Viime yönä kävi pitkästä aikaa niin, että heräsin kesken unien ja aloin miettiä asioita. Eikä ihan mitä tahansa pieniä ja mitättömiä asioita, vaan aika perustavanlaatuisia kysymyksiä. Yritin kyllä muistuttaa itselleni, että yö ei ole parasta aikaa ajatella niitä, mutta ne tuntuivat niin tärkeiltä aiheilta, etten heti saanut siirrettyä niitä sivuun. Mutta miten saisin kirjattua ne ylös, kun tuntuu, etten osaa muuttaa niitä sanojen muotoon? Yritän parhaani, vaikka tiedän jo nyt, ettei se tule olemaan täysin uskollista sille, mitä oikeasti ajattelin.
Kyse on kai siitä, että olen tuntenut jo pitkään taas elämästäni puuttuvan jotain. En tarkkaan tiedä, mitä se on ja millä saisin sen tyhjiön täytettyä. Olen usein ajatellut, että se jokin on parisuhde, ja se on täysin mahdollista. Avioliittoni aikana totuin siihen, että jaoin elämäni jonkun kanssa ja joku toinen oli lähes aina läsnä. Siitä tuli minun oletusasetukseni. Eron jälkeen iloitsin kyllä yksinäisyydestäni ja itsenäisyydestäni ja siitä, että sain tehdä juuri niitä asioita, joita halusin, mutta pikkuhiljaa tuo ilo on hiipunut. Kaipaan parisuhdetta, mutta olen viime aikoina tajunnut, että myös pelkään uutta parisuhdetta enemmän kuin olin ajatellut. Ajatus siitä jopa ahdistaa välillä.
Ehkä ajattelen sitä liian suurena möykkynä. Tapani mukaan ajattelen koko parisuhdetta ja kaikkea siihen liittyvää kerralla, vaikka pitäisi keskittyä ottamaan askel kerrallaan. Kokonaan uuteen ihmiseen tutustuminen, luottaminen ja uskoutuminen tuntuu kuitenkin valtavalta haasteelta. Välillä ihmettelen, miten olen saanut tehtyä niin aikaisemmin. Miten osasin luottaa Jamesiin ja hänen tunteisiinsa niin nopeasti. Toisaalta sen pitäisi olla lohduttava ja rohkaiseva ajatus, kuten myös sen, että alkuvaiheessa kaikki tapahtui hyvin luonnostaan.
Menen hetkeksi sivupoluille, koska niin tapahtui myös viime yönä. Rupesin miettimään taas sitä, että onko tässä kuitenkaan kyse pelkästään parisuhteen puutteesta. On kuin jokin liekki olisi sisälläni taas hiipunut ja into sammunut. En jaksa innostua paljon monestakaan asiasta. Olen palannut vanhaan (avioliiton aikaiseen) passiivisuuden tilaan. En taaskaan laita ruokaa, vaan sen sijaan syön paljon valmisruokia, joita periaatteessa vastustan. En ole yhtään innostunut kokkaamisesta täällä uudessa asunnossa, vaikka entisessä asunnossani aina ajattelin, että kun olisi vain isompi keittiö, niin kokkaisin enemmän. En taaskaan harrasta liikuntaa, vaikka pääsin jo sen suhteen hyvään rytmiin syksyllä. En ole jatkanut asuntoni sisustamista, vaikka luulin, että se olisi ensimmäisiä asioita, joihin pieniä palkkarahojani haluaisin sijoittaa. Minulla on vielä muuttolaatikoitakin asunnossa.
Totta kai tämä johtuu paljolti työstä. Olen kuitenkin melkein kokopäiväisesti töissä, ja se on minulle edelleen uutta miltei 10 vuoden kotoa työskentelemisen jälkeen. Ja kun työ vielä ei ole erityisen mieleistä, vaan tietyllä tavalla "hanttihommaa", niin en saa siitä myöskään erityistä tyydytystä. Toki olen kiitollinen siitä, että sain töitä, ja tuleehan tuollakin työssä välillä pieniä onnistumisen tunteita, varsinkin hyvät asiakaspalvelutilanteet ovat sellaisia. Palkka on kuitenkin sen verran pieni, että se on ollut pettymys. En saa siitä mitään säästöön enkä ole saanut aloitettua velkojen lyhentämistä. Tiedän, että sillä ei ole kiirettä, mutta se vaivaa minua jollain tasolla silti. On kuin minulla ei taaskaan olisi oikeutta käyttää rahojani kuten haluan. Minun pitäisi siis pyrkiä löytämään paremmin palkattu (ja omaa alaani mielellään ainakin sivuava) työ mahdollisimman pian. Mutta siihenkään minulla "ei ole ollut energiaa".
Onko jotain muutakin kuin työ, joka syö energiaani ja intoani? Viime yönä mieleeni tuli jostain yhden Tarot-kortin lause: "Jotain syvää pettymystä ei ole vielä käsitelty." Ja toinen: "Kaikkiin vanhoihin haavoihin on kajottu, ja ne vuotavat jälleen."
Olen tosiaan miettinyt myös avioliittoani ja ex-miestäni enemmän viime aikoina ja tullut taas siihen tulokseen, että ero ja avioliiton aikaiset vaikeudet (sen parisuhteen dynamiikka) vaikuttavat käytökseeni tälläkin hetkellä. Ja varmasti tämä ystävyys tai eräänlainen deittailu M:n kanssa on myös reaktio edelliseen parisuhteeseeni, sillä varsinkin alussa huomasin usein käyttäytyväni M:ää kohtaan kuin ex-miestäni kohtaan. Minun piti muistuttaa itselleni välillä, että kyseessä on täysin eri ihminen. Ja niin todella on - he ovat kuin yö ja päivä. Tästäkin syystä ajattelen, että ehkä kyseessä on jonkinlainen vastareaktio; menen ääripäästä toiseen.
Kiertelen varsinaista asiaa, mutta mitä todella yritän sanoa on se, että myös tämä M-suhde on syönyt paljon energiaani. Toki se on ajoittain myös antanut minulle energiaa, hyvää mieltä, kiitollisuutta, innostusta ja inspiraatiota - paljonkin! - mutta viime aikoina se on alkanut enemmänkin viedä energiaani, sillä olen kokenut, että kaikki on muuttunut jotenkin liian vaikeaksi, enkä ymmärrä hänen käytöstään. Ja koska olen kova (yli)analysoimaan asioita, niin olen viettänyt kokonaisia päiviä - varmaan viikkoja yhteensä, jos olen rehellinen - miettien ja pohtien hänen käytöstään ja sen syitä. Ja kun sitten hermostun itseeni ja tähän analysoimiseen, niin hyvin epäkypsällä tavalla ajattelen, että "en välitä" tai "pitäköön tunkkinsa", vaikka oikeasti välitän, ja hänen käytöksensä satuttaa minua.
Ainoa tapa päästä tästä tilanteesta olisi puhua siitä suoraan. Mutta olen senkin suhteen umpikujassa, koska en halua aloittaa mitään keskustelua tekstiviesteissä (niin paljon kuin niitä vaihdammekin), ja hän ei ikinä saa aikaiseksi ehdottaa tapaamista. Ja olen luvannut itselleni pyhästä - kuten monesti aiemminkin, mutta tällä kertaa minun on pidettävä lupaukseni - etten enää tee aloitetta. Joten tässä ollaan - täydessä pattitilanteessa.
Tietyllä tavalla minulle tarjoutui jo pääsy pois tästä tilanteesta, kun viimein loukkaannuin kunnolla hänen käytökseensä reilu viikko sitten. Silloin tuntui oikeasti - en ainoastaan vakuutellut niin itselleni - että pitäköön tunkkinsa; olkoot koko tyyppi. Enkä aikonut laittaa viestejäkään enää, vaan pitää täyttä radiohiljaisuutta. Mutta mitä sitten tapahtui? Suuttumukseni laantui muutamassa päivässä, ja rupesin miettimään asioita hänen kannaltaan. Mietin hänen elämäänsä ja mitä kaikkea hän on joutunut käymään läpi, mikä voisi vaikuttaa hänen käytökseensä. Ja muistutin itselleni, miten valtavan paljon hän on kuitenkin minua auttanut viime kuukausien aikana - täysin pyyteettömästi - ja miten paljon hyvää kuitenkin tuonut elämääni. Ja niin sitten taivuin ja laitoin hänelle viestin. Ja nyt viestittelemme taas miltei kuten ennenkin.
Olen kuitenkin nyt kahtena päivänä peräkkäin miettinyt taas, että sitä pitäisi vähentää myös. Tai jotkin rajat pitäisi vetää ja tilanne selventää. Mistä tässä oikein on kyse? Mutta miten sitä voi kysyä häneltä loukkaamatta häntä, ja mitä itse vastaisin, jos hän esittäisi vastakysymyksen? Toki molemmat saamme tästä jotain - paljonkin, tavallaan - ikään kuin meillä olisi kumppani, ikään kuin, ilman sitä varsinaista emotionaalista sitoutumista ja riskinottoa. On joku vastakkaisen sukupuolen edustaja, jolle kertoa huolistaan ja jolta saa myös huomiota ja välillä kohteliaisuuksia, ja joka jopa useina iltoina toivottaa hyvää yötä. Välillä mukana on jopa melko rohkeaa flirttiä, välillä puhumme hyvinkin syvällisistä ja henkilökohtaisista aiheista. Mutta näemme toisiamme harvoin, ja sen yhden suudelman jälkeen fyysinen läheisyys jää halauksiin. Toisaalta sekin on jotain - se on kuitenkin vastakkaisen sukupuolen edustajan antamaa läheisyyttä, ja ne halaukset (pitkät sellaiset) tuntuvat hyviltä. Onko sitten ihme, jos tästä on vaikea irrottautua?
Kuitenkin tämä on näin pitkittyessään meille molemmille haitaksi, jos emme saa selvitettyä tilannetta ja joko kokeiltua, olisko tästä parisuhteeksi, tai sovittua, että olemme vain ystäviä. Sillä tämä tilanne aiheuttaa sen, että jonkun muun ihmisen tapaamiselle ja oikealle parisuhteelle ei ole tilaa. Tai ainakin itse koen, että vaikka yritän nyt kiinnostua jonkun toisen tapaamisesta, niin sydämeni ei oikeasti ole siinä mukana. Koen jollain tavalla olevani "varattu" tai en ainakaan ihan emotionaalisesti vapaa. Eikä se ole kaiken kirjoittamani perusteella mikään ihme. Mutta miten saisin tämän kaiken selvitettyä? Jos se ei ole mahdollista (aiemmin kuvaamastani syystä), niin voisinko vain alkaa ottaa enemmän etäisyyttä ja pakottaa itseni keskittymään enemmän muihin asioihin? Katkaista ajatuskierteet ennen kuin ne alkavatkaan; yksinkertaisesti kieltäytyä spekuloimasta tätä tilannetta? Ainakin se on kokeilun arvoista. Mutta jos päätän tehdä sen, niin minulla on oltava tahdonvoimaa ja kokeiltava tätä lähestymistapaa tarpeeksi kauan, ei vain muutamaa päivää. Meidän molempien takia.
Mahdollisia maailmoita
Thursday, March 1, 2018
Wednesday, April 12, 2017
En saa kirjoitettua, mitä olen ajatellut jo aamusta asti.
Kuljin kohti Hietaniemenrantaa, ohi korkeiden, komeiden mäntyjen, taivas niiden yllä vaaleansininen, kummalliset pilvet, samanlaiset kuin Tanskassa, tiiviin näköinen pilvimatto, joka peitti suuren osan taivaasta. Ihailin puita ja taivasta ja pilviä, ja yhtäkkiä muistin tätini ystävän, joka kuoli hiljattain. Hän oli kotoisin jostain ihan läheltä ja oli viettänyt monesti aikaa tässä metsikössä. Kun tätini oli käynyt viimeisein kerran häntä katsomassa, hän oli muistellut näitä korkeita, ylväitä honkia, ja tätini oli sanonut, tahtomattaan, ajattelematta, että mennään joskus niitä katsomaan. Vaikka tiesi, ettei se tulisi enää onnistumaan. Hyvin pian sen jälkeen tämä ystävä kuoli.
Mietin tänään tuota poisnukkunutta naista ja hänen toivettaan nähdä nämä hänelle hyvin tutut puut. Ajattelin, että ehkä se onkin harhaa ja väärää kuvitelmaa, mitä aina sanotaan, että sitä kuoleman lähestyessä katuu kaikkea sitä suurta ja upeaa, mitä ei ole tehnyt, kaipaa kaikkia niitä paikkoja, joissa ei ole käynyt ja suita, joita ei ole suudellut. Eikö tuntuisi uskottavammalta, että sitä kaipaa kaikkea sitä tuttua ja turvallista, mitä enää ei saa nähdä ja kokea? Että vielä kerran haluaisi nähdä oman kotinsa, istua lempituolissaan, nähdä taivaan, tuntea sateen ja haistaa aamukasteen tuoksun, vielä kerran koskettaa ystävän kättä, halata vanhempiaan, pidellä kissaa sylissä, herätä omasta sängystään.
