Ajatuksia vuodesta 2016


Olen jo monta kertaa päättänyt kirjoittaa viime vuodesta, mutta aina kun istun koneen ääreen, joka ainoa ajatus karkaa päästäni. Tuntuu kuin viime vuosi olisi jokin hahmoton, pahaenteinen pilvi, josta ei saa otetta, ja se tuntuu ulottavan lonkeronsa myös tämän vuoden puolelle. Ihan kuin en olisi vieläkään päässyt siitä eroon, kuin se ei olisi toden teolla vielä loppunut.

Mutta se on ohi. Ja ehkä kirjoittaminen siitä saisi sen paremmin asettumaan omaan laatikkoonsa. Siihen, jonka päällä on musta rasti merkkinä parinkin aikakauden loppumisesta.

Vuosi 2016 alkoi kohdallani dramaattisesti ja jatkui samaa rataa. Itse uusi vuosi oli jo paljonpuhuva, vietimme sen Jamesin kanssa kotona, ei mitään ihmeempää juhlimista, katsoimme uuden vuoden raketteja kotimme ikkunoiden läpi, en muista mitä söimme enkä muista, nostimmeko edes maljat uudelle vuodelle. Ero roikkui jo painavana ilmassa, olimmehan puhuneet siitä aina vain enemmän jo kesästä asti, ja oikeastaan syksyisellä Chicagon matkalla jo päättäneet asian, mutta sitten vielä kerran pyörtäneet päätöksemme siltä erää ja antaneet itsellemme ja toisillemme lisäaikaa. Muistaakseni James asetti taas yhden aikarajan uuteen vuoteen, mutta minä tingin viikon lisäaikaa, en muista minkä takia. Ehkä tuollaisen päätöksen tekeminen uutena vuotena tuntui liian dramaattiselta. Niinpä teimme sen loppiaisviikonloppuna.

Se viikonloppu on tietyllä tavalla sumua ajatuksissani, en muista missä järjestyksessä asiat tarkalleen meinvät. Muistan, että kävimme pitkällä kävelyllä ja kahvilla siinä kylmässä ja steriilissä kahvilassa Lille Triangelilla, ja yhtäkkiä siellä soi yksi meidän suhteemme ensimmäisistä biiseistä, jota en ollut kuullut missään vuosiin, Death Cab for A Cutien "I Will Follow You Into The Dark", ja tietysti minua alkoi itkettää ja lähdimme kahvilasta. Kuljimme pitkästä aikaa käsi kädessä. Mutta tapahtuiko tämä kaikki ennen vai jälkeen sitä lopullista keskustelua? Mieleni haluaisi ajatella, että ennen, mutta taisikin olla juuri toisinpäin. Taisimme käydä keskustelun myöhään lauantai-iltana ja sitten lähdimme kävelylle sunnuntaina. Koko päivä oli jotenkin täysin epätodellinen, eikä siinä kaikki. Kun maanantaina heräsin painajaismaisesta viikonlopusta itkeneenä ja tuskin nukkuneena, henkisesti aivan vereslihalla, niin ensimmäinen asia, jonka töihin valmistautuva James sanoi minulle oli, että David Bowie oli kuollut.

En voinut uskoa sitä. Avasin koneen ja näin Facebook-feedini täynnä "RIP David Bowie" -postauksia. En silti uskonut, tämän oli oltava jokin huono pila, vastahan Bowie julkaisi uuden levyn perjantaina, pari päivää sitten. Vastahan katsoin ne hänen uudet videonsa. Googlasin ja näin Wikipediassa kuolinpäivän ja romahdin.

En edes osaa kuvailla sitä lohduttomuuden tunnetta, tuntui kuin Bowiekin olisi jättänyt minut ja olisin yhtäkkiä täysin yksin. Miten nämä asiat saattoivat tapahtua samana viikonloppuna? En halua edes muistella sitä päivää, en sitä viikkoa, tämän enempää, ja suoraan sanottuna en kyllä kovin paljoa siitä muistakaan. Omituista on se, etten ole vieläkään päässyt yli Bowien kuolemasta. Minua alkaa usein edelleen itkettää, kun katson hänen videoitaan, varsinkin niitä, joissa hän on vanhempi. Aivoni eivät pysty käsittämäään, että hän on poissa tästä maailmasta, vaikka samalla koen sen hyvin voimakkaasti. Minun ei tee samalla tavalla mieli kuunnella hänen musiikkiaan, ihan kuin sen sielu olisi kadonnut jonnekin. Nyt se on kuolleen miehen musiikkia. Maailma ilman David Bowiea tuntuu surulliselta paikalta, ihan kuin hän todella olisi ollut jonkinlainen liima, joka piti universumia koossa. Kuka voi ikinä ottaa hänen paikkansa? Ei ole ketään samankaltaista kuin hän, enkä usko, että koskaan tulekaan. Dramaattista ehkä, mutta olen huomannut monien Bowie-fanejen tuntevan täsmälleen samoin. Bowie jätti jälkeensä tyhjiön, jota kukaan ei voi täyttää.

