Olen kuluttanut koko harmaan, laiskan sunnuntain katsomalla videoita youtubesta. Ei kuitenkaan tunnu oikealta sanoa näin, eikä edes "kuuntelemalla musiikkia". Olen todella sukeltanut musiikin maailmaan ja myös Brett Andersonin maailmaan, sellaisena miksi minä sen kuvittelen. Viime yönä pienissä alkoholihuuruissa jopa haaveilin siitä, millaista olisi tavata hänet, puhua hänen kanssaan, olla osa hänen elämäänsä. Se oli hauskaa hetken aikaa, kuvittelu siis, ja nosti minut pois siitä hetkestä, lauantaiyöstä, jolloin muuten olisin varmasti ollut yksinäinen ja itkenyt ikävääni mieheeni, joka on poissa ja jonka tiedän olevan poissa vielä kauan aikaa.
Sillä olenhan minä yksinäinen, vaikka olenkin suhteellisen itseriittoinen ja tulen toimeen omillani. Ainoat ajatukset, mitkä minua lohduttavat tällä hetkellä, ovat ajatukset luomisesta, taiteesta, musiikista. Luulen, että se miltei pakahduttava tunne, joka on rinnassani välillä musiikkia kuunnellessani ja haluaa murtautua vapaaksi, on todellisuudessa halua luoda, itse. Jotenkin olen vain kadottanut sen taidon, jos nyt sitä koskaan oikein omistinkaan. Minusta on tullut laiska, henkisesti laiska myös. Vietän liikaa aikaa internetissä päivittäen facebookin seinää ja odottaen, että yksi kommentti tai "tykkäys" ilmestyy jonkin oman kommenttini jatkeeksi. Miten vähän sillä on merkitystä minkään kannalta! Turrutan aivoni ja pakenen kaikkia niitä ajatuksia, mitä minun todella tulisi ajatella ja selvittää itselleni. Sanon kaipaavani 90-lukua ja sen viattomuutta ja vapautta. Se vapaus juontui osaltaan siitä, että internettiä ei vielä ollut. Ihmisiä tavattiin oikeasti, tehtiin asioita. Minä piirsin ja kirjoitin paperisiin vihkoihin ja kävin antikvariaateissa etsimässä vanhoja levyjä ja kirjoja. Kyllä sitä voi tietysti tehdä vieläkin, mutta nyt siitä on tullut jonkinlainen kuriositeetti; jotain mitä pitää erikseen mainostaa. Se ei enää ole oletusarvo, vaan marginaalissa.
--
Minua inspiroi niin moni asia Brettin haastatteluissa, siinä minkä luin eilen ja mitä katsoin tänään, mutta nyt en tunnu muistavan, mitä ne olivat. Ainakin hänen kertomuksensa lapsuudestaan ja nuoruudestaan, jossa luominen oli jokapäiväistä, vetosivat minuun. Jos jotain halusi, vaatetta, musiikkia, mitä tahansa, se tehtiin itse. Ihailtava ajatus, jota minun tulisi enemmän harjoittaa elämässäni, erityisesti tällä hetkellä, kun rahaa ei liiemmälti ole. Ja ennen kaikkea se, että koska ei ollut olemassa sellaista musiikkia, mikä olisi puhutellut häntä ja kertonut niistä asioista, jotka hän koki tärkeiksi, niin hän päätti tehdä sitä musiikkia, vaikkei hänellä ollut siihen koulutusta eikä kokemusta, se todella puhutteli minua. Minä vain aina epäilen kykyjäni ja luomisen sijaan mietin luomista. Mikään ei pakota minua luomaan, ehkä en olekaan niin luova kuin ajattelen? Ehkä olen vain omaksunut tämän identiteetin, koska pidän siitä ja kuvittelen sen sopivan minulle. On aika näyttää, olenko todella sitä, mitä väitän olevani.
No comments:
Post a Comment