Miksi sitä kaipaisi sellaista, mistä ei ole muistijälkeä? Meidän pieni, tuttu elämämme, se on se, mistä me koostumme, kaikki ne ihmiset ja asiat, joita lähes päivittäin näemme ja usein pidämme itsestäänselvyyksinä. Niitä me tulemme kaipaamaan.
Kuljin kohti Hietaniemenrantaa, ohi korkeiden, komeiden mäntyjen, taivas niiden yllä vaaleansininen, kummalliset pilvet, samanlaiset kuin Tanskassa, tiiviin näköinen pilvimatto, joka peitti suuren osan taivaasta. Ihailin puita ja taivasta ja pilviä, ja yhtäkkiä muistin tätini ystävän, joka kuoli hiljattain. Hän oli kotoisin jostain ihan läheltä ja oli viettänyt monesti aikaa tässä metsikössä. Kun tätini oli käynyt viimeisein kerran häntä katsomassa, hän oli muistellut näitä korkeita, ylväitä honkia, ja tätini oli sanonut, tahtomattaan, ajattelematta, että mennään joskus niitä katsomaan. Vaikka tiesi, ettei se tulisi enää onnistumaan. Hyvin pian sen jälkeen tämä ystävä kuoli.
Mietin tänään tuota poisnukkunutta naista ja hänen toivettaan nähdä nämä hänelle hyvin tutut puut. Ajattelin, että ehkä se onkin harhaa ja väärää kuvitelmaa, mitä aina sanotaan, että sitä kuoleman lähestyessä katuu kaikkea sitä suurta ja upeaa, mitä ei ole tehnyt, kaipaa kaikkia niitä paikkoja, joissa ei ole käynyt ja suita, joita ei ole suudellut. Eikö tuntuisi uskottavammalta, että sitä kaipaa kaikkea sitä tuttua ja turvallista, mitä enää ei saa nähdä ja kokea? Että vielä kerran haluaisi nähdä oman kotinsa, istua lempituolissaan, nähdä taivaan, tuntea sateen ja haistaa aamukasteen tuoksun, vielä kerran koskettaa ystävän kättä, halata vanhempiaan, pidellä kissaa sylissä, herätä omasta sängystään.
Miksi sitä kaipaisi sellaista, mistä ei ole muistijälkeä? Meidän pieni, tuttu elämämme, se on se, mistä me koostumme, kaikki ne ihmiset ja asiat, joita lähes päivittäin näemme ja usein pidämme itsestäänselvyyksinä. Niitä me tulemme kaipaamaan.
Friday, March 24, 2017
Olen
juuri käynyt katsomassa saman elokuvan toiseen otteeseen. Istun
reunapaikalla, ja muilla ihmisillä tuntuu olevan hirveä kiire siinä samassa,
kun kangas hämärtyy. He nousevat ylös ja tunnen heidän
kärsimättömyytensä pistelevän ihoani. Itse olen vielä elokuvan sisällä, hädin
tuskin ymmärrän, että se on ohitse. Vaikka mieleni on tuskallisen hidas, nousen
silti kuuliaisen hätäisesti ja yritän sulloa silmälasikoteloa liian täyteen
käsilaukkuun vesipullo kainalossa ja takki hädin tuskin puoliksi päällä
roikkuen. Kuin unessa kuljen portaat ylös ja astun ulos elokuvasalista.
Kirkkaat valot koskevat silmiin, aulan hälinä häiritsee yhä sisäänpäin
kääntynyttä mieltäni, räikeät valot, ilmelä karamellintuoksu ja eteeni ja
ohitseni säntäilevät ihmiset ja heidän kovaääninen naurunsa. Kiirehdin
läpikulkukäytävää ohi surullisen näköisten suljettujen ravintoloiden, joku
tonkii roskista muovipussi kätensä suojana ilmeisesti pois heitettyjä pulloja
ja tölkkejä etsien.
Viimein astun ulos ovesta raikkaaseen ulkoilmaan. Maailma on muuttunut ollessani elokuvissa. Maa on märkä, on satanut. On pimeämpää kuin luulin, mutta ei vielä aivan pimeää, meneillään on syväsininen hetki. Käännyn lähteäkseni vasemalle, mutta maailman häkellyttävä kauneus seisauttaa minut niille sijoilleni. Läheisen jo tältä päivältä suljetun ravintolan neonvalot ja ulos ripustettu helminauhamainen valoketju hohtavat hämärässä ja heijastuvat lätäköistä. Minun on pakko kaivaa puhelin esiin ja ottaa kuva. Ja toinenkin. Tuskin pääsen jatkamaan matkaa, kun jo näen toisen kuvauksellisen näyn. Rautatieaseman kellotorni piirtyy hämärää taivasta vasten miltei epätodellisen valoisana hohtavan luistelukentän takaa, puiden mustat, paljaat, märät oksat sitä kehystäen. Jopa luisteluradan reunaan siirretyt kontit näyttävät kuvauksellisilta. Napsin kuvan toisensa jälkeen, mutta lopulta annan periksi ja laitan puhelimen pois. On turhaa ottaa enempää kuvia, koko maailma näyttää nyt silmissäni elokuvalliselta, rumatkin asiat kauniilta.
Ylitän tien ajatuksissani, autot kohisevat ohitse Hämeentietä, nostattavat ilmaan pisaramyrskyjä. Kaiken yllä leijuu epätodellinen tunnelma, ilma tuoksuu keväältä, mutta taivaan väri on siihen nähden liian tumma. En pysty irrottautumaan elokuvan tunnelmasta, tuntuu kuin elokuva olisi muuttunut osaksi minua tai minä olisin elokuvassa. Sydämeni hakkaa normaalia nopeammin ja on pakahduttava olo. Ajatuskin kirkkaastivalaistusta ja steriilistä ruokakaupasta tavarapaljouksineen ahdistaa, mutta siellä on pakko poiketa kotimatkalla. Muistan puoliksijuodun vesipulloni ja pakotan itseni juomaan siitä muutaman kulauksen ennen kuin jätän sen ovensuussa olevan roskiksen päälle. En halua kenenkään luulevan, että otin sen kaupasta. Pantin menetys harmittaa, mutta muistan äsken roskiksia kaivaneen miehen, ehkä joku tarvitsee panttirahaa minuakin kipeämmin.
Kaupan kirkkaat valot miltei sokaisevat minut ja räpyttelen arkoja silmiäni niiden loisteessa. Hedelmäosaston tutut, makeat tuoksut tunkevat sieraimiin. Liikun hitaasti kuin veden alla, mieleni on yhtaikaa tahmea ja miltei kivuliaan kirkas. En muista mitä tulin kaupasta hakemaan. Joku katsoo minua pitkään, kun seison hedelmähyllyjen edessä vielä itkusta punottavin silmin ja silmälasien painaumat nenänpielissä tekemättä elettäkään valitakseni jonkun hedelmistä. Sisälläni velloo niin paljon tunteita, etten meinaa pystyä keskittymään näihin arkisiin askareihin. Yhtäkkiä tunnen taas olevani elokuvan päähenkilö, koko maailma pienintä yksityiskohtaa myöten jonkun ohjaajan suunnittelema, ja muut ihmiset vain statisteja, häviävän pienessä sivuroolissa oman merkityksellisyyteni laitamilla.
Viimein astun ulos ovesta raikkaaseen ulkoilmaan. Maailma on muuttunut ollessani elokuvissa. Maa on märkä, on satanut. On pimeämpää kuin luulin, mutta ei vielä aivan pimeää, meneillään on syväsininen hetki. Käännyn lähteäkseni vasemalle, mutta maailman häkellyttävä kauneus seisauttaa minut niille sijoilleni. Läheisen jo tältä päivältä suljetun ravintolan neonvalot ja ulos ripustettu helminauhamainen valoketju hohtavat hämärässä ja heijastuvat lätäköistä. Minun on pakko kaivaa puhelin esiin ja ottaa kuva. Ja toinenkin. Tuskin pääsen jatkamaan matkaa, kun jo näen toisen kuvauksellisen näyn. Rautatieaseman kellotorni piirtyy hämärää taivasta vasten miltei epätodellisen valoisana hohtavan luistelukentän takaa, puiden mustat, paljaat, märät oksat sitä kehystäen. Jopa luisteluradan reunaan siirretyt kontit näyttävät kuvauksellisilta. Napsin kuvan toisensa jälkeen, mutta lopulta annan periksi ja laitan puhelimen pois. On turhaa ottaa enempää kuvia, koko maailma näyttää nyt silmissäni elokuvalliselta, rumatkin asiat kauniilta.
Ylitän tien ajatuksissani, autot kohisevat ohitse Hämeentietä, nostattavat ilmaan pisaramyrskyjä. Kaiken yllä leijuu epätodellinen tunnelma, ilma tuoksuu keväältä, mutta taivaan väri on siihen nähden liian tumma. En pysty irrottautumaan elokuvan tunnelmasta, tuntuu kuin elokuva olisi muuttunut osaksi minua tai minä olisin elokuvassa. Sydämeni hakkaa normaalia nopeammin ja on pakahduttava olo. Ajatuskin kirkkaastivalaistusta ja steriilistä ruokakaupasta tavarapaljouksineen ahdistaa, mutta siellä on pakko poiketa kotimatkalla. Muistan puoliksijuodun vesipulloni ja pakotan itseni juomaan siitä muutaman kulauksen ennen kuin jätän sen ovensuussa olevan roskiksen päälle. En halua kenenkään luulevan, että otin sen kaupasta. Pantin menetys harmittaa, mutta muistan äsken roskiksia kaivaneen miehen, ehkä joku tarvitsee panttirahaa minuakin kipeämmin.
Kaupan kirkkaat valot miltei sokaisevat minut ja räpyttelen arkoja silmiäni niiden loisteessa. Hedelmäosaston tutut, makeat tuoksut tunkevat sieraimiin. Liikun hitaasti kuin veden alla, mieleni on yhtaikaa tahmea ja miltei kivuliaan kirkas. En muista mitä tulin kaupasta hakemaan. Joku katsoo minua pitkään, kun seison hedelmähyllyjen edessä vielä itkusta punottavin silmin ja silmälasien painaumat nenänpielissä tekemättä elettäkään valitakseni jonkun hedelmistä. Sisälläni velloo niin paljon tunteita, etten meinaa pystyä keskittymään näihin arkisiin askareihin. Yhtäkkiä tunnen taas olevani elokuvan päähenkilö, koko maailma pienintä yksityiskohtaa myöten jonkun ohjaajan suunnittelema, ja muut ihmiset vain statisteja, häviävän pienessä sivuroolissa oman merkityksellisyyteni laitamilla.
Sunday, January 15, 2017
Yhtäkkiä minusta tuntuu, että on pakko kirjoittaa Sufjan Stevensistä. Eihän tämä ole mitenkään ennenkuulumatonta, olen kirjoittanut artisteista ennenkin; Michael Stipesta, Bowiesta, Suedesta. On joitain artisteja, jotka ovat niin merkittäviä elämässäni, suorastaan identiteettini rakennuspalikoita, että he ovat paljon enemmän kuin "vain" muusikoita tai taiteilijoita. On kuin haluaisin sulattaa heidät osaksi itseäni, käyttää heidän henkeään ja mielenmaisemaansa tehdäkseni itsestäni kiinnostavamman...tai nähdäkseni maailman toisella tavalla. Usein turhaudun valtavasti, kun en saa jaettua kenenkään kanssa näitä tuntemuksia, joita tietyt artistit minussa herättävät. Jos kuuntelutan jollakulla vaikka itselleni tärkeän kappaleen heiltä, minun on varustettava se monimutkaisilla ja kaikenkattavilla selityksillä. Haluaisin kertoa kaiken, mitä tiedän biisin syntyolosuhteista, teemoista; kaiken mitä olen lukenut siitä ja ehkä vielä omia huomioitani. Se ei siltikään auta. Tietenkään kukaan ei voi kokea täysin samoin kuin minä, ja usein petyn, kun muut eivät haltioidu jostain, mikä mielestäni on todellinen mestariteos. Eivätkö he kuule? Eivätkö he ymmärrä?
On niin paljon, mitä ei voi jakaa, vaikka haluaisikin.
Tämä on nyt vaatimaton ja väistämättä vajavaiseksi jäävä yritykseni kertoa, mitä Sufjan Stevens ja hänen musiikkinsa merkitsevät minulle.
Tekee mieli aloittaa alusta, siitä miten löysin hänet, vaikka en tiedä, onko se aiheen kannalta olennaista. "Aloita alusta" lienee kuitenkin hyvä neuvo tässäkin tapauksessa, se loogisin tapa, ja ehkä tämä on tärkeämpää kuin ymmärränkään.
