua. Minä vain aina epäilen kykyjäni ja luomisen sijaan mietin luomista. Mikään ei pakota minua luomaan, ehkä en olekaan niin luova kuin ajattelen? Ehkä olen vain omaksunut tämän identiteetin, koska pidän siitä ja kuvittelen sen sopivan minulle. On aika näyttää, olenko todella sitä, mitä väitän olevani.

Tyhjyys

Olen rakentanut elämäni niin mieheni varaan, että ilman häntä on vaikea olla. En koskaan ajatellut, että niin kävisi minulle, olen aina ollut sen verran itseriittoinen ja pitänyt yksinäisyydestä. Olen osannut rakentaa yksinäisyydestä näköiseni. Nyt joka puolella näen vain mieheni kädenjäljen, mistä mieheni pitäisi ja mistä ei. Tunnen hänen poissaolonsa miltei voimakkaammin kuin oman olemiseni. Hänen jättämänsä aukko on hänen muotoisensa, kuin sarjakuvissa, joissa henkilö juoksee ikkunan läpi ja jättää siihen ääriviivansa.


Minä tunnen hänen poissaolonsa jopa kaupungilla kävellessäni. Ensimmäisenä päivänä tunsin sen selvimmin. Kaikkialla vastaani huokui kylmyys, tylyys ja tyhjyys. Talojen seinätkin huokuivat hänen poissaoloaan. Kävelin kaltevalla pinnalla, mikään ei ollut turvallista kuten ennen, koko maailma oli yhtäkkiä raaempi ja turvattomampi ja minä kuljin siellä varovaisin askelein, kuin näkisin ensimmäistä kertaa nämä tutut tiet ja tuntisin ensimmäistä kertaa tienpinnan kolot ja epätasaisuudet. Ilman miestäni mikään ei ole varmaa, talot voisivat nousta paikoiltaan, lyhtypylväät ryhtyä tanssimaan ja minä lentää tieheni. Mieheni on minun elämäni kiintopiste, maan vetovoima, joka pitää minua paikoillani. Magneetti, joka vetää minut tiukasti lähelleen, vaikka joskus katsoisinkin muualle. Ilman häntä voin kulkea mihin suuntaan tahansa eikä kukaan edes näe, että olen eksyksissä. Koko maailma on minulle outo, yllättäin. Huomaan, että en ole ollut oman elämäni keskipiste, vaan sivustakatsoja. Nyt kun minun olisi astuttava näyttämölle, valot sokaisevat minut.

Mitä minä haluan?

Lähtö

Vasta 20 minuuttia on kulunut siitä, kun mieheni lähti. Kokonainen yksinäinen ikuisuus aukeaa lohduttomana edesssäni. Tänä aamuna kadut ja talojen katot ovat himmeän valkoisia, kuin tomusokerilla päällystetty. Kylmyys hohkaa ikkunan läpi kuten sydämestänikin. Kuinka jaksan nämä pitkät kuukaudet ilman mieheni lämpöä ja aurinkoista luonnetta? Ilman häntä olen kuin värisevä haavanlehti varjoisassa metsässä...mutta kai sinnekin joskus yksinäinen valonsäde eksyy ja muistuttaa minua ajastani auringossa?