Seuraavista kuukausista en muista juuri mitään muuta kuin että aloin etsiä asuntoa. Kävin Suomessa, koska minulla oli vielä silloin opintoja täällä. En halunnut kertoa erosta, mutta kerroin siitä muutamille ihmisille. Tuntui kuin siitä tulisi todellista vasta kun kerroin siitä muille. Muistan, miten pahalta tuntui kertoa siitä edes siskolleni. En halua enää palata noihin tunnelmiin, joten ei niistä sen enempää. Nuo kuukaudet olivat todella surullista ja synkkää aikaa.

Lopulta onnistuin samaan asunnon Suomesta ja löimme lukkoon päivät, jolloin James ajaisi minut ja tavarakuormani Suomeen. Se tapahtui viikkoa ennen pääsiäistä. Ajoimme Ruotsin halki, aurinko paistoi ja oli kuin olisimme olleet vielä kerran roadtripillä, lomamatkalla. Kaikki tuntui täysin surrealistiselta. Helsingin päässäkin paistoi aurinko laivamatkan jälkeen, ja hotellilla pyörähdettyämme haimme avaimet ja näin asuntoni ensimmäisen kerran kunnolla päivänvalossa. Se näytti järkyttävän pieneltä eikä remonttia ollut lupausten mukaisesti tehty ihan loppuun (ja sekin mitä oli tehty, oli tehty huonosti). Pesukone ei ollut vielä paikallaan.

Muutamien päivien kuluessa saimme kuitenkin asunnon näyttämään edes jokseenkin kotoisalta. Sen päivän aamuna, kun James lähti, kävimme elokuvissa aamunäytöksessä katsomassa Batman v. Supermanin ja syömässä pahaa ja rasvaista quicheä La Lumièressä. Sen jälkeen asunnolleni pakkailemaan ja vielä kahville Hopiaan. Lopulta meille tuli tietenkin liian kiire laivalle. Olimme liikkeellä pahimpaan ruuhka-aikaan, enkä minä tiennyt mitään oikoreittejä Helsingissä. Matka satamaan oli järjettömän stressaava, ja yhtäkkiä muistin taas, millainen suhteemme pahimmillaan oli. Miten usein se oli juuri tällaista kaaosta, kireitä hermoja ja älytöntä stressiä, joka oltaisiin pystytty välttämään, mutta mitä ei koskaan saanut sanoa ääneen.

Lopulta saavuimme satamaan aivan viime tingassa, emme ehtineet kunnolla edes hyvästellä, ehkä niin oli parempi. Kun tulin takaisin asunnolleni, olin aivan turta.

Kevätkuukaudet menivät lopulta nopeasti, kevät oli harvinaisen kaunis ja lämmin, ja minä päätin olla ajattelematta eroa ja Jamesia, koska oli niin paljon asioita hoidettavana ja halusin katsoa eteenpäin. Aluksi oli tuntunut todella oudolta olla Suomessa, mutta pikkuhiljaa aloin tottua siihen ja jopa pitää siitä. Yhtäkkiä oli kesä ja valoisat yöt, joita olen aina rakastanut. Kesä oli kuitenkin lyhyempi kuin olisin ikinä muistanut, se oli ohi hujauksessa. Tuntui kuin se olisi kestänyt vain muutaman viikon. Mitä oikein tein kesällä? En muista kuin muutamia asioita. Luin Knausgårdia, kävin kävelyillä Hietaniemessä, kerran Sallan kanssa Löylyssä ja Iriksen kanssa pari kertaa terassilla. Vanhemmat olivat kertaalleen Helsingissä, oli hirvittävän kuuma ja kävimme Suomenlinnassa, olin valitettavasti huonossa kunnossa silloin. Muutaman viikon ajan sisältöä toivat jalkapallon EM-kisat, joissa seurasin sydän syrjälläni Portugalin kompurointia ottelusta toiseen juuri ja juuri riman ylittäen...ja lopulta kaikkien hämmästykseksi EM-mestaruuteen.