Löysin Sufjanin, kun lähdin Pariisiin vuonna 2007. En muista, ostinko musiikkilehden Suomesta vai Pariisista, mutta siinä oli muiden arvostelujen joukossa arvostelu Sufjanin "Seven Swans" -albumista. En muista arvostelusta enää mitään, mutta jokin siinä selkeästi vetosi minuun, sillä heti ensimmäiseksi Pariisissa ostin tuon levyn. Sen kannessa oli lentävä joutsen, kansi oli hieman kömpelösti ja kotikutoisesti piirretty, mikä sopi myös levyn musiikkiin. En muista enää tarkalleen, mitä siitä ensin ajattelin, mutta pidin siitä heti. Musiikki oli rauhallista ja siinä oli aivan oma tunnelmansa. Kuuntelin sitä Marinitan asunnolla, jossa asuin ensimmäisen viikon, ja hän piti siitä myös.
Seuraavan vaiheen haluan käydä läpi nopeasti, sillä tällä hetkellä minun ei tee mieli velloa näissä ajatuksissa, mutta tämäkin on välttämätöntä tarinan kertomisen kannalta. Vain pari viikkoa tuon jälkeen tapasin nyt ex-mieheni. Kun hän tuli ensimmäisen kerran Buttes-Chaumontin kämppääni, soitin hänelle Sufjania. Hän ei tuntenut artistia entuudestaan, mutta piti siitä heti. Hän ehkä tulkitsi myös hieman väärin sen, että kuuntelin musiikkia, jossa oli paikoitellen niin uskonnolliset sanat. Olin kyllä huomannut sen, mutta toisin kuin joidenkin toisten artistien kohdalla, se ei häirinnyt minua ollenkaan. Musiikki ei ollut uskonnollista, siinä oli vain uskonnollista kuvastoa. Ja jos siinä laulettiinkin uskosta, se oli täysin henkilökohtaista, sillä ei yritetty saada muita kääntymään, siinä ainoastaan kerrottiin omista kokemuksista. Ja koska musiikki oli taivaallisen kaunista, uskontoteemat oikeastaan sopivat siihen.
Myöhemmin Sufjanista tuli monin tavoin yksi meidän yhteisiä artistejamme, yksi niitä harvoja, joista molemmat pidimme. Saimme selville, että Sufjan oli tehnyt myös levyn Illinoisin osavaltiosta (osana osavaltioprojektiaan, jonka hän myöhemmin hylkäsi liian kunnianhimoisena) ja Chicago-nimisen biisin. Ex-mieheni kotikaupunki oli Chicago, joten se sopi melkein liiankin hyvin. Kuuntelin tuota biisiä esimerkiksi silloin, kun heräsin aamuyöllä Pariisissa lähteäkseni ensimmäistä kertaa Chicagoon. Ja monta muuta kertaa ennen Chicagon matkoja ja lennoilla matkalla sinne. Muutoin tuo albumi jäi minulle silloin etäisemmäksi, ehkä osittain siksi, että mieheni ei erityisemmin pitänyt siitä. Seven Swans sen sijaan oli saavuttanut klassikon aseman meidän kotonamme, ja kuuntelimme sitä usein varsinkin nukkumaan mennessä. Itse en ollut aikaisemmin pystynyt kuuntelemaan musiikkia yrittäessäni nukahtaa, mutta lopulta totuin siihen, ja nykyään jatkan tuota tapaa myös yksin. Miltei aina kuuntelen nimenomaan Sufjania, tosin en Seven Swansia, koska se tuo liikaa muistoja.
Jossain vaiheessa matkan varrella kävi kuitenkin niin, että mieheni tavallaan hylkäsi Sufjanin. Ostimme Chicagosta erään kerran hänen silloin uusimman ja hyvin kokeellisen levynsä. Mieheni ei pitänyt siitä ollenkaan. Minullekaan se ei heti auennut, mutta halusin antaa sille mahdollisuuden. Mieheni ei enää suostunut sitä kuuntelemaan, ei edes toista kertaa, eikä vaikka myöhemmin kerroin, että sillä on hyviä kappaleita, ne eivät vaan aukea yhtä helposti kuin aiemmat.
Siitä lähtien sain tehdä Sufjan-matkaa yksin, mikä on jotenkin kuvaavaa. Olisin halunnut eräänä jouluna toivoa lahjaksi Sufjanin joululaulualbumia, mutta mieheni oli sitä mieltä, että en pitäisi siitä ja pettyisin siihen. En tiedä miksi kuuntelin häntä, mutta en sitten toivonut levyä lahjaksi. Myöhemmin kun ostin erään toisen Sufjanin aikaisemman levyn ja yritin saada mieheni kuuntelemaan sitä, hän ei halunnut enää kuunnella sitäkään, vaikka levyn tyyli oli hyvin lähellä Seven Swansin akustista, maagista folkia. Ja kun lopulta ostin Sufjanin viimeisimmän levyn, hän ei kuunnellut sitä, vaikka sanoin sen olevan mielestäni tämän paras albumi. Olin varma, että hän pitäisi siitä. Mutta kun mieheni kerran oli sulkenut oven Sufjanilta, se ei enää auennut. Tämä kaikki on kovin kuvaavaa koko suhteemme kannalta.
Arvasin, että nämä mietteet vievät minut täysin sivupoluille, mutta ehkä oli tärkeää saada ne ulos. Näin siis tutustuin Sufjaniin aikanaan, näin hän toi minut ja ex-mieheni toisiamme lähemmäs ja näin hän lopulta sai todistaa, kuinka kasvoimme erilleen.
Minulla itsellänikin on ollut välillä voimakkaampia Sufjan-vaiheita ja välillä hän on ollut taka-alalla. Näin on toki oikeastaan kaikkien artistien kohdalla. Kulutan artisteja sykleissä osittain ehkä alitajuisesti estääkseni itseäni kyllästymästä heihin ja osittain tietysti siksi, että tietyt artistit puhuttelevat minua enemmän tiettyinä aikoina. Sufjan on kuitenkin tietyllä tavalla ollut elämässäni jonkinlainen tasainen pohjavire oikeastaan siitä lähtien, kun olen hänet löytänyt. Hänen musiikissaan on jotain, mitä tarvitsen edes pienen annoksen melkein aina. On liian yksinkertaista sanoa, että se rauhoittaa minua. Ehkä voisi sanoa, että se jollain tapaa maadoittaa minut. Kun olen hermostunut, ahdistunut tai muuten vaan ylivirittynyt, Sufjanin musiikki toimii kuin lohduttava ja rakastava päänsilitys. On kuin hän laulaisi suoraan minulle, vain minulle, ja musiikki täyttää kaiken, luo toisenlaisen tunnelman, saa minut hengittämään.
Sufjanilla on nähdäkseni teemoiltaan karkeasti kolmenlaista musiikkia. On täysin henkilökohtaisia sanoituksia, on Amerikan historiaan todellisesti sijoittuvista tapahtumista ja paikoista kertovaa musiikkia ja näiden sekoituksia. Amerikasta - Illinoisista tai Michiganista - laulaessaan hän välillä luo näistä todellisista tapahtumista eräänlaisia satuja ja välillä myös sekoittaa mukaan omaa elämäänsä. Varsinkin Illinoisista kertovalla albumillaan myös musiikin orkestraatio kertoo siitä, että nyt käsitellään suurempia teemoja ja kaupunkielämää. Välillä instrumentteja on melkein liikaa, pauhu lähenee meteliä. Välillä - usein - se kuulostaa karnevalistiselta ja tuo mieleen tivolit ja huvipuistot, torvisoittokunnat ja 50-luvun muusikot.
Silloin kun hän laulaa omasta elämästään tai uskostaan, musiikki on yleensä hyvin riisuttua. Soittimia on joko vain muutamia tai ehkä vain yksi, kitara tai banjo. Sufjanin ääni tulee lähelle, se toimii tärkeimpänä instrumenttina. Se muistuttaa, kenen elämästä tässä lauletaan, se uskoutuu meille kuuntelijoille.
Sufjanin ääni onkin vaikeiten kuvailtavissa. En ole kuullut kenelläkään samanlaista ääntä. Se ei ole erikoinen ääni siinä mielessä kuin yleensä ajatellaan, mutta se on kuitenkin hyvin persoonallinen. Se on yhtaikaa herkkä ja kuitenkin vahva, se on jollain tavalla "leveä", lämmin ja kuiskaava. (Hänen puheäänensä on aivan toisenlainen!) Se ei muistuta kenenkään muun ääntä, ja se luo ehkä hänen musiikkiinsa sen aivan omalaatuisen tunnelman, kuin kääriytyisi pehmeään pumpuliin, kuin joku tuudittaisi ja hypnotisoisi näkemään maailman omalla tavallaan.
Vaikka Sufjanin musiikki on kaunista ja herkkää, se ei ole koskaan siirappista, ei koskaan "liian kaunista", ei imelää. Se on aina totta, siinä on jonkinlaista rosoa mukana miltei ylimaalllisessa kaunedessaankin. Ehkä se johtuu sanoituksista, jotka ovat myös erilaisia kuin kenelläkään muulla. Jostain luin aikoinaan, että Sufjan olisi alunperin halunnut kirjoittajaksi, mutta päätyikin tekemään musiikkia. Sen kuulee sanoituksista. Hän on kirjoittaja ja voisi varmasti halutessaan olla vaikka kirjailijakin.
Huomaan nyt, etten pysty selittämään hänen musiikkiaan. Silti on vielä jatkettava.
Mitä minulta jäi kertomatta? Ehkä se, että Sufjan edustaa minulle myös tietynlaista myyttistä Amerikkaa, josta todellisuudessa olen nähnyt vain vilauksia Chicagon matkoillani. Hän on osa sitä Amerikkaa, josta välillä luemme kirjosta tai josta näemme vilauksia indie-elokuvissa tai valokuvanäyttelyissä. Hänen tarinoistaan voisi helposti tehdä elokuvia tai kuten jo sanoin, kirjoittaa kirjan, vaikkapa novelleja. On oikeastaan ihme, että hänen musiikkinsa ei ole innoittanut jo jotakuta elokuvantekijää. Hän luo maailman, jossa en välttämättä haluaisi elää, mutta jota on loputtoman kiinnostava tarkkailla.
Vaikka hän mielessäni onkin osa tätä myyttistä Amerikkaa, eräänlaista vaihtoehtoista Amerikkaa, niin samalla hän on kuitenkin täysin uniikki. Monet indie-muusikot käyttävät nykyään samoja instrumentteja musiikissaan kuin Sufjan, mutta kukaan ei onnistu kuulostamaan häneltä. Kukaan ei kirjoita samalla tavalla kuin hän. Ehkä hänen uskonsa ja henkisyytensä tekee hänestä erilaisen, ehkä hänen rehellisyytensä, ehkä tietynlainen maaginen realismi, joka on aina vedonnut minuun. Luultavasti kaikki nämä yhdessä.
Tämän paremmin en osaa sitä selittää.
On niin paljon, mitä ei voi jakaa, vaikka haluaisikin.
Tämä on nyt vaatimaton ja väistämättä vajavaiseksi jäävä yritykseni kertoa, mitä Sufjan Stevens ja hänen musiikkinsa merkitsevät minulle.
Tekee mieli aloittaa alusta, siitä miten löysin hänet, vaikka en tiedä, onko se aiheen kannalta olennaista. "Aloita alusta" lienee kuitenkin hyvä neuvo tässäkin tapauksessa, se loogisin tapa, ja ehkä tämä on tärkeämpää kuin ymmärränkään.
Löysin Sufjanin, kun lähdin Pariisiin vuonna 2007. En muista, ostinko musiikkilehden Suomesta vai Pariisista, mutta siinä oli muiden arvostelujen joukossa arvostelu Sufjanin "Seven Swans" -albumista. En muista arvostelusta enää mitään, mutta jokin siinä selkeästi vetosi minuun, sillä heti ensimmäiseksi Pariisissa ostin tuon levyn. Sen kannessa oli lentävä joutsen, kansi oli hieman kömpelösti ja kotikutoisesti piirretty, mikä sopi myös levyn musiikkiin. En muista enää tarkalleen, mitä siitä ensin ajattelin, mutta pidin siitä heti. Musiikki oli rauhallista ja siinä oli aivan oma tunnelmansa. Kuuntelin sitä Marinitan asunnolla, jossa asuin ensimmäisen viikon, ja hän piti siitä myös.
Seuraavan vaiheen haluan käydä läpi nopeasti, sillä tällä hetkellä minun ei tee mieli velloa näissä ajatuksissa, mutta tämäkin on välttämätöntä tarinan kertomisen kannalta. Vain pari viikkoa tuon jälkeen tapasin nyt ex-mieheni. Kun hän tuli ensimmäisen kerran Buttes-Chaumontin kämppääni, soitin hänelle Sufjania. Hän ei tuntenut artistia entuudestaan, mutta piti siitä heti. Hän ehkä tulkitsi myös hieman väärin sen, että kuuntelin musiikkia, jossa oli paikoitellen niin uskonnolliset sanat. Olin kyllä huomannut sen, mutta toisin kuin joidenkin toisten artistien kohdalla, se ei häirinnyt minua ollenkaan. Musiikki ei ollut uskonnollista, siinä oli vain uskonnollista kuvastoa. Ja jos siinä laulettiinkin uskosta, se oli täysin henkilökohtaista, sillä ei yritetty saada muita kääntymään, siinä ainoastaan kerrottiin omista kokemuksista. Ja koska musiikki oli taivaallisen kaunista, uskontoteemat oikeastaan sopivat siihen.
