Minulla on nyt ollut tässä noin kaksi viikkoa aikaa jotenkin sopeutua tähän tilanteeseen, että mieheni lähtee Afganistaniin ja on poissa kahdeksan kuukautta yhteensä. Kaksi viikkoa ei ole tarpeeksi, ei varsinkaan, kun ystäväni oli täällä toisen viikon. Silti joitain ajatuksia on alkanut hiljalleen versota mielessäni. Ja ennen kaikkea kysymyksiä. Kuinka pystyn hallitsemaan ikävää? Kuinka osaan nauttia elämästä, kun tiedän, että mieheni saattaa samaan aikaan olla hengenvaarassa? Kuitenkin tiedän, että huolehtiminen ei varsinaisesti auta mitään, eikä "kukaan ole saavuttanut mielenrauhaa itkemällä", kuten Axel Fredenholmin viisaassa kirjassa todetaan. Itkemisen, voivottelun ja huolehtimisen sijaan minun pitäisi nähdä tämän kasvun paikkana. Mahdollisuutena löytää kauan kadoksissa ollut voima itsestäni ja saada henkisten voimavarojen lähde taas täyttymään. Näiden parin vuoden ajan, jotka olen ollut naimisissa, olen vain hypännyt mieheni hartioille ja antanut hänen tehdä suurimman työn. Kun mieheni huomauttaa minulle tästä, loukkaannun ja väitän vastaan, mutta sisimmässäni tiedän, että se on totta. Mitä riskejä minä olen ottanut näiden vuosien aikana? Miten olen laittanut itseni likoon? Olenko kertaakaan (aivan alkuaikoja lukuunottamatta) ollut se vahva osapuoli, johon toinen voi heikkona hetkenä nojata?
En. Olen ollut kuin loinen imemässä mieheni elinvoimaa. Nyt on oivallinen tilaisuus saada tämä loppumaan. Sinä aikana, kun olen yksin, minulla on monta kysymystä selvitettävänä itselleni ja ne kysymykset ovat tärkeitä. Mitä todella haluan tehdä elämälläni ja elämässäni? Mitkä asiat ovat minulle niin tärkeitä, että niistä ei tulisi tinkiä? Mitä MINÄ haluan? Sillä matkustettuani vapaamatkustajana mieheni kyydissä olen jossain määrin myös unohtanut itseni. Kompromisseja täytyy suhteessa tehdä, mutta ei niin paljon, että kokonaan unohtaa omat halunsa ja tarpeensa. Se johtaa vain katkeruuteen, jota on jo alkanut esiintyä käytöksessäni. Nyt on siis korkea aika paneutua näihin kysymyksiin. On myös viimein vastattava kysymykseen haluanko todella kirjoittaa vai en. En oikein kehtaa enää sanoa edes ääneen, että minäkin haaveilen kirjoittamisesta, koska en ikinä kirjoita. Minun on joko otettava se tosissani tai lakattava puhumasta ja haaveilemasta siitä. Toki voin kirjoittaa päiväkirjaa kuten ennenkin, mutta jos haluan saada jotain julkaisukelpoista aikaan, minun on tehtävä töitä sen eteeen, harjoiteltava ja innostuttava. En voi kuvitella inspiraation vain tipahtavan taivaasta, vaikka romantikko haluaisin ollakin.
On muitakin kysymyksiä, joihin haluan löytää vastauksia. Osa ei edes ole pelkästään minun vastattavissani. Minun on otettava selville, voinko saada lapsia ja minkälaisia riskejä siihen liittyy. Jos se on mahdollista, niin siinä tapauksessa minun on alettava henkinen valmistautuminen myös tähän asiaan. Mietittävä, millaiset asiat olisivat minulle tärkeitä vanhempana ja lasten kasvatuksessa. Mistä olisin valmis tinkimään, minkä suhteen tekemään kompromisseja ja minkä en. Ja opeteltava ajattelemaan itseäni äitinä, tehtävä mielikuvaharjoituksia.
Tekemistä siis riittää, varsinkin kun lisäksi haluaisin myös alkaa maalata ja piirtää uudestaan ja mahdollisesti opetella jotain uusiakin kädentaitoja. Lisäksi haluaisin käydä edes harvakseltaan juttelemassa terapeutin kanssa joistain mieltäni painavista asioista. On kuitenkin helpompi saada selvyyttä mieleensä, kun puhuu jollekulle muulle. Sitä vain en tiedä, miten sen saisin rahoitettua. On silti uskottava, että kaikki järjestyy, jos vain teen sen eteen töitä. Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan ja niinpäinpois.
No comments:
Post a Comment