Pian illat alkoivat taas pimetä, taivaan sini syvetä ja ilma tuntua raskaammalta. Yhtäkkiä siinä saattoi jo aistia tulevan syksyn tuoksun. Kävin parissa työhaastattelussa - samassa paikassa - jännitin niin, etten saanut nukuttua, olin vuoroin innoissani, vuoroin peloissani, että saisin työn. Lopulta sain sen, tavallaan. Työ alkaisi osa-aikaisena ja jatkuisi kokoaikaisena vuoden alusta. Tuntui kuin kaikki olisi alkanut viimein loksahtaa paikoilleen. Ostin työvaatteita, suunnittelin, miten pääsisin asumaan isompaan asuntoon, saisin elämäni järjestykseen, ehkä jopa ajaisin ajokortin, viimein olisin aikuinen, joka eläisi normaalia arkea ja jolla olisi säännölliset tulot. Mielessäni jo melkein elin siinä tulevaisuudessa.

Todellisuudella oli kuitenkin ihan muuta varattuna minua varten takataskuunsa. Aloitin työn innostuneena ja jännityneenä, mutta jo ensimmäinen päivä oli kuin isku vasten kasvoja. Lähin työkaverini oli kehunut muita työntekijöitä ja työpaikan ilmapiiria maasta taivaaseen, mutta nähdäkseni muut työntekijät toimitusjohtaja mukaan luettuna olivat lapsellisia, kypsymättömiä ja materialistisia. Työ vaikutti sekavalta ja oikeastaan koko yrityksen toiminta kaoottiselta. Toivoin, että kaikesta huolimatta tottuisin. Yritin muistuttaa itselleni, miten kauan olin välillä ollut poissa työelämästä, oli normaalia, että kesti jonkin aikaa sopeutua. Mutta kaikki meni vain pahemmaksi. Tai välillä oli toivon pilkahduksia, ehkä tämä tästä, kyllä minä sopeudun ja opin, ehkä opin sietämään noita työkavereita...mutta sitten taas putosin syvälle epätoivon syövereihin, tunsin itseni täysin ulkopuoliseksi ja tiesin, etten koskaan löytäisi tietä sisälle, enkä edes haluaisi. Koin voimakkaasti, ettei riittänyt, että tein työni hyvin ja tunnollisesti; minun odotettiin muuttuvan toiseksi ihmiseksi, samanlaiseksi kuin muut tai ainakin samankaltaisemmaksi. Tiesin, etten halunnut, etten voisi.

Silti tuli täydellisenä yllätyksenä, kun minut irtisanottiin. Koska irtisanominen tapahtui koeajalla, se oli voimassa heti. Typertyneenä keräsin tavarani ja lähdin. Kun pääsin ulos, vedin ilmaa syvään keuhkoihini ja tunsin toisaalta myös helpotusta. Kirjoitin käännöstoimistoon samantien, että olisin taas käytettävissä. He vastasivat heti ja olivat iloisia uutisesta. Ajattelin, että kyllä kaikki järjestyy.

Alun optimismia seurasi kuitenkin todellinen tunteiden vuoristorata ja lopulta melkoinen epätoivo ja synkkyys, jota jatkui jossain määrin koko loppuvuoden. Ymmärsin yhtäkkiä, että asiani eivät olleet samalla tavalla kuin ennen kuin sain työn, vaan huonommin. James oli luvannut auttaa minua rahalllisesti vain vuoden loppuun, ja ilman hänen apuaan käännöstöillä tienaamani rahat eivät riittäisi. Pohdin jo kaikenlaisia ratkaisuja, pahimmassa vaiheessa pelkäsin, että joutuisin muuttamaan vanhempieni nurkkiin. Tilanne ei ole vieläkään täysin ratkennut tai selvinnyt. Joulukuussa minulla oli yllättäin enemmän käännöstöitä kuin ehkä ikinä, joten tammikuusta selviän, mutta entä helmikuu? Olen edelleen henkisesti valmistautunut siihen, että on tehtävä jotain hyvin radikaalia lähikuukausina, jotta selviän. Samanaikaisesti osa minusta on täydellisessä kieltotilassa.

Haluan myös muuttaa. En vanhempieni luokse, vaan päinvastoin, isompaan asuntoon, joka voisi oikeasti olla koti minulle. Mutta miten se olisi mahdollista tässä elämäntilanteessa? Silti katselen asuntoilmoituksia joka päivä ja odotan ihmettä.