Myöhemmin Sufjanista tuli monin tavoin yksi meidän yhteisiä artistejamme, yksi niitä harvoja, joista molemmat pidimme. Saimme selville, että Sufjan oli tehnyt myös levyn Illinoisin osavaltiosta (osana osavaltioprojektiaan, jonka hän myöhemmin hylkäsi liian kunnianhimoisena) ja Chicago-nimisen biisin. Ex-mieheni kotikaupunki oli Chicago, joten se sopi melkein liiankin hyvin. Kuuntelin tuota biisiä esimerkiksi silloin, kun heräsin aamuyöllä Pariisissa lähteäkseni ensimmäistä kertaa Chicagoon. Ja monta muuta kertaa ennen Chicagon matkoja ja lennoilla matkalla sinne. Muutoin tuo albumi jäi minulle silloin etäisemmäksi, ehkä osittain siksi, että mieheni ei erityisemmin pitänyt siitä. Seven Swans sen sijaan oli saavuttanut klassikon aseman meidän kotonamme, ja kuuntelimme sitä usein varsinkin nukkumaan mennessä. Itse en ollut aikaisemmin pystynyt kuuntelemaan musiikkia yrittäessäni nukahtaa, mutta lopulta totuin siihen, ja nykyään jatkan tuota tapaa myös yksin. Miltei aina kuuntelen nimenomaan Sufjania, tosin en Seven Swansia, koska se tuo liikaa muistoja.
Jossain vaiheessa matkan varrella kävi kuitenkin niin, että mieheni tavallaan hylkäsi Sufjanin. Ostimme Chicagosta erään kerran hänen silloin uusimman ja hyvin kokeellisen levynsä. Mieheni ei pitänyt siitä ollenkaan. Minullekaan se ei heti auennut, mutta halusin antaa sille mahdollisuuden. Mieheni ei enää suostunut sitä kuuntelemaan, ei edes toista kertaa, eikä vaikka myöhemmin kerroin, että sillä on hyviä kappaleita, ne eivät vaan aukea yhtä helposti kuin aiemmat.
Siitä lähtien sain tehdä Sufjan-matkaa yksin, mikä on jotenkin kuvaavaa. Olisin halunnut eräänä jouluna toivoa lahjaksi Sufjanin joululaulualbumia, mutta mieheni oli sitä mieltä, että en pitäisi siitä ja pettyisin siihen. En tiedä miksi kuuntelin häntä, mutta en sitten toivonut levyä lahjaksi. Myöhemmin kun ostin erään toisen Sufjanin aikaisemman levyn ja yritin saada mieheni kuuntelemaan sitä, hän ei halunnut enää kuunnella sitäkään, vaikka levyn tyyli oli hyvin lähellä Seven Swansin akustista, maagista folkia. Ja kun lopulta ostin Sufjanin viimeisimmän levyn, hän ei kuunnellut sitä, vaikka sanoin sen olevan mielestäni tämän paras albumi. Olin varma, että hän pitäisi siitä. Mutta kun mieheni kerran oli sulkenut oven Sufjanilta, se ei enää auennut. Tämä kaikki on kovin kuvaavaa koko suhteemme kannalta.
Arvasin, että nämä mietteet vievät minut täysin sivupoluille, mutta ehkä oli tärkeää saada ne ulos. Näin siis tutustuin Sufjaniin aikanaan, näin hän toi minut ja ex-mieheni toisiamme lähemmäs ja näin hän lopulta sai todistaa, kuinka kasvoimme erilleen.
Minulla itsellänikin on ollut välillä voimakkaampia Sufjan-vaiheita ja välillä hän on ollut taka-alalla. Näin on toki oikeastaan kaikkien artistien kohdalla. Kulutan artisteja sykleissä osittain ehkä alitajuisesti estääkseni itseäni kyllästymästä heihin ja osittain tietysti siksi, että tietyt artistit puhuttelevat minua enemmän tiettyinä aikoina. Sufjan on kuitenkin tietyllä tavalla ollut elämässäni jonkinlainen tasainen pohjavire oikeastaan siitä lähtien, kun olen hänet löytänyt. Hänen musiikissaan on jotain, mitä tarvitsen edes pienen annoksen melkein aina. On liian yksinkertaista sanoa, että se rauhoittaa minua. Ehkä voisi sanoa, että se jollain tapaa maadoittaa minut. Kun olen hermostunut, ahdistunut tai muuten vaan ylivirittynyt, Sufjanin musiikki toimii kuin lohduttava ja rakastava päänsilitys. On kuin hän laulaisi suoraan minulle, vain minulle, ja musiikki täyttää kaiken, luo toisenlaisen tunnelman, saa minut hengittämään.
Sufjanilla on nähdäkseni teemoiltaan karkeasti kolmenlaista musiikkia. On täysin henkilökohtaisia sanoituksia, on Amerikan historiaan todellisesti sijoittuvista tapahtumista ja paikoista kertovaa musiikkia ja näiden sekoituksia. Amerikasta - Illinoisista tai Michiganista - laulaessaan hän välillä luo näistä todellisista tapahtumista eräänlaisia satuja ja välillä myös sekoittaa mukaan omaa elämäänsä. Varsinkin Illinoisista kertovalla albumillaan myös musiikin orkestraatio kertoo siitä, että nyt käsitellään suurempia teemoja ja kaupunkielämää. Välillä instrumentteja on melkein liikaa, pauhu lähenee meteliä. Välillä - usein - se kuulostaa karnevalistiselta ja tuo mieleen tivolit ja huvipuistot, torvisoittokunnat ja 50-luvun muusikot.
Silloin kun hän laulaa omasta elämästään tai uskostaan, musiikki on yleensä hyvin riisuttua. Soittimia on joko vain muutamia tai ehkä vain yksi, kitara tai banjo. Sufjanin ääni tulee lähelle, se toimii tärkeimpänä instrumenttina. Se muistuttaa, kenen elämästä tässä lauletaan, se uskoutuu meille kuuntelijoille.
Sufjanin ääni onkin vaikeiten kuvailtavissa. En ole kuullut kenelläkään samanlaista ääntä. Se ei ole erikoinen ääni siinä mielessä kuin yleensä ajatellaan, mutta se on kuitenkin hyvin persoonallinen. Se on yhtaikaa herkkä ja kuitenkin vahva, se on jollain tavalla "leveä", lämmin ja kuiskaava. (Hänen puheäänensä on aivan toisenlainen!) Se ei muistuta kenenkään muun ääntä, ja se luo ehkä hänen musiikkiinsa sen aivan omalaatuisen tunnelman, kuin kääriytyisi pehmeään pumpuliin, kuin joku tuudittaisi ja hypnotisoisi näkemään maailman omalla tavallaan.
Vaikka Sufjanin musiikki on kaunista ja herkkää, se ei ole koskaan siirappista, ei koskaan "liian kaunista", ei imelää. Se on aina totta, siinä on jonkinlaista rosoa mukana miltei ylimaalllisessa kaunedessaankin. Ehkä se johtuu sanoituksista, jotka ovat myös erilaisia kuin kenelläkään muulla. Jostain luin aikoinaan, että Sufjan olisi alunperin halunnut kirjoittajaksi, mutta päätyikin tekemään musiikkia. Sen kuulee sanoituksista. Hän on kirjoittaja ja voisi varmasti halutessaan olla vaikka kirjailijakin.
Huomaan nyt, etten pysty selittämään hänen musiikkiaan. Silti on vielä jatkettava.
Mitä minulta jäi kertomatta? Ehkä se, että Sufjan edustaa minulle myös tietynlaista myyttistä Amerikkaa, josta todellisuudessa olen nähnyt vain vilauksia Chicagon matkoillani. Hän on osa sitä Amerikkaa, josta välillä luemme kirjosta tai josta näemme vilauksia indie-elokuvissa tai valokuvanäyttelyissä. Hänen tarinoistaan voisi helposti tehdä elokuvia tai kuten jo sanoin, kirjoittaa kirjan, vaikkapa novelleja. On oikeastaan ihme, että hänen musiikkinsa ei ole innoittanut jo jotakuta elokuvantekijää. Hän luo maailman, jossa en välttämättä haluaisi elää, mutta jota on loputtoman kiinnostava tarkkailla.
Vaikka hän mielessäni onkin osa tätä myyttistä Amerikkaa, eräänlaista vaihtoehtoista Amerikkaa, niin samalla hän on kuitenkin täysin uniikki. Monet indie-muusikot käyttävät nykyään samoja instrumentteja musiikissaan kuin Sufjan, mutta kukaan ei onnistu kuulostamaan häneltä. Kukaan ei kirjoita samalla tavalla kuin hän. Ehkä hänen uskonsa ja henkisyytensä tekee hänestä erilaisen, ehkä hänen rehellisyytensä, ehkä tietynlainen maaginen realismi, joka on aina vedonnut minuun. Luultavasti kaikki nämä yhdessä.
Tämän paremmin en osaa sitä selittää.
Tuesday, January 3, 2017
Ajatuksia vuodesta 2016
Olen jo monta kertaa päättänyt kirjoittaa viime vuodesta, mutta aina kun istun koneen ääreen, joka ainoa ajatus karkaa päästäni. Tuntuu kuin viime vuosi olisi jokin hahmoton, pahaenteinen pilvi, josta ei saa otetta, ja se tuntuu ulottavan lonkeronsa myös tämän vuoden puolelle. Ihan kuin en olisi vieläkään päässyt siitä eroon, kuin se ei olisi toden teolla vielä loppunut.
Mutta se on ohi. Ja ehkä kirjoittaminen siitä saisi sen paremmin asettumaan omaan laatikkoonsa. Siihen, jonka päällä on musta rasti merkkinä parinkin aikakauden loppumisesta.
Vuosi 2016 alkoi kohdallani dramaattisesti ja jatkui samaa rataa. Itse uusi vuosi oli jo paljonpuhuva, vietimme sen Jamesin kanssa kotona, ei mitään ihmeempää juhlimista, katsoimme uuden vuoden raketteja kotimme ikkunoiden läpi, en muista mitä söimme enkä muista, nostimmeko edes maljat uudelle vuodelle. Ero roikkui jo painavana ilmassa, olimmehan puhuneet siitä aina vain enemmän jo kesästä asti, ja oikeastaan syksyisellä Chicagon matkalla jo päättäneet asian, mutta sitten vielä kerran pyörtäneet päätöksemme siltä erää ja antaneet itsellemme ja toisillemme lisäaikaa. Muistaakseni James asetti taas yhden aikarajan uuteen vuoteen, mutta minä tingin viikon lisäaikaa, en muista minkä takia. Ehkä tuollaisen päätöksen tekeminen uutena vuotena tuntui liian dramaattiselta. Niinpä teimme sen loppiaisviikonloppuna.
Se viikonloppu on tietyllä tavalla sumua ajatuksissani, en muista missä järjestyksessä asiat tarkalleen meinvät. Muistan, että kävimme pitkällä kävelyllä ja kahvilla siinä kylmässä ja steriilissä kahvilassa Lille Triangelilla, ja yhtäkkiä siellä soi yksi meidän suhteemme ensimmäisistä biiseistä, jota en ollut kuullut missään vuosiin, Death Cab for A Cutien "I Will Follow You Into The Dark", ja tietysti minua alkoi itkettää ja lähdimme kahvilasta. Kuljimme pitkästä aikaa käsi kädessä. Mutta tapahtuiko tämä kaikki ennen vai jälkeen sitä lopullista keskustelua? Mieleni haluaisi ajatella, että ennen, mutta taisikin olla juuri toisinpäin. Taisimme käydä keskustelun myöhään lauantai-iltana ja sitten lähdimme kävelylle sunnuntaina. Koko päivä oli jotenkin täysin epätodellinen, eikä siinä kaikki. Kun maanantaina heräsin painajaismaisesta viikonlopusta itkeneenä ja tuskin nukkuneena, henkisesti aivan vereslihalla, niin ensimmäinen asia, jonka töihin valmistautuva James sanoi minulle oli, että David Bowie oli kuollut.
En voinut uskoa sitä. Avasin koneen ja näin Facebook-feedini täynnä "RIP David Bowie" -postauksia. En silti uskonut, tämän oli oltava jokin huono pila, vastahan Bowie julkaisi uuden levyn perjantaina, pari päivää sitten. Vastahan katsoin ne hänen uudet videonsa. Googlasin ja näin Wikipediassa kuolinpäivän ja romahdin.
