Tänä aamuna kun heräsin ennen herätyskellon soittoa, mieleeni tulvi taas kaikenlaisia kuvia entisistä elämistäni (toisin sanoen ajoilta ennen tämänhetkistä elämäntilannetta). Osa oli minulle hyvin tuttuja entuudestaan, esimerkiksi se unisen aurinkoinen aamupäivä, kun ajoin metrolla lentokentältä kohti Pariisin keskustaa ja tunsin itseni täysin rauhalliseksi ja onnelliseksi, tunsin että olin tekemässä juuri mitä minun pitikin ja kaikki oli maailmassa oikealla paikallaan. Olin menossa tapaamaan nuorta miestä, jonka olin tavannut vasta muutamaa kuukautta aikaisemmin Barcelonan hehkuvan auringon alla. Jonka kanssa olin kirjoitellut koko syksyn ja alkutalven, välillä useita kirjeitä viikossa, aina useita liuskoja yhdessä kirjeessä...

En silti tuntenut häntä hyvin, olin viettänyt vain muutamia tunteja hänen kanssaan. Silti lähdin tapaamaan häntä, yksin Pariisiin. Ja vaikka matka ei ehkä lopulta ollut ihan sellainen kuin olin toivonut, niin en voisi ikinä katua sitä. Ne muistot tulevat elämään mielessäni niin kauan kuin muistini toimii, ja kukaties kauemminkin. Ne kuvat voisivat olla kauniista romanttisesta elokuvasta, mutta ne ovat välähdyksiä omasta elämästäni: Montmartre, rue Mouffetard, se valaistu karuselli illalla Seinen rannalla...

Mietin muitakin tällaisia vedenjakajia elämässäni tai erityisen merkityksellisiä hetkiä ja tapahtumia, ja tulin jälleen kerran siihen - tietysti täysin päivänselvään, mutta arjessa usein unohtuvaan - johtopäätökseen, että nämä ovat niitä asioita, jotka tekevät minusta minut. Nämä ovat niitä asioita, jotka määrittävät minut. Ne sanat ja lauseet, joita nykyään usein käytän tai ajattelen itsestäni, eivät tarkoita mitään. 39-vuotias, eronnut, vailla vakituista työpaikkaa.

Nuo rumat ja kovat sanat, jotka heti saavat vatsani kipristelemään, eivät kerro minusta mitään. Ne kuvaavaat ehkä tämänhetkistä tilannetta elämässäni, mutta minusta sellaisena kuin todella olen ne eivät kerro mitään.

Tietyt teemat ovat toistuneet elämässäni, tietynlaiset asiat ovat olleet minulle erityisen tärkeitä ja tietyissä hetkissä minusta on löytynyt roppakaupalla rohkeutta, jonka joissain toisissa tilanteissa olen luullut puuttuvan kokonaan. Tarpeen vaatiessa osaan olla hyvinkin rohkea, eikä kyse aina ole edes ollut siitä, että ei ole ollut muuta vaihtoehtoa. Välillä on ollut, mutta olen silti tietoisesti valinnut vaikeamman ja pelottavamman tien. Aina se ei ole johtanut ihan sinne, minne olen toivonut, mutta en voisi koskaan katua noita hetkiä. Ne ovat kuitenkin niitä, jolloin olen ollut eniten elossa, herkimmin tietoinen maailmasta, itsestäni ja elämästä.

Minä olen yhä se sama, vaikka paljon on muuttunut. Vaikka kasvan ja kypsyn ja kehityn totta kai, niin ydin on silti sama. Se on saattanut peittyä paksujen pölykerrosten alle, se on ehkä kuivumassa kasaan, koska olen unohtanut kastella sitä niin usein viime vuosina, mutta siellä se on, ja se on sitkeä.

Näitä lähes hyperrealistisen eläviä kuvia, näitä muistoja, joita tulen aina vaalimaan ja kuvia, jotka antavat minulle toivoa vaikeinakin aikoina, tulee olemaan lisää, jos vain annan itselleni luvan. En voi jatkaa tätä nukkuvaa elämää enää. Kun päätimme mieheni kanssa erota, teimme sen, koska molemmat koimme ansaitsevamme enemmän kuin sen hiljaisen onnettoman arjen ja toisillemme tiuskimisen, intohimon puutteen ja puhumattomuuden.

Minun ei tarvitse elää vereslihalla kuten nuorempana, mutta haluan edelleen maistaa elämän ydinnestettä.