Viime viikolla tämä vuosi loppui. Olin luvannut mennä ystäväni S:n kaverin luokse bileisiin, vaikka olen ollut jollain tapaa nuivaantunut tuohon ystävääni koko vuoden (siitäkin huolimatta, että hän auttoi minua hankkimaan sen työn, jonka sitten menetin). Olen kokenut, että hän on vältellyt minua suurimman osan vuotta, aina siitä asti oikeastaan, kun kuuli erostani. Olin odottanut hänen olevan tukenani, mutta sitä hän ei ole ollut. Olen huomannut olevani hänen tärkeysjärjestyksessään aika alhaalla, on tullut uusia ystäviä sinä aikana kun olen ollut poissa, vaikka olemmekin olleet aina yhteydessä. Eräänkin kerran hän itse myönsi, että usein unohtaa minun olevan Suomessa. Niinä kertoina, kun olemme sitten viettäneet aikaa yhdessä, olen huomannut, että suhteemme tosiaan on muuttunut ja että itse(kin) olen väsynyt hänen seuraansa. En tiedä, olemmeko jo kasvaneet liian kauaksi erillemme, että voisimme vielä olla hyviä ystäviä. Olimme aina hyvin erilaisia, alusta asti, mutta pitkään meitä piti yhdessä opiskelijastatuksemme, Ranska, sitten yhteiset kokemuksemme ja historiamme, yhteiset tuttumme. Nyt se kaikki tuntuu hyvin kaukaiselta.

Niinpä en olisi halunnut viettää uutta vuotta hänen kanssaan, jotenkin en olisi halunnut astua uuteen vuoteen hänen seurassaan, kun tuntui voimakkaasti, että hän kuuluu menneisyyteen. Silti lupasin tehdä niin. Koin, että kieltäytymisellä sinetöisin jotain, että se symboloisi myös S:lle sitä, että ystävyytemme todella olisi rikki, eikä enää korjattavissa.

Uutena vuotena tunsin itseni oudoksi hänen ystävänsä luona, ikään kuin kaikki olisi hieman poissa paikaltaan, mikään ei ollut kuten ennen, muttei myöskään uudella tavalla kohdallaan. Silti voimakkaasti humaltunut S kertoi minulle moneen otteeseen, että minä ja K (jonka luona bileet olivat) olimme hänen parhaita ystäviään. Miten se on mahdollista? Sanoiko hän niin vanhasta tottumuksesta, paikatakseen välejämme vai uskooko hän siihen todella? Eivät parhaat ystävät näe toisiaan vain muutamaa kertaa vuodessa, kun asuvat alle kilometrin päässä toisistaan. Eivät parhaat ystävät hylkää toista silloin, kun tämä tarvitsee heitä eniten.

Uusi vuosi kuitenkin vaihtui, ja tässä sitä nyt ollaan näiden ajatusten äärellä. Ehkä ystävyytemme on yhä jollain tavalla pelastettavissa, ehkä se voi muokkautua joksikin muuksi, siitä voi tulla jotain uutta. Tiedän vain sen, että minä en enää muutu muuksi miellyttääkseni tätä ystävää tai muitakaan. Enkä tietenkään tarkoita tällä sitä, etten tekisi kompromisseja, että olisin jyrkkä ja mustavalkoinen enkä tulisi puolitiehen vastaan, vaan sitä, että olen muuttunut, olen kasvanut ja olen viimein löytämässä itseäni uudelleen oltuani itseltäni täysin hukassa melkein vuosikymmenen. En enää anna tätä pois, en enää ryhdy kenenkään kynnysmatoksi, en kuuntele muiden analyyseja itsestäni tai anna heidän lokeroida minua joksikin, mitä en ole. En välitä siitä, jos vaikutan muiden silmissä tylsältä tai vakavalta tai jos kissani merkitsee minulle heidän mielestään liikaa. En välitä siitä, jos joku puhuu minusta selkäni takana, vain minä tiedän, kuka olen, mitä olen käynyt läpi ja mikä on minulle nyt tärkeää. Jos tästä vuodesta ei ole seurannut mitään muuta hyvää, niin se on se, että selkärankani on taas alkanut tuntua teräksiseltä.

Toivon, että tämä vuosi vahvistaa sitä edelleen ja selkeyttää minulle entuudestaan, kuka oikein olen tällä hetkellä ja mitä haluan. En halua retkahtaa helppoihin vastauksiin, en halua haluta sitä mitä ennenkin, koska olen aina halunnut sitä. Minun on tehtävä suunnitelmia tästä hetkestä lähtien ja tulevaisuuteen katsoen. Mennyt pitää kyllä huolen itsestään.