En edes osaa kuvailla sitä lohduttomuuden tunnetta, tuntui kuin Bowiekin olisi jättänyt minut ja olisin yhtäkkiä täysin yksin. Miten nämä asiat saattoivat tapahtua samana viikonloppuna? En halua edes muistella sitä päivää, en sitä viikkoa, tämän enempää, ja suoraan sanottuna en kyllä kovin paljoa siitä muistakaan. Omituista on se, etten ole vieläkään päässyt yli Bowien kuolemasta. Minua alkaa usein edelleen itkettää, kun katson hänen videoitaan, varsinkin niitä, joissa hän on vanhempi. Aivoni eivät pysty käsittämäään, että hän on poissa tästä maailmasta, vaikka samalla koen sen hyvin voimakkaasti. Minun ei tee samalla tavalla mieli kuunnella hänen musiikkiaan, ihan kuin sen sielu olisi kadonnut jonnekin. Nyt se on kuolleen miehen musiikkia. Maailma ilman David Bowiea tuntuu surulliselta paikalta, ihan kuin hän todella olisi ollut jonkinlainen liima, joka piti universumia koossa. Kuka voi ikinä ottaa hänen paikkansa? Ei ole ketään samankaltaista kuin hän, enkä usko, että koskaan tulekaan. Dramaattista ehkä, mutta olen huomannut monien Bowie-fanejen tuntevan täsmälleen samoin. Bowie jätti jälkeensä tyhjiön, jota kukaan ei voi täyttää.
Seuraavista kuukausista en muista juuri mitään muuta kuin että aloin etsiä asuntoa. Kävin Suomessa, koska minulla oli vielä silloin opintoja täällä. En halunnut kertoa erosta, mutta kerroin siitä muutamille ihmisille. Tuntui kuin siitä tulisi todellista vasta kun kerroin siitä muille. Muistan, miten pahalta tuntui kertoa siitä edes siskolleni. En halua enää palata noihin tunnelmiin, joten ei niistä sen enempää. Nuo kuukaudet olivat todella surullista ja synkkää aikaa.
Lopulta onnistuin samaan asunnon Suomesta ja löimme lukkoon päivät, jolloin James ajaisi minut ja tavarakuormani Suomeen. Se tapahtui viikkoa ennen pääsiäistä. Ajoimme Ruotsin halki, aurinko paistoi ja oli kuin olisimme olleet vielä kerran roadtripillä, lomamatkalla. Kaikki tuntui täysin surrealistiselta. Helsingin päässäkin paistoi aurinko laivamatkan jälkeen, ja hotellilla pyörähdettyämme haimme avaimet ja näin asuntoni ensimmäisen kerran kunnolla päivänvalossa. Se näytti järkyttävän pieneltä eikä remonttia ollut lupausten mukaisesti tehty ihan loppuun (ja sekin mitä oli tehty, oli tehty huonosti). Pesukone ei ollut vielä paikallaan.
Muutamien päivien kuluessa saimme kuitenkin asunnon näyttämään edes jokseenkin kotoisalta. Sen päivän aamuna, kun James lähti, kävimme elokuvissa aamunäytöksessä katsomassa Batman v. Supermanin ja syömässä pahaa ja rasvaista quicheä La Lumièressä. Sen jälkeen asunnolleni pakkailemaan ja vielä kahville Hopiaan. Lopulta meille tuli tietenkin liian kiire laivalle. Olimme liikkeellä pahimpaan ruuhka-aikaan, enkä minä tiennyt mitään oikoreittejä Helsingissä. Matka satamaan oli järjettömän stressaava, ja yhtäkkiä muistin taas, millainen suhteemme pahimmillaan oli. Miten usein se oli juuri tällaista kaaosta, kireitä hermoja ja älytöntä stressiä, joka oltaisiin pystytty välttämään, mutta mitä ei koskaan saanut sanoa ääneen.
Lopulta saavuimme satamaan aivan viime tingassa, emme ehtineet kunnolla edes hyvästellä, ehkä niin oli parempi. Kun tulin takaisin asunnolleni, olin aivan turta.
Kevätkuukaudet menivät lopulta nopeasti, kevät oli harvinaisen kaunis ja lämmin, ja minä päätin olla ajattelematta eroa ja Jamesia, koska oli niin paljon asioita hoidettavana ja halusin katsoa eteenpäin. Aluksi oli tuntunut todella oudolta olla Suomessa, mutta pikkuhiljaa aloin tottua siihen ja jopa pitää siitä. Yhtäkkiä oli kesä ja valoisat yöt, joita olen aina rakastanut. Kesä oli kuitenkin lyhyempi kuin olisin ikinä muistanut, se oli ohi hujauksessa. Tuntui kuin se olisi kestänyt vain muutaman viikon. Mitä oikein tein kesällä? En muista kuin muutamia asioita. Luin Knausgårdia, kävin kävelyillä Hietaniemessä, kerran Sallan kanssa Löylyssä ja Iriksen kanssa pari kertaa terassilla. Vanhemmat olivat kertaalleen Helsingissä, oli hirvittävän kuuma ja kävimme Suomenlinnassa, olin valitettavasti huonossa kunnossa silloin. Muutaman viikon ajan sisältöä toivat jalkapallon EM-kisat, joissa seurasin sydän syrjälläni Portugalin kompurointia ottelusta toiseen juuri ja juuri riman ylittäen...ja lopulta kaikkien hämmästykseksi EM-mestaruuteen.
Pian illat alkoivat taas pimetä, taivaan sini syvetä ja ilma tuntua raskaammalta. Yhtäkkiä siinä saattoi jo aistia tulevan syksyn tuoksun. Kävin parissa työhaastattelussa - samassa paikassa - jännitin niin, etten saanut nukuttua, olin vuoroin innoissani, vuoroin peloissani, että saisin työn. Lopulta sain sen, tavallaan. Työ alkaisi osa-aikaisena ja jatkuisi kokoaikaisena vuoden alusta. Tuntui kuin kaikki olisi alkanut viimein loksahtaa paikoilleen. Ostin työvaatteita, suunnittelin, miten pääsisin asumaan isompaan asuntoon, saisin elämäni järjestykseen, ehkä jopa ajaisin ajokortin, viimein olisin aikuinen, joka eläisi normaalia arkea ja jolla olisi säännölliset tulot. Mielessäni jo melkein elin siinä tulevaisuudessa.
Todellisuudella oli kuitenkin ihan muuta varattuna minua varten takataskuunsa. Aloitin työn innostuneena ja jännityneenä, mutta jo ensimmäinen päivä oli kuin isku vasten kasvoja. Lähin työkaverini oli kehunut muita työntekijöitä ja työpaikan ilmapiiria maasta taivaaseen, mutta nähdäkseni muut työntekijät toimitusjohtaja mukaan luettuna olivat lapsellisia, kypsymättömiä ja materialistisia. Työ vaikutti sekavalta ja oikeastaan koko yrityksen toiminta kaoottiselta. Toivoin, että kaikesta huolimatta tottuisin. Yritin muistuttaa itselleni, miten kauan olin välillä ollut poissa työelämästä, oli normaalia, että kesti jonkin aikaa sopeutua. Mutta kaikki meni vain pahemmaksi. Tai välillä oli toivon pilkahduksia, ehkä tämä tästä, kyllä minä sopeudun ja opin, ehkä opin sietämään noita työkavereita...mutta sitten taas putosin syvälle epätoivon syövereihin, tunsin itseni täysin ulkopuoliseksi ja tiesin, etten koskaan löytäisi tietä sisälle, enkä edes haluaisi. Koin voimakkaasti, ettei riittänyt, että tein työni hyvin ja tunnollisesti; minun odotettiin muuttuvan toiseksi ihmiseksi, samanlaiseksi kuin muut tai ainakin samankaltaisemmaksi. Tiesin, etten halunnut, etten voisi.
Silti tuli täydellisenä yllätyksenä, kun minut irtisanottiin. Koska irtisanominen tapahtui koeajalla, se oli voimassa heti. Typertyneenä keräsin tavarani ja lähdin. Kun pääsin ulos, vedin ilmaa syvään keuhkoihini ja tunsin toisaalta myös helpotusta. Kirjoitin käännöstoimistoon samantien, että olisin taas käytettävissä. He vastasivat heti ja olivat iloisia uutisesta. Ajattelin, että kyllä kaikki järjestyy.
Alun optimismia seurasi kuitenkin todellinen tunteiden vuoristorata ja lopulta melkoinen epätoivo ja synkkyys, jota jatkui jossain määrin koko loppuvuoden. Ymmärsin yhtäkkiä, että asiani eivät olleet samalla tavalla kuin ennen kuin sain työn, vaan huonommin. James oli luvannut auttaa minua rahalllisesti vain vuoden loppuun, ja ilman hänen apuaan käännöstöillä tienaamani rahat eivät riittäisi. Pohdin jo kaikenlaisia ratkaisuja, pahimmassa vaiheessa pelkäsin, että joutuisin muuttamaan vanhempieni nurkkiin. Tilanne ei ole vieläkään täysin ratkennut tai selvinnyt. Joulukuussa minulla oli yllättäin enemmän käännöstöitä kuin ehkä ikinä, joten tammikuusta selviän, mutta entä helmikuu? Olen edelleen henkisesti valmistautunut siihen, että on tehtävä jotain hyvin radikaalia lähikuukausina, jotta selviän. Samanaikaisesti osa minusta on täydellisessä kieltotilassa.
Haluan myös muuttaa. En vanhempieni luokse, vaan päinvastoin, isompaan asuntoon, joka voisi oikeasti olla koti minulle. Mutta miten se olisi mahdollista tässä elämäntilanteessa? Silti katselen asuntoilmoituksia joka päivä ja odotan ihmettä.
Viime viikolla tämä vuosi loppui. Olin luvannut mennä ystäväni S:n kaverin luokse bileisiin, vaikka olen ollut jollain tapaa nuivaantunut tuohon ystävääni koko vuoden (siitäkin huolimatta, että hän auttoi minua hankkimaan sen työn, jonka sitten menetin). Olen kokenut, että hän on vältellyt minua suurimman osan vuotta, aina siitä asti oikeastaan, kun kuuli erostani. Olin odottanut hänen olevan tukenani, mutta sitä hän ei ole ollut. Olen huomannut olevani hänen tärkeysjärjestyksessään aika alhaalla, on tullut uusia ystäviä sinä aikana kun olen ollut poissa, vaikka olemmekin olleet aina yhteydessä. Eräänkin kerran hän itse myönsi, että usein unohtaa minun olevan Suomessa. Niinä kertoina, kun olemme sitten viettäneet aikaa yhdessä, olen huomannut, että suhteemme tosiaan on muuttunut ja että itse(kin) olen väsynyt hänen seuraansa. En tiedä, olemmeko jo kasvaneet liian kauaksi erillemme, että voisimme vielä olla hyviä ystäviä. Olimme aina hyvin erilaisia, alusta asti, mutta pitkään meitä piti yhdessä opiskelijastatuksemme, Ranska, sitten yhteiset kokemuksemme ja historiamme, yhteiset tuttumme. Nyt se kaikki tuntuu hyvin kaukaiselta.
Niinpä en olisi halunnut viettää uutta vuotta hänen kanssaan, jotenkin en olisi halunnut astua uuteen vuoteen hänen seurassaan, kun tuntui voimakkaasti, että hän kuuluu menneisyyteen. Silti lupasin tehdä niin. Koin, että kieltäytymisellä sinetöisin jotain, että se symboloisi myös S:lle sitä, että ystävyytemme todella olisi rikki, eikä enää korjattavissa.
Uutena vuotena tunsin itseni oudoksi hänen ystävänsä luona, ikään kuin kaikki olisi hieman poissa paikaltaan, mikään ei ollut kuten ennen, muttei myöskään uudella tavalla kohdallaan. Silti voimakkaasti humaltunut S kertoi minulle moneen otteeseen, että minä ja K (jonka luona bileet olivat) olimme hänen parhaita ystäviään. Miten se on mahdollista? Sanoiko hän niin vanhasta tottumuksesta, paikatakseen välejämme vai uskooko hän siihen todella? Eivät parhaat ystävät näe toisiaan vain muutamaa kertaa vuodessa, kun asuvat alle kilometrin päässä toisistaan. Eivät parhaat ystävät hylkää toista silloin, kun tämä tarvitsee heitä eniten.
Uusi vuosi kuitenkin vaihtui, ja tässä sitä nyt ollaan näiden ajatusten äärellä. Ehkä ystävyytemme on yhä jollain tavalla pelastettavissa, ehkä se voi muokkautua joksikin muuksi, siitä voi tulla jotain uutta. Tiedän vain sen, että minä en enää muutu muuksi miellyttääkseni tätä ystävää tai muitakaan. Enkä tietenkään tarkoita tällä sitä, etten tekisi kompromisseja, että olisin jyrkkä ja mustavalkoinen enkä tulisi puolitiehen vastaan, vaan sitä, että olen muuttunut, olen kasvanut ja olen viimein löytämässä itseäni uudelleen oltuani itseltäni täysin hukassa melkein vuosikymmenen. En enää anna tätä pois, en enää ryhdy kenenkään kynnysmatoksi, en kuuntele muiden analyyseja itsestäni tai anna heidän lokeroida minua joksikin, mitä en ole. En välitä siitä, jos vaikutan muiden silmissä tylsältä tai vakavalta tai jos kissani merkitsee minulle heidän mielestään liikaa. En välitä siitä, jos joku puhuu minusta selkäni takana, vain minä tiedän, kuka olen, mitä olen käynyt läpi ja mikä on minulle nyt tärkeää. Jos tästä vuodesta ei ole seurannut mitään muuta hyvää, niin se on se, että selkärankani on taas alkanut tuntua teräksiseltä.