Mietintää elämänmuutoksen äärellä

Minulla on nyt ollut tässä noin kaksi viikkoa aikaa jotenkin sopeutua tähän tilanteeseen, että mieheni lähtee Afganistaniin ja on poissa kahdeksan kuukautta yhteensä. Kaksi viikkoa ei ole tarpeeksi, ei varsinkaan, kun ystäväni oli täällä toisen viikon. Silti joitain ajatuksia on alkanut hiljalleen versota mielessäni. Ja ennen kaikkea kysymyksiä. Kuinka pystyn hallitsemaan ikävää? Kuinka osaan nauttia elämästä, kun tiedän, että mieheni saattaa samaan aikaan olla hengenvaarassa? Kuitenkin tiedän, että huolehtiminen ei varsinaisesti auta mitään, eikä "kukaan ole saavuttanut mielenrauhaa itkemällä", kuten Axel Fredenholmin viisaassa kirjassa todetaan. Itkemisen, voivottelun ja huolehtimisen sijaan minun pitäisi nähdä tämän kasvun paikkana. Mahdollisuutena löytää kauan kadoksissa ollut voima itsestäni ja saada henkisten voimavarojen lähde taas täyttymään. Näiden parin vuoden ajan, jotka olen ollut naimisissa, olen vain hypännyt mieheni hartioille ja antanut hänen tehdä suurimman työn. Kun mieheni huomauttaa minulle tästä, loukkaannun ja väitän vastaan, mutta sisimmässäni tiedän, että se on totta. Mitä riskejä minä olen ottanut näiden vuosien aikana? Miten olen laittanut itseni likoon? Olenko kertaakaan (aivan alkuaikoja lukuunottamatta) ollut se vahva osapuoli, johon toinen voi heikkona hetkenä nojata?

En. Olen ollut kuin loinen imemässä mieheni elinvoimaa. Nyt on oivallinen tilaisuus saada tämä loppumaan. Sinä aikana, kun olen yksin, minulla on monta kysymystä selvitettävänä itselleni ja ne kysymykset ovat tärkeitä. Mitä todella haluan tehdä elämälläni ja elämässäni? Mitkä asiat ovat minulle niin tärkeitä, että niistä ei tulisi tinkiä? Mitä MINÄ haluan? Sillä matkustettuani vapaamatkustajana mieheni kyydissä olen jossain määrin myös unohtanut itseni. Kompromisseja täytyy suhteessa tehdä, mutta ei niin paljon, että kokonaan unohtaa omat halunsa ja tarpeensa. Se johtaa vain katkeruuteen, jota on jo alkanut esiintyä käytöksessäni. Nyt on siis korkea aika paneutua näihin kysymyksiin. On myös viimein vastattava kysymykseen haluanko todella kirjoittaa vai en. En oikein kehtaa enää sanoa edes ääneen, että minäkin haaveilen kirjoittamisesta, koska en ikinä kirjoita. Minun on joko otettava se tosissani tai lakattava puhumasta ja haaveilemasta siitä. Toki voin kirjoittaa päiväkirjaa kuten ennenkin, mutta jos haluan saada jotain julkaisukelpoista aikaan, minun on tehtävä töitä sen eteeen, harjoiteltava ja innostuttava. En voi kuvitella inspiraation vain tipahtavan taivaasta, vaikka romantikko haluaisin ollakin.

On muitakin kysymyksiä, joihin haluan löytää vastauksia. Osa ei edes ole pelkästään minun vastattavissani. Minun on otettava selville, voinko saada lapsia ja minkälaisia riskejä siihen liittyy. Jos se on mahdollista, niin siinä tapauksessa minun on alettava henkinen valmistautuminen myös tähän asiaan. Mietittävä, millaiset asiat olisivat minulle tärkeitä vanhempana ja lasten kasvatuksessa. Mistä olisin valmis tinkimään, minkä suhteen tekemään kompromisseja ja minkä en. Ja opeteltava ajattelemaan itseäni äitinä, tehtävä mielikuvaharjoituksia.

Tekemistä siis riittää, varsinkin kun lisäksi haluaisin myös alkaa maalata ja piirtää uudestaan ja mahdollisesti opetella jotain uusiakin kädentaitoja. Lisäksi haluaisin käydä edes harvakseltaan juttelemassa terapeutin kanssa joistain mieltäni painavista asioista. On kuitenkin helpompi saada selvyyttä mieleensä, kun puhuu jollekulle muulle. Sitä vain en tiedä, miten sen saisin rahoitettua. On silti uskottava, että kaikki järjestyy, jos vain teen sen eteen töitä. Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan ja niinpäinpois.