"I went to the woods, because I wanted to live deliberately..."

Tänään kuljeksin keskustassa ilman sen suurempaa päämäärää, kuten aika usein viikonloppuisin. Päädyin pitkästä aikaa Stockalle, missä bongasin ihanan mustan neuleboleron, jossa oli paikoitellen hopeisia lankoja. Mietin, että se olisi täydellinen pikkujoulukauteen. Tuskin olin ehtinyt ajatella niin, kun tajusin, ettei minulla olisi mitään pikkujouluja tiedossa. Ei taaskaan työpaikan pikkujouluja (vaikka läheltä piti!). Minua ei luultavasti kutsuttaisi muihinkaan pikkujouluihin. Yksi ystävä miehineen varmaan pitäisi pikkujoulut, mutta tuskin tällaista yksinäistä naisihmistä, kolmatta pyörää ja orpoa pirua, sinne kutsuttaisiin pariskuntien joukkoon. Muut ystäväni eivät oikein ole sitä tyyppiä, että järjestäisivät pikkujouluja. Itse voisin järjestää - ja mielelläni järjestäisinkin - mutta asuntoni on niin pieni, että voisin pitää pikkujoulut ehkä kahdelle ihmiselle itseni lisäksi.

Jostain syystä tämä pikkujouluasia jäi kaihertamaan mieltäni, ja juuri sillä hetkellä tuli vielä kuulutus, jossa väitettiin, että "joulu on täällä". No sitä se ei tietenkään marraskuussa ole, kyse oli vain siitä, että joulu oli tullut Stockalle, mutta siitä kuulutuksesta tuli vähäksi aikaa desorientoitunut olo, ikään kuin eläisimme tosiaan jo joulunalusviikkoja. Ja jostain syystä se vain pahensi omituista kaihoa sisälläni. Tunsin erityisen voimakkaasti taas sen, etten kuulu mihinkään, että minulla ei ole sellaista sosiaalista yhteisöä kuin haluaisin. Miten mukavaa olisi, jos minulla olisi paljon ystäviä tässä kaupungissa, jos omat vanhempani asuisivat täällä ja siskoni perheineen. Jos voisi poiketa milloin kenenkin läheisen luokse, törmätä tuttuihin jouluostoksilla ja istahtaa glögille kahvilaan. Miten kivaa olisi, jos todella kuuluisin Helsinkiin. Jos vaikka olisin täältä kotoisin, minun täällä olollani olisi pitkät juuret ja tuttuja eri elämänvaiheiden varrelta.

Tämä tunne oli jollain tapaa sukua niille ajatuksille, jotka yllättivät minut viime viikonloppuna, kun olin käynyt ostamassa aineksia isän pekonipastan tekoa varten ja olin kävelemässä K-marketista kotiin. Aivan yllättäen mieleeni tuli ajatus siitä, miten ihanaa olisi, jos joku odottaisi minua kotona (joku muu kuin kissani, vaikka se minulle kovin rakas onkin). Näin mielessäni, miten astuisin sisään asuntoon, jossa jo tuoksuisi ruoka (kumppanini olisi aloittanut jo valmistelut), musiikki soisi, minä huikkaisin ovelta, että olen kotona. Miten paljon asutummalta asuntoni vaikuttaisi. Miten paljon elävämmältä minä vaikuttaisin. kun jonkun toisen katse tekisi minusta todellisen.

Miten pitkä matka tuohon onkaan, tai liekö se mahdollista ollenkaan.

Tänään mietin myös kummitätejäni, jotka molemmat ovat eläneet suurimman osan aikuiselämästään yksin. Yhtäkkiä minulle tuli siitäkin surullinen olo. Tiedän, että toinen tädeistäni on toivonut jo kauan, että tapaisi "oman ihmisen". En ole oikein ymmärtänyt häntä, olen sivuuttanut sen ylimielisesti ja pinnallisesti, olinhan itse siinä välissä naimisissa ja tiesin, ettei se niin herkkua ollut. Ei se avioliitto ainakaan. Mutta siinä suhteessa sisällä ollessani en tajunnut, että olin hyvin nopeasti alkanut nähdä asiat eri tavalla kuin ennen, parisuhdesilmälaseilla. Hyvin pian parisuhde oli muodostunut itsestäänselvyydeksi, joksikin, mitä oli liiankin helppo arvostella, liiankin helppo vähätellä ja ajatella, että ei tämä mitään onnea ole, yksineläjillä on monin tavoin paremmin. Ja joiltain osin onkin, mutta olin myös unohtanut sen, miltä yksinäisyys oikeasti tuntuu. Se yksinäisyys, joka melkein salpaa hengityksen, kun tuntuu, että oman pienen asunnon seinät kaatuvat päälle eikä ole ketään, kenelle puhua, kenelle olla olemassa. Totta kai sitä voisi soittaa jollekulle, mutta kuka ymmärtäisi?