Toivon, että tämä vuosi vahvistaa sitä edelleen ja selkeyttää minulle entuudestaan, kuka oikein olen tällä hetkellä ja mitä haluan. En halua retkahtaa helppoihin vastauksiin, en halua haluta sitä mitä ennenkin, koska olen aina halunnut sitä. Minun on tehtävä suunnitelmia tästä hetkestä lähtien ja tulevaisuuteen katsoen. Mennyt pitää kyllä huolen itsestään.
Olen jo monta kertaa päättänyt kirjoittaa viime vuodesta, mutta aina kun istun koneen ääreen, joka ainoa ajatus karkaa päästäni. Tuntuu kuin viime vuosi olisi jokin hahmoton, pahaenteinen pilvi, josta ei saa otetta, ja se tuntuu ulottavan lonkeronsa myös tämän vuoden puolelle. Ihan kuin en olisi vieläkään päässyt siitä eroon, kuin se ei olisi toden teolla vielä loppunut.
Mutta se on ohi. Ja ehkä kirjoittaminen siitä saisi sen paremmin asettumaan omaan laatikkoonsa. Siihen, jonka päällä on musta rasti merkkinä parinkin aikakauden loppumisesta.
Vuosi 2016 alkoi kohdallani dramaattisesti ja jatkui samaa rataa. Itse uusi vuosi oli jo paljonpuhuva, vietimme sen Jamesin kanssa kotona, ei mitään ihmeempää juhlimista, katsoimme uuden vuoden raketteja kotimme ikkunoiden läpi, en muista mitä söimme enkä muista, nostimmeko edes maljat uudelle vuodelle. Ero roikkui jo painavana ilmassa, olimmehan puhuneet siitä aina vain enemmän jo kesästä asti, ja oikeastaan syksyisellä Chicagon matkalla jo päättäneet asian, mutta sitten vielä kerran pyörtäneet päätöksemme siltä erää ja antaneet itsellemme ja toisillemme lisäaikaa. Muistaakseni James asetti taas yhden aikarajan uuteen vuoteen, mutta minä tingin viikon lisäaikaa, en muista minkä takia. Ehkä tuollaisen päätöksen tekeminen uutena vuotena tuntui liian dramaattiselta. Niinpä teimme sen loppiaisviikonloppuna.
Se viikonloppu on tietyllä tavalla sumua ajatuksissani, en muista missä järjestyksessä asiat tarkalleen meinvät. Muistan, että kävimme pitkällä kävelyllä ja kahvilla siinä kylmässä ja steriilissä kahvilassa Lille Triangelilla, ja yhtäkkiä siellä soi yksi meidän suhteemme ensimmäisistä biiseistä, jota en ollut kuullut missään vuosiin, Death Cab for A Cutien "I Will Follow You Into The Dark", ja tietysti minua alkoi itkettää ja lähdimme kahvilasta. Kuljimme pitkästä aikaa käsi kädessä. Mutta tapahtuiko tämä kaikki ennen vai jälkeen sitä lopullista keskustelua? Mieleni haluaisi ajatella, että ennen, mutta taisikin olla juuri toisinpäin. Taisimme käydä keskustelun myöhään lauantai-iltana ja sitten lähdimme kävelylle sunnuntaina. Koko päivä oli jotenkin täysin epätodellinen, eikä siinä kaikki. Kun maanantaina heräsin painajaismaisesta viikonlopusta itkeneenä ja tuskin nukkuneena, henkisesti aivan vereslihalla, niin ensimmäinen asia, jonka töihin valmistautuva James sanoi minulle oli, että David Bowie oli kuollut.
En voinut uskoa sitä. Avasin koneen ja näin Facebook-feedini täynnä "RIP David Bowie" -postauksia. En silti uskonut, tämän oli oltava jokin huono pila, vastahan Bowie julkaisi uuden levyn perjantaina, pari päivää sitten. Vastahan katsoin ne hänen uudet videonsa. Googlasin ja näin Wikipediassa kuolinpäivän ja romahdin.
En edes osaa kuvailla sitä lohduttomuuden tunnetta, tuntui kuin Bowiekin olisi jättänyt minut ja olisin yhtäkkiä täysin yksin. Miten nämä asiat saattoivat tapahtua samana viikonloppuna? En halua edes muistella sitä päivää, en sitä viikkoa, tämän enempää, ja suoraan sanottuna en kyllä kovin paljoa siitä muistakaan. Omituista on se, etten ole vieläkään päässyt yli Bowien kuolemasta. Minua alkaa usein edelleen itkettää, kun katson hänen videoitaan, varsinkin niitä, joissa hän on vanhempi. Aivoni eivät pysty käsittämäään, että hän on poissa tästä maailmasta, vaikka samalla koen sen hyvin voimakkaasti. Minun ei tee samalla tavalla mieli kuunnella hänen musiikkiaan, ihan kuin sen sielu olisi kadonnut jonnekin. Nyt se on kuolleen miehen musiikkia. Maailma ilman David Bowiea tuntuu surulliselta paikalta, ihan kuin hän todella olisi ollut jonkinlainen liima, joka piti universumia koossa. Kuka voi ikinä ottaa hänen paikkansa? Ei ole ketään samankaltaista kuin hän, enkä usko, että koskaan tulekaan. Dramaattista ehkä, mutta olen huomannut monien Bowie-fanejen tuntevan täsmälleen samoin. Bowie jätti jälkeensä tyhjiön, jota kukaan ei voi täyttää.
Seuraavista kuukausista en muista juuri mitään muuta kuin että aloin etsiä asuntoa. Kävin Suomessa, koska minulla oli vielä silloin opintoja täällä. En halunnut kertoa erosta, mutta kerroin siitä muutamille ihmisille. Tuntui kuin siitä tulisi todellista vasta kun kerroin siitä muille. Muistan, miten pahalta tuntui kertoa siitä edes siskolleni. En halua enää palata noihin tunnelmiin, joten ei niistä sen enempää. Nuo kuukaudet olivat todella surullista ja synkkää aikaa.
Lopulta onnistuin samaan asunnon Suomesta ja löimme lukkoon päivät, jolloin James ajaisi minut ja tavarakuormani Suomeen. Se tapahtui viikkoa ennen pääsiäistä. Ajoimme Ruotsin halki, aurinko paistoi ja oli kuin olisimme olleet vielä kerran roadtripillä, lomamatkalla. Kaikki tuntui täysin surrealistiselta. Helsingin päässäkin paistoi aurinko laivamatkan jälkeen, ja hotellilla pyörähdettyämme haimme avaimet ja näin asuntoni ensimmäisen kerran kunnolla päivänvalossa. Se näytti järkyttävän pieneltä eikä remonttia ollut lupausten mukaisesti tehty ihan loppuun (ja sekin mitä oli tehty, oli tehty huonosti). Pesukone ei ollut vielä paikallaan.
Muutamien päivien kuluessa saimme kuitenkin asunnon näyttämään edes jokseenkin kotoisalta. Sen päivän aamuna, kun James lähti, kävimme elokuvissa aamunäytöksessä katsomassa Batman v. Supermanin ja syömässä pahaa ja rasvaista quicheä La Lumièressä. Sen jälkeen asunnolleni pakkailemaan ja vielä kahville Hopiaan. Lopulta meille tuli tietenkin liian kiire laivalle. Olimme liikkeellä pahimpaan ruuhka-aikaan, enkä minä tiennyt mitään oikoreittejä Helsingissä. Matka satamaan oli järjettömän stressaava, ja yhtäkkiä muistin taas, millainen suhteemme pahimmillaan oli. Miten usein se oli juuri tällaista kaaosta, kireitä hermoja ja älytöntä stressiä, joka oltaisiin pystytty välttämään, mutta mitä ei koskaan saanut sanoa ääneen.
Lopulta saavuimme satamaan aivan viime tingassa, emme ehtineet kunnolla edes hyvästellä, ehkä niin oli parempi. Kun tulin takaisin asunnolleni, olin aivan turta.
Kevätkuukaudet menivät lopulta nopeasti, kevät oli harvinaisen kaunis ja lämmin, ja minä päätin olla ajattelematta eroa ja Jamesia, koska oli niin paljon asioita hoidettavana ja halusin katsoa eteenpäin. Aluksi oli tuntunut todella oudolta olla Suomessa, mutta pikkuhiljaa aloin tottua siihen ja jopa pitää siitä. Yhtäkkiä oli kesä ja valoisat yöt, joita olen aina rakastanut. Kesä oli kuitenkin lyhyempi kuin olisin ikinä muistanut, se oli ohi hujauksessa. Tuntui kuin se olisi kestänyt vain muutaman viikon. Mitä oikein tein kesällä? En muista kuin muutamia asioita. Luin Knausgårdia, kävin kävelyillä Hietaniemessä, kerran Sallan kanssa Löylyssä ja Iriksen kanssa pari kertaa terassilla. Vanhemmat olivat kertaalleen Helsingissä, oli hirvittävän kuuma ja kävimme Suomenlinnassa, olin valitettavasti huonossa kunnossa silloin. Muutaman viikon ajan sisältöä toivat jalkapallon EM-kisat, joissa seurasin sydän syrjälläni Portugalin kompurointia ottelusta toiseen juuri ja juuri riman ylittäen...ja lopulta kaikkien hämmästykseksi EM-mestaruuteen.
Pian illat alkoivat taas pimetä, taivaan sini syvetä ja ilma tuntua raskaammalta. Yhtäkkiä siinä saattoi jo aistia tulevan syksyn tuoksun. Kävin parissa työhaastattelussa - samassa paikassa - jännitin niin, etten saanut nukuttua, olin vuoroin innoissani, vuoroin peloissani, että saisin työn. Lopulta sain sen, tavallaan. Työ alkaisi osa-aikaisena ja jatkuisi kokoaikaisena vuoden alusta. Tuntui kuin kaikki olisi alkanut viimein loksahtaa paikoilleen. Ostin työvaatteita, suunnittelin, miten pääsisin asumaan isompaan asuntoon, saisin elämäni järjestykseen, ehkä jopa ajaisin ajokortin, viimein olisin aikuinen, joka eläisi normaalia arkea ja jolla olisi säännölliset tulot. Mielessäni jo melkein elin siinä tulevaisuudessa.
Todellisuudella oli kuitenkin ihan muuta varattuna minua varten takataskuunsa. Aloitin työn innostuneena ja jännityneenä, mutta jo ensimmäinen päivä oli kuin isku vasten kasvoja. Lähin työkaverini oli kehunut muita työntekijöitä ja työpaikan ilmapiiria maasta taivaaseen, mutta nähdäkseni muut työntekijät toimitusjohtaja mukaan luettuna olivat lapsellisia, kypsymättömiä ja materialistisia. Työ vaikutti sekavalta ja oikeastaan koko yrityksen toiminta kaoottiselta. Toivoin, että kaikesta huolimatta tottuisin. Yritin muistuttaa itselleni, miten kauan olin välillä ollut poissa työelämästä, oli normaalia, että kesti jonkin aikaa sopeutua. Mutta kaikki meni vain pahemmaksi. Tai välillä oli toivon pilkahduksia, ehkä tämä tästä, kyllä minä sopeudun ja opin, ehkä opin sietämään noita työkavereita...mutta sitten taas putosin syvälle epätoivon syövereihin, tunsin itseni täysin ulkopuoliseksi ja tiesin, etten koskaan löytäisi tietä sisälle, enkä edes haluaisi. Koin voimakkaasti, ettei riittänyt, että tein työni hyvin ja tunnollisesti; minun odotettiin muuttuvan toiseksi ihmiseksi, samanlaiseksi kuin muut tai ainakin samankaltaisemmaksi. Tiesin, etten halunnut, etten voisi.
Silti tuli täydellisenä yllätyksenä, kun minut irtisanottiin. Koska irtisanominen tapahtui koeajalla, se oli voimassa heti. Typertyneenä keräsin tavarani ja lähdin. Kun pääsin ulos, vedin ilmaa syvään keuhkoihini ja tunsin toisaalta myös helpotusta. Kirjoitin käännöstoimistoon samantien, että olisin taas käytettävissä. He vastasivat heti ja olivat iloisia uutisesta. Ajattelin, että kyllä kaikki järjestyy.
