Ronaldon taika

Eilen pelattiin jalkapallon Euroopan mestaruudesta. Finaalissa vastakkain olivat Portugali ja Ranska. Vaikka olen joskus kannattanut Ranskaakin (myös tässä turnauksessa, riippuen vastustajasta), niin nyt oli selvää, että olisin Portugalin puolella. Portugalia olen kuitenkin kannattanut - yhdessä Italian kanssa - lapsesta asti.

Myöhemmin nämä kaksi suosikkia ovat kulkeneet mukanani kisoista kisoihin. Aina tulee tietysti joitain uusia suosikkeja, usein pieniä maita, altavastaajia, yllättäjiä, joita kannustan vakisuosikkieni lisäksi. Mutta Italian tai Portugalin joukkueen juostessa kentällä reagoin siihen yleensä kuin Pavlovin koira - halusin tai en, kannatan sinipaitoja tai punapaitoja. Italian ja Portugalin pelatessa toisiaan vastaan, mitä sitäkin on joskus tapahtunut, olen ollut Portugalin puolella.

Italian kannattamista en ole oikeastaan koskaan joutunut puolustelemaan kenellekään, Suomessa on paljon Italian kannattajia, onhan se kuitenkin yksi jalkapallon suurmaista. Portugalin kohdalla tilanne on ollut aivan toinen. Siitä lähtien, kun joukkueeseen otettiin mukaan 19-vuotias Cristiano Ronaldo vuonna 2004, olen saanut puolustella valintaani kerta toisensa jälkeen sanoen: "Olen ollut Portugalin kannattaja jo ennen Ronaldoa". Silloin ihmisten - erityisesti miesten - on helpompi niellä fanitukseni.

Olen kuitenkin sydänjuuriani myöten kyllästynyt tähän selittelyyn, enkä aio enää harrastaa sitä. Kannatan Portugalin joukkuetta, jonka kapteeni on Ronaldo, ja itse asiassa minun on vaikea kuvitella joukkuetta ilman Ronaldoa. Eilisessä finaalissa, kun Ronaldo loukkaantui heti ottelun ensi minuuteilla, reagoin siihen ihan valtavalla tunteella. En missään nimessä halunnut hänen joutuvan pelistä pois. Eikä kyse ollut siitä, että olisin pelännyt Portugalin häviävän ilman Ronaldoa, ei ollenkaan. En halunnut Ronaldon joutuvan pois kentältä hänen itsensä vuoksi. Muistin vieläkin aivan liian hyvin vuoden 2004 finaalin, jossa nuori Ronaldo vuodatti katkeria kyyneliä joukkueensa hävittyä koko kisojen altavastaajalle, Kreikalle. Ennen tämän vuoden finaalia Ronaldolta kysyttiin lähes kaikissa haastatteluissa noista kyyneleistä, ja hän sanoi toivovansa, että tällä kertaa itkee eri syystä, onnen kyyneleitä.

Lisäksi tiesin, että hän todella janoaa arvokisamestaruutta ja että tämä luultavasti olisi hänen viimeinen mahdollisuutensa saavuttaa se. Ronaldo on liian vanha jatkamaan seuraaviin EM-kisoihin, ja MM-kisoissa joukkueella ei valitettavasti ole mahdollisuuksia voittoon.

Siksi tuntui niin äärimmäisen epäoikeudenmukaiselta, kun hän loukkaantui juuri tämän tärkeän ottelun ensiminuuteilla. Tuntui, että melkein jaoin hänen tuskansa, mikä tietysti Ronaldon kohdalla onkin helpompaa kuin monen muun pelaajan, sillä hän todella näyttää tunteensa, monien mielestä liikaakin. Mutta kuinka tylsää olisi urheilu, jos kaikki pelaajat olisivat totisia mikahäkkisiä ja janneahosia, joiden ilmekään ei värähdä edes voittopallilla! Miksi on kunnioitettavampaa pitää tunteet sisällään? Vai onko kyse edelleen siitä ikiaikaisesta "miehet eivät itke" -suhtautumisesta?

Sen lisäksi, että Ronaldo näyttää avoimesti tunteensa, kamera tietenkin rakastaa häntä. Onhan hän kaunis pelaaja. Ei pelkästään ulkonäöllisesti, vaan hänen liikkumisensakin on erilaista kuin monilla muilla pelaajilla. Toki näin vanhempana hän ei ota enää varsamaisia spurtteja eikä harhauttele yhtä loistokkaasti kuin nuorempana, mutta silti hänet tunnistaa kentällä yhä juoksutyylistä. Hänellä on myös draaman tajua - hyvässä ja pahassa. Tuntuu, että jollain tasolla hän on aina tietoinen siitä, että joku saattaa juuri tällä hetkellä ottaa valokuvan, joka päätyy lehden etusivulle. Tätä voi tietysti kritisoida, mutta jollain tavalla se antaa hänelle toisenlaisen auran kuin muille pelaajille.

Ja joskus tuntuu, että jopa muu maailmakin tukee hänen draamantajuaan. Näin oli esimerkiksi eilen, kun pettynyt Ronaldo istahti itkusilmäisenä nurmelle tajuttuaan, että hän todella joutuu vaihtopenkille heti pelin alkupuolella. Siinä hänen istuessaan yöperhonen tuli lepattamaan aivan hänen itkuisten silmiensä tuntumaan. Heti sillä hetkellä tiesin, että tämä kuva ei tulisi olemaan ainoastaan täydellinen lehtikuva, vaan syöpyisi myös minun verkkokalvoilleni ikuisiksi ajoiksi. Siinä oli jotain runollista. Kuten tv-kommentaattorikin sanoi: "Tällaista voi tapahtua vain Ronaldolle".

Ronaldo tuo kentälle tunnetta ja draamaa, eikä se ole mielestäni yksinomaan huono asia. Huonoa olisi, jos kaikki pelaajat olisivat hänen laisiaan, mutta yksi Ronaldo joukkueessa mielestäni piristää peliä ja tekee urheilusta viihdyttävämpää. Sillä pohjimmiltaan urheilu kuitenkin on pitkälti viihdettä - ainakin meille katsojille.