Ja toinen tätini sitten, elänyt ainakin viimeiset 25 vuotta yksin. Hänellä on tietysti niin vilkas sosiaalinen elämä, niin laajat sosiaaliset verkostot, niin paljon harrastuksia ja velvollisuuksia, ettei hän ehdi tylsistyä, mutta siltikin... Aina tulla kotiin tyhjään, hiljaiseen ja pimeään asuntoon. Aina herätä yksin, mennä nukkumaan yksin. Aina käydä kaupassa yksin, juoda iltatee yksin, tehdä kaikki päätökset yksin. Ilmankos hän monesti sanoi, kun kävin ulkomailta Suomessa ja asuin hänen luonaan muutamia päiviä (joskus pidempäänkin), että tulee tuntumaan yksinäiseltä, kun lähden. Minä vain aina ajattelin sen olevan sanahelinää, ajattelin hänen oikeasti nauttivan siitä, että pääsee taas omaan sänkyynsä nukkumaan ja siitä, ettei tarvitse ottaa ketään toista huomioon. Ja varmasti hän nauttikin, mutta yksinäisyys avautui myös hänen edessään taas kuin kuilu.

Miten pääsen tästä pisteestä siihen, mihin haluaisin? Se tuntuu uuvuttavan pitkältä matkalta, jonka päämäärän saavuttamisesta ei edes ole takuuta. Vaikka etsisin kumppania kuinka, ei ole mitään takeita, että löytäisin sopivan. Tai toisaalta voin törmätä häneen vaikka huomenna.

Tällä hetkellä varmaa on vain yksinäisyys. En tiedä, miten kestäisin, jos minulla ei olisi kissaa. Kissaa, joka aina tulee ovelle vastaan, kun tulen kotiin, joka vaatii huomiotani, tunkee syliini ja hyppää sänkyyni yöllä ja aamulla heti kun herään. Kissaa, jolle voin puhua, vaikkei se ymmärtäisikään, ja jota voin halia (ainakin vähän aikaa) silloin kun kaipaan hellyyttä.
Se hioo sentään yksinäisyyteni terävät kulmat hieman tylsemmiksi.

                                                            Ronaldon taika

Eilen pelattiin jalkapallon Euroopan mestaruudesta. Finaalissa vastakkain olivat Portugali ja Ranska. Vaikka olen joskus kannattanut Ranskaakin (myös tässä turnauksessa, riippuen vastustajasta), niin nyt oli selvää, että olisin Portugalin puolella. Portugalia olen kuitenkin kannattanut - yhdessä Italian kanssa - lapsesta asti.

Myöhemmin nämä kaksi suosikkia ovat kulkeneet mukanani kisoista kisoihin. Aina tulee tietysti joitain uusia suosikkeja, usein pieniä maita, altavastaajia, yllättäjiä, joita kannustan vakisuosikkieni lisäksi. Mutta Italian tai Portugalin joukkueen juostessa kentällä reagoin siihen yleensä kuin Pavlovin koira - halusin tai en, kannatan sinipaitoja tai punapaitoja. Italian ja Portugalin pelatessa toisiaan vastaan, mitä sitäkin on joskus tapahtunut, olen ollut Portugalin puolella.

Italian kannattamista en ole oikeastaan koskaan joutunut puolustelemaan kenellekään, Suomessa on paljon Italian kannattajia, onhan se kuitenkin yksi jalkapallon suurmaista. Portugalin kohdalla tilanne on ollut aivan toinen. Siitä lähtien, kun joukkueeseen otettiin mukaan 19-vuotias Cristiano Ronaldo vuonna 2004, olen saanut puolustella valintaani kerta toisensa jälkeen sanoen: "Olen ollut Portugalin kannattaja jo ennen Ronaldoa". Silloin ihmisten - erityisesti miesten - on helpompi niellä fanitukseni.