Alun optimismia seurasi kuitenkin todellinen tunteiden vuoristorata ja lopulta melkoinen epätoivo ja synkkyys, jota jatkui jossain määrin koko loppuvuoden. Ymmärsin yhtäkkiä, että asiani eivät olleet samalla tavalla kuin ennen kuin sain työn, vaan huonommin. James oli luvannut auttaa minua rahalllisesti vain vuoden loppuun, ja ilman hänen apuaan käännöstöillä tienaamani rahat eivät riittäisi. Pohdin jo kaikenlaisia ratkaisuja, pahimmassa vaiheessa pelkäsin, että joutuisin muuttamaan vanhempieni nurkkiin. Tilanne ei ole vieläkään täysin ratkennut tai selvinnyt. Joulukuussa minulla oli yllättäin enemmän käännöstöitä kuin ehkä ikinä, joten tammikuusta selviän, mutta entä helmikuu? Olen edelleen henkisesti valmistautunut siihen, että on tehtävä jotain hyvin radikaalia lähikuukausina, jotta selviän. Samanaikaisesti osa minusta on täydellisessä kieltotilassa.
Haluan myös muuttaa. En vanhempieni luokse, vaan päinvastoin, isompaan asuntoon, joka voisi oikeasti olla koti minulle. Mutta miten se olisi mahdollista tässä elämäntilanteessa? Silti katselen asuntoilmoituksia joka päivä ja odotan ihmettä.
Viime viikolla tämä vuosi loppui. Olin luvannut mennä ystäväni S:n kaverin luokse bileisiin, vaikka olen ollut jollain tapaa nuivaantunut tuohon ystävääni koko vuoden (siitäkin huolimatta, että hän auttoi minua hankkimaan sen työn, jonka sitten menetin). Olen kokenut, että hän on vältellyt minua suurimman osan vuotta, aina siitä asti oikeastaan, kun kuuli erostani. Olin odottanut hänen olevan tukenani, mutta sitä hän ei ole ollut. Olen huomannut olevani hänen tärkeysjärjestyksessään aika alhaalla, on tullut uusia ystäviä sinä aikana kun olen ollut poissa, vaikka olemmekin olleet aina yhteydessä. Eräänkin kerran hän itse myönsi, että usein unohtaa minun olevan Suomessa. Niinä kertoina, kun olemme sitten viettäneet aikaa yhdessä, olen huomannut, että suhteemme tosiaan on muuttunut ja että itse(kin) olen väsynyt hänen seuraansa. En tiedä, olemmeko jo kasvaneet liian kauaksi erillemme, että voisimme vielä olla hyviä ystäviä. Olimme aina hyvin erilaisia, alusta asti, mutta pitkään meitä piti yhdessä opiskelijastatuksemme, Ranska, sitten yhteiset kokemuksemme ja historiamme, yhteiset tuttumme. Nyt se kaikki tuntuu hyvin kaukaiselta.
Niinpä en olisi halunnut viettää uutta vuotta hänen kanssaan, jotenkin en olisi halunnut astua uuteen vuoteen hänen seurassaan, kun tuntui voimakkaasti, että hän kuuluu menneisyyteen. Silti lupasin tehdä niin. Koin, että kieltäytymisellä sinetöisin jotain, että se symboloisi myös S:lle sitä, että ystävyytemme todella olisi rikki, eikä enää korjattavissa.
Uutena vuotena tunsin itseni oudoksi hänen ystävänsä luona, ikään kuin kaikki olisi hieman poissa paikaltaan, mikään ei ollut kuten ennen, muttei myöskään uudella tavalla kohdallaan. Silti voimakkaasti humaltunut S kertoi minulle moneen otteeseen, että minä ja K (jonka luona bileet olivat) olimme hänen parhaita ystäviään. Miten se on mahdollista? Sanoiko hän niin vanhasta tottumuksesta, paikatakseen välejämme vai uskooko hän siihen todella? Eivät parhaat ystävät näe toisiaan vain muutamaa kertaa vuodessa, kun asuvat alle kilometrin päässä toisistaan. Eivät parhaat ystävät hylkää toista silloin, kun tämä tarvitsee heitä eniten.
Uusi vuosi kuitenkin vaihtui, ja tässä sitä nyt ollaan näiden ajatusten äärellä. Ehkä ystävyytemme on yhä jollain tavalla pelastettavissa, ehkä se voi muokkautua joksikin muuksi, siitä voi tulla jotain uutta. Tiedän vain sen, että minä en enää muutu muuksi miellyttääkseni tätä ystävää tai muitakaan. Enkä tietenkään tarkoita tällä sitä, etten tekisi kompromisseja, että olisin jyrkkä ja mustavalkoinen enkä tulisi puolitiehen vastaan, vaan sitä, että olen muuttunut, olen kasvanut ja olen viimein löytämässä itseäni uudelleen oltuani itseltäni täysin hukassa melkein vuosikymmenen. En enää anna tätä pois, en enää ryhdy kenenkään kynnysmatoksi, en kuuntele muiden analyyseja itsestäni tai anna heidän lokeroida minua joksikin, mitä en ole. En välitä siitä, jos vaikutan muiden silmissä tylsältä tai vakavalta tai jos kissani merkitsee minulle heidän mielestään liikaa. En välitä siitä, jos joku puhuu minusta selkäni takana, vain minä tiedän, kuka olen, mitä olen käynyt läpi ja mikä on minulle nyt tärkeää. Jos tästä vuodesta ei ole seurannut mitään muuta hyvää, niin se on se, että selkärankani on taas alkanut tuntua teräksiseltä.
Toivon, että tämä vuosi vahvistaa sitä edelleen ja selkeyttää minulle entuudestaan, kuka oikein olen tällä hetkellä ja mitä haluan. En halua retkahtaa helppoihin vastauksiin, en halua haluta sitä mitä ennenkin, koska olen aina halunnut sitä. Minun on tehtävä suunnitelmia tästä hetkestä lähtien ja tulevaisuuteen katsoen. Mennyt pitää kyllä huolen itsestään.
Tuesday, November 22, 2016
Tänä aamuna kun heräsin ennen herätyskellon soittoa, mieleeni tulvi taas kaikenlaisia kuvia entisistä elämistäni (toisin sanoen ajoilta ennen tämänhetkistä elämäntilannetta). Osa oli minulle hyvin tuttuja entuudestaan, esimerkiksi se unisen aurinkoinen aamupäivä, kun ajoin metrolla lentokentältä kohti Pariisin keskustaa ja tunsin itseni täysin rauhalliseksi ja onnelliseksi, tunsin että olin tekemässä juuri mitä minun pitikin ja kaikki oli maailmassa oikealla paikallaan. Olin menossa tapaamaan nuorta miestä, jonka olin tavannut vasta muutamaa kuukautta aikaisemmin Barcelonan hehkuvan auringon alla. Jonka kanssa olin kirjoitellut koko syksyn ja alkutalven, välillä useita kirjeitä viikossa, aina useita liuskoja yhdessä kirjeessä...
En silti tuntenut häntä hyvin, olin viettänyt vain muutamia tunteja hänen kanssaan. Silti lähdin tapaamaan häntä, yksin Pariisiin. Ja vaikka matka ei ehkä lopulta ollut ihan sellainen kuin olin toivonut, niin en voisi ikinä katua sitä. Ne muistot tulevat elämään mielessäni niin kauan kuin muistini toimii, ja kukaties kauemminkin. Ne kuvat voisivat olla kauniista romanttisesta elokuvasta, mutta ne ovat välähdyksiä omasta elämästäni: Montmartre, rue Mouffetard, se valaistu karuselli illalla Seinen rannalla...
Mietin muitakin tällaisia vedenjakajia elämässäni tai erityisen merkityksellisiä hetkiä ja tapahtumia, ja tulin jälleen kerran siihen - tietysti täysin päivänselvään, mutta arjessa usein unohtuvaan - johtopäätökseen, että nämä ovat niitä asioita, jotka tekevät minusta minut. Nämä ovat niitä asioita, jotka määrittävät minut. Ne sanat ja lauseet, joita nykyään usein käytän tai ajattelen itsestäni, eivät tarkoita mitään. 39-vuotias, eronnut, vailla vakituista työpaikkaa.
Nuo rumat ja kovat sanat, jotka heti saavat vatsani kipristelemään, eivät kerro minusta mitään. Ne kuvaavaat ehkä tämänhetkistä tilannetta elämässäni, mutta minusta sellaisena kuin todella olen ne eivät kerro mitään.
Tietyt teemat ovat toistuneet elämässäni, tietynlaiset asiat ovat olleet minulle erityisen tärkeitä ja tietyissä hetkissä minusta on löytynyt roppakaupalla rohkeutta, jonka joissain toisissa tilanteissa olen luullut puuttuvan kokonaan. Tarpeen vaatiessa osaan olla hyvinkin rohkea, eikä kyse aina ole edes ollut siitä, että ei ole ollut muuta vaihtoehtoa. Välillä on ollut, mutta olen silti tietoisesti valinnut vaikeamman ja pelottavamman tien. Aina se ei ole johtanut ihan sinne, minne olen toivonut, mutta en voisi koskaan katua noita hetkiä. Ne ovat kuitenkin niitä, jolloin olen ollut eniten elossa, herkimmin tietoinen maailmasta, itsestäni ja elämästä.
Minä olen yhä se sama, vaikka paljon on muuttunut. Vaikka kasvan ja kypsyn ja kehityn totta kai, niin ydin on silti sama. Se on saattanut peittyä paksujen pölykerrosten alle, se on ehkä kuivumassa kasaan, koska olen unohtanut kastella sitä niin usein viime vuosina, mutta siellä se on, ja se on sitkeä.
Näitä lähes hyperrealistisen eläviä kuvia, näitä muistoja, joita tulen aina vaalimaan ja kuvia, jotka antavat minulle toivoa vaikeinakin aikoina, tulee olemaan lisää, jos vain annan itselleni luvan. En voi jatkaa tätä nukkuvaa elämää enää. Kun päätimme mieheni kanssa erota, teimme sen, koska molemmat koimme ansaitsevamme enemmän kuin sen hiljaisen onnettoman arjen ja toisillemme tiuskimisen, intohimon puutteen ja puhumattomuuden.
Minun ei tarvitse elää vereslihalla kuten nuorempana, mutta haluan edelleen maistaa elämän ydinnestettä.
"I went to the woods, because I wanted to live deliberately..."
En silti tuntenut häntä hyvin, olin viettänyt vain muutamia tunteja hänen kanssaan. Silti lähdin tapaamaan häntä, yksin Pariisiin. Ja vaikka matka ei ehkä lopulta ollut ihan sellainen kuin olin toivonut, niin en voisi ikinä katua sitä. Ne muistot tulevat elämään mielessäni niin kauan kuin muistini toimii, ja kukaties kauemminkin. Ne kuvat voisivat olla kauniista romanttisesta elokuvasta, mutta ne ovat välähdyksiä omasta elämästäni: Montmartre, rue Mouffetard, se valaistu karuselli illalla Seinen rannalla...
Mietin muitakin tällaisia vedenjakajia elämässäni tai erityisen merkityksellisiä hetkiä ja tapahtumia, ja tulin jälleen kerran siihen - tietysti täysin päivänselvään, mutta arjessa usein unohtuvaan - johtopäätökseen, että nämä ovat niitä asioita, jotka tekevät minusta minut. Nämä ovat niitä asioita, jotka määrittävät minut. Ne sanat ja lauseet, joita nykyään usein käytän tai ajattelen itsestäni, eivät tarkoita mitään. 39-vuotias, eronnut, vailla vakituista työpaikkaa.
Nuo rumat ja kovat sanat, jotka heti saavat vatsani kipristelemään, eivät kerro minusta mitään. Ne kuvaavaat ehkä tämänhetkistä tilannetta elämässäni, mutta minusta sellaisena kuin todella olen ne eivät kerro mitään.
Tietyt teemat ovat toistuneet elämässäni, tietynlaiset asiat ovat olleet minulle erityisen tärkeitä ja tietyissä hetkissä minusta on löytynyt roppakaupalla rohkeutta, jonka joissain toisissa tilanteissa olen luullut puuttuvan kokonaan. Tarpeen vaatiessa osaan olla hyvinkin rohkea, eikä kyse aina ole edes ollut siitä, että ei ole ollut muuta vaihtoehtoa. Välillä on ollut, mutta olen silti tietoisesti valinnut vaikeamman ja pelottavamman tien. Aina se ei ole johtanut ihan sinne, minne olen toivonut, mutta en voisi koskaan katua noita hetkiä. Ne ovat kuitenkin niitä, jolloin olen ollut eniten elossa, herkimmin tietoinen maailmasta, itsestäni ja elämästä.
Minä olen yhä se sama, vaikka paljon on muuttunut. Vaikka kasvan ja kypsyn ja kehityn totta kai, niin ydin on silti sama. Se on saattanut peittyä paksujen pölykerrosten alle, se on ehkä kuivumassa kasaan, koska olen unohtanut kastella sitä niin usein viime vuosina, mutta siellä se on, ja se on sitkeä.