Olen kuitenkin sydänjuuriani myöten kyllästynyt tähän selittelyyn, enkä aio enää harrastaa sitä. Kannatan Portugalin joukkuetta, jonka kapteeni on Ronaldo, ja itse asiassa minun on vaikea kuvitella joukkuetta ilman Ronaldoa. Eilisessä finaalissa, kun Ronaldo loukkaantui heti ottelun ensi minuuteilla, reagoin siihen ihan valtavalla tunteella. En missään nimessä halunnut hänen joutuvan pelistä pois. Eikä kyse ollut siitä, että olisin pelännyt Portugalin häviävän ilman Ronaldoa, ei ollenkaan. En halunnut Ronaldon joutuvan pois kentältä hänen itsensä vuoksi. Muistin vieläkin aivan liian hyvin vuoden 2004 finaalin, jossa nuori Ronaldo vuodatti katkeria kyyneliä joukkueensa hävittyä koko kisojen altavastaajalle, Kreikalle. Ennen tämän vuoden finaalia Ronaldolta kysyttiin lähes kaikissa haastatteluissa noista kyyneleistä, ja hän sanoi toivovansa, että tällä kertaa itkee eri syystä, onnen kyyneleitä.

Lisäksi tiesin, että hän todella janoaa arvokisamestaruutta ja että tämä luultavasti olisi hänen viimeinen mahdollisuutensa saavuttaa se. Ronaldo on liian vanha jatkamaan seuraaviin EM-kisoihin, ja MM-kisoissa joukkueella ei valitettavasti ole mahdollisuuksia voittoon.

Siksi tuntui niin äärimmäisen epäoikeudenmukaiselta, kun hän loukkaantui juuri tämän tärkeän ottelun ensiminuuteilla. Tuntui, että melkein jaoin hänen tuskansa, mikä tietysti Ronaldon kohdalla onkin helpompaa kuin monen muun pelaajan, sillä hän todella näyttää tunteensa, monien mielestä liikaakin. Mutta kuinka tylsää olisi urheilu, jos kaikki pelaajat olisivat totisia mikahäkkisiä ja janneahosia, joiden ilmekään ei värähdä edes voittopallilla! Miksi on kunnioitettavampaa pitää tunteet sisällään? Vai onko kyse edelleen siitä ikiaikaisesta "miehet eivät itke" -suhtautumisesta?

Sen lisäksi, että Ronaldo näyttää avoimesti tunteensa, kamera tietenkin rakastaa häntä. Onhan hän kaunis pelaaja. Ei pelkästään ulkonäöllisesti, vaan hänen liikkumisensakin on erilaista kuin monilla muilla pelaajilla. Toki näin vanhempana hän ei ota enää varsamaisia spurtteja eikä harhauttele yhtä loistokkaasti kuin nuorempana, mutta silti hänet tunnistaa kentällä yhä juoksutyylistä. Hänellä on myös draaman tajua - hyvässä ja pahassa. Tuntuu, että jollain tasolla hän on aina tietoinen siitä, että joku saattaa juuri tällä hetkellä ottaa valokuvan, joka päätyy lehden etusivulle. Tätä voi tietysti kritisoida, mutta jollain tavalla se antaa hänelle toisenlaisen auran kuin muille pelaajille.

Ja joskus tuntuu, että jopa muu maailmakin tukee hänen draamantajuaan. Näin oli esimerkiksi eilen, kun pettynyt Ronaldo istahti itkusilmäisenä nurmelle tajuttuaan, että hän todella joutuu vaihtopenkille heti pelin alkupuolella. Siinä hänen istuessaan yöperhonen tuli lepattamaan aivan hänen itkuisten silmiensä tuntumaan. Heti sillä hetkellä tiesin, että tämä kuva ei tulisi olemaan ainoastaan täydellinen lehtikuva, vaan syöpyisi myös minun verkkokalvoilleni ikuisiksi ajoiksi. Siinä oli jotain runollista. Kuten tv-kommentaattorikin sanoi: "Tällaista voi tapahtua vain Ronaldolle".

Ronaldo tuo kentälle tunnetta ja draamaa, eikä se ole mielestäni yksinomaan huono asia. Huonoa olisi, jos kaikki pelaajat olisivat hänen laisiaan, mutta yksi Ronaldo joukkueessa mielestäni piristää peliä ja tekee urheilusta viihdyttävämpää. Sillä pohjimmiltaan urheilu kuitenkin on pitkälti viihdettä - ainakin meille katsojille.