Näitä lähes hyperrealistisen eläviä kuvia, näitä muistoja, joita tulen aina vaalimaan ja kuvia, jotka antavat minulle toivoa vaikeinakin aikoina, tulee olemaan lisää, jos vain annan itselleni luvan. En voi jatkaa tätä nukkuvaa elämää enää. Kun päätimme mieheni kanssa erota, teimme sen, koska molemmat koimme ansaitsevamme enemmän kuin sen hiljaisen onnettoman arjen ja toisillemme tiuskimisen, intohimon puutteen ja puhumattomuuden.
Minun ei tarvitse elää vereslihalla kuten nuorempana, mutta haluan edelleen maistaa elämän ydinnestettä.
"I went to the woods, because I wanted to live deliberately..."
Saturday, November 5, 2016
Tänään kuljeksin keskustassa ilman sen suurempaa päämäärää, kuten aika usein viikonloppuisin. Päädyin pitkästä aikaa Stockalle, missä bongasin ihanan mustan neuleboleron, jossa oli paikoitellen hopeisia lankoja. Mietin, että se olisi täydellinen pikkujoulukauteen. Tuskin olin ehtinyt ajatella niin, kun tajusin, ettei minulla olisi mitään pikkujouluja tiedossa. Ei taaskaan työpaikan pikkujouluja (vaikka läheltä piti!). Minua ei luultavasti kutsuttaisi muihinkaan pikkujouluihin. Yksi ystävä miehineen varmaan pitäisi pikkujoulut, mutta tuskin tällaista yksinäistä naisihmistä, kolmatta pyörää ja orpoa pirua, sinne kutsuttaisiin pariskuntien joukkoon. Muut ystäväni eivät oikein ole sitä tyyppiä, että järjestäisivät pikkujouluja. Itse voisin järjestää - ja mielelläni järjestäisinkin - mutta asuntoni on niin pieni, että voisin pitää pikkujoulut ehkä kahdelle ihmiselle itseni lisäksi.
Jostain syystä tämä pikkujouluasia jäi kaihertamaan mieltäni, ja juuri sillä hetkellä tuli vielä kuulutus, jossa väitettiin, että "joulu on täällä". No sitä se ei tietenkään marraskuussa ole, kyse oli vain siitä, että joulu oli tullut Stockalle, mutta siitä kuulutuksesta tuli vähäksi aikaa desorientoitunut olo, ikään kuin eläisimme tosiaan jo joulunalusviikkoja. Ja jostain syystä se vain pahensi omituista kaihoa sisälläni. Tunsin erityisen voimakkaasti taas sen, etten kuulu mihinkään, että minulla ei ole sellaista sosiaalista yhteisöä kuin haluaisin. Miten mukavaa olisi, jos minulla olisi paljon ystäviä tässä kaupungissa, jos omat vanhempani asuisivat täällä ja siskoni perheineen. Jos voisi poiketa milloin kenenkin läheisen luokse, törmätä tuttuihin jouluostoksilla ja istahtaa glögille kahvilaan. Miten kivaa olisi, jos todella kuuluisin Helsinkiin. Jos vaikka olisin täältä kotoisin, minun täällä olollani olisi pitkät juuret ja tuttuja eri elämänvaiheiden varrelta.
Tämä tunne oli jollain tapaa sukua niille ajatuksille, jotka yllättivät minut viime viikonloppuna, kun olin käynyt ostamassa aineksia isän pekonipastan tekoa varten ja olin kävelemässä K-marketista kotiin. Aivan yllättäen mieleeni tuli ajatus siitä, miten ihanaa olisi, jos joku odottaisi minua kotona (joku muu kuin kissani, vaikka se minulle kovin rakas onkin). Näin mielessäni, miten astuisin sisään asuntoon, jossa jo tuoksuisi ruoka (kumppanini olisi aloittanut jo valmistelut), musiikki soisi, minä huikkaisin ovelta, että olen kotona. Miten paljon asutummalta asuntoni vaikuttaisi. Miten paljon elävämmältä minä vaikuttaisin. kun jonkun toisen katse tekisi minusta todellisen.
Miten pitkä matka tuohon onkaan, tai liekö se mahdollista ollenkaan.
Tänään mietin myös kummitätejäni, jotka molemmat ovat eläneet suurimman osan aikuiselämästään yksin. Yhtäkkiä minulle tuli siitäkin surullinen olo. Tiedän, että toinen tädeistäni on toivonut jo kauan, että tapaisi "oman ihmisen". En ole oikein ymmärtänyt häntä, olen sivuuttanut sen ylimielisesti ja pinnallisesti, olinhan itse siinä välissä naimisissa ja tiesin, ettei se niin herkkua ollut. Ei se avioliitto ainakaan. Mutta siinä suhteessa sisällä ollessani en tajunnut, että olin hyvin nopeasti alkanut nähdä asiat eri tavalla kuin ennen, parisuhdesilmälaseilla. Hyvin pian parisuhde oli muodostunut itsestäänselvyydeksi, joksikin, mitä oli liiankin helppo arvostella, liiankin helppo vähätellä ja ajatella, että ei tämä mitään onnea ole, yksineläjillä on monin tavoin paremmin. Ja joiltain osin onkin, mutta olin myös unohtanut sen, miltä yksinäisyys oikeasti tuntuu. Se yksinäisyys, joka melkein salpaa hengityksen, kun tuntuu, että oman pienen asunnon seinät kaatuvat päälle eikä ole ketään, kenelle puhua, kenelle olla olemassa. Totta kai sitä voisi soittaa jollekulle, mutta kuka ymmärtäisi?
Ja toinen tätini sitten, elänyt ainakin viimeiset 25 vuotta yksin. Hänellä on tietysti niin vilkas sosiaalinen elämä, niin laajat sosiaaliset verkostot, niin paljon harrastuksia ja velvollisuuksia, ettei hän ehdi tylsistyä, mutta siltikin... Aina tulla kotiin tyhjään, hiljaiseen ja pimeään asuntoon. Aina herätä yksin, mennä nukkumaan yksin. Aina käydä kaupassa yksin, juoda iltatee yksin, tehdä kaikki päätökset yksin. Ilmankos hän monesti sanoi, kun kävin ulkomailta Suomessa ja asuin hänen luonaan muutamia päiviä (joskus pidempäänkin), että tulee tuntumaan yksinäiseltä, kun lähden. Minä vain aina ajattelin sen olevan sanahelinää, ajattelin hänen oikeasti nauttivan siitä, että pääsee taas omaan sänkyynsä nukkumaan ja siitä, ettei tarvitse ottaa ketään toista huomioon. Ja varmasti hän nauttikin, mutta yksinäisyys avautui myös hänen edessään taas kuin kuilu.
Miten pääsen tästä pisteestä siihen, mihin haluaisin? Se tuntuu uuvuttavan pitkältä matkalta, jonka päämäärän saavuttamisesta ei edes ole takuuta. Vaikka etsisin kumppania kuinka, ei ole mitään takeita, että löytäisin sopivan. Tai toisaalta voin törmätä häneen vaikka huomenna.
Tällä hetkellä varmaa on vain yksinäisyys. En tiedä, miten kestäisin, jos minulla ei olisi kissaa. Kissaa, joka aina tulee ovelle vastaan, kun tulen kotiin, joka vaatii huomiotani, tunkee syliini ja hyppää sänkyyni yöllä ja aamulla heti kun herään. Kissaa, jolle voin puhua, vaikkei se ymmärtäisikään, ja jota voin halia (ainakin vähän aikaa) silloin kun kaipaan hellyyttä.
Se hioo sentään yksinäisyyteni terävät kulmat hieman tylsemmiksi.
Jostain syystä tämä pikkujouluasia jäi kaihertamaan mieltäni, ja juuri sillä hetkellä tuli vielä kuulutus, jossa väitettiin, että "joulu on täällä". No sitä se ei tietenkään marraskuussa ole, kyse oli vain siitä, että joulu oli tullut Stockalle, mutta siitä kuulutuksesta tuli vähäksi aikaa desorientoitunut olo, ikään kuin eläisimme tosiaan jo joulunalusviikkoja. Ja jostain syystä se vain pahensi omituista kaihoa sisälläni. Tunsin erityisen voimakkaasti taas sen, etten kuulu mihinkään, että minulla ei ole sellaista sosiaalista yhteisöä kuin haluaisin. Miten mukavaa olisi, jos minulla olisi paljon ystäviä tässä kaupungissa, jos omat vanhempani asuisivat täällä ja siskoni perheineen. Jos voisi poiketa milloin kenenkin läheisen luokse, törmätä tuttuihin jouluostoksilla ja istahtaa glögille kahvilaan. Miten kivaa olisi, jos todella kuuluisin Helsinkiin. Jos vaikka olisin täältä kotoisin, minun täällä olollani olisi pitkät juuret ja tuttuja eri elämänvaiheiden varrelta.
Tämä tunne oli jollain tapaa sukua niille ajatuksille, jotka yllättivät minut viime viikonloppuna, kun olin käynyt ostamassa aineksia isän pekonipastan tekoa varten ja olin kävelemässä K-marketista kotiin. Aivan yllättäen mieleeni tuli ajatus siitä, miten ihanaa olisi, jos joku odottaisi minua kotona (joku muu kuin kissani, vaikka se minulle kovin rakas onkin). Näin mielessäni, miten astuisin sisään asuntoon, jossa jo tuoksuisi ruoka (kumppanini olisi aloittanut jo valmistelut), musiikki soisi, minä huikkaisin ovelta, että olen kotona. Miten paljon asutummalta asuntoni vaikuttaisi. Miten paljon elävämmältä minä vaikuttaisin. kun jonkun toisen katse tekisi minusta todellisen.
Miten pitkä matka tuohon onkaan, tai liekö se mahdollista ollenkaan.
Tänään mietin myös kummitätejäni, jotka molemmat ovat eläneet suurimman osan aikuiselämästään yksin. Yhtäkkiä minulle tuli siitäkin surullinen olo. Tiedän, että toinen tädeistäni on toivonut jo kauan, että tapaisi "oman ihmisen". En ole oikein ymmärtänyt häntä, olen sivuuttanut sen ylimielisesti ja pinnallisesti, olinhan itse siinä välissä naimisissa ja tiesin, ettei se niin herkkua ollut. Ei se avioliitto ainakaan. Mutta siinä suhteessa sisällä ollessani en tajunnut, että olin hyvin nopeasti alkanut nähdä asiat eri tavalla kuin ennen, parisuhdesilmälaseilla. Hyvin pian parisuhde oli muodostunut itsestäänselvyydeksi, joksikin, mitä oli liiankin helppo arvostella, liiankin helppo vähätellä ja ajatella, että ei tämä mitään onnea ole, yksineläjillä on monin tavoin paremmin. Ja joiltain osin onkin, mutta olin myös unohtanut sen, miltä yksinäisyys oikeasti tuntuu. Se yksinäisyys, joka melkein salpaa hengityksen, kun tuntuu, että oman pienen asunnon seinät kaatuvat päälle eikä ole ketään, kenelle puhua, kenelle olla olemassa. Totta kai sitä voisi soittaa jollekulle, mutta kuka ymmärtäisi?
Ja toinen tätini sitten, elänyt ainakin viimeiset 25 vuotta yksin. Hänellä on tietysti niin vilkas sosiaalinen elämä, niin laajat sosiaaliset verkostot, niin paljon harrastuksia ja velvollisuuksia, ettei hän ehdi tylsistyä, mutta siltikin... Aina tulla kotiin tyhjään, hiljaiseen ja pimeään asuntoon. Aina herätä yksin, mennä nukkumaan yksin. Aina käydä kaupassa yksin, juoda iltatee yksin, tehdä kaikki päätökset yksin. Ilmankos hän monesti sanoi, kun kävin ulkomailta Suomessa ja asuin hänen luonaan muutamia päiviä (joskus pidempäänkin), että tulee tuntumaan yksinäiseltä, kun lähden. Minä vain aina ajattelin sen olevan sanahelinää, ajattelin hänen oikeasti nauttivan siitä, että pääsee taas omaan sänkyynsä nukkumaan ja siitä, ettei tarvitse ottaa ketään toista huomioon. Ja varmasti hän nauttikin, mutta yksinäisyys avautui myös hänen edessään taas kuin kuilu.
Miten pääsen tästä pisteestä siihen, mihin haluaisin? Se tuntuu uuvuttavan pitkältä matkalta, jonka päämäärän saavuttamisesta ei edes ole takuuta. Vaikka etsisin kumppania kuinka, ei ole mitään takeita, että löytäisin sopivan. Tai toisaalta voin törmätä häneen vaikka huomenna.
Tällä hetkellä varmaa on vain yksinäisyys. En tiedä, miten kestäisin, jos minulla ei olisi kissaa. Kissaa, joka aina tulee ovelle vastaan, kun tulen kotiin, joka vaatii huomiotani, tunkee syliini ja hyppää sänkyyni yöllä ja aamulla heti kun herään. Kissaa, jolle voin puhua, vaikkei se ymmärtäisikään, ja jota voin halia (ainakin vähän aikaa) silloin kun kaipaan hellyyttä.
Se hioo sentään yksinäisyyteni terävät kulmat hieman tylsemmiksi.
Subscribe to:
Comments (Atom)