Tänä aamuna kun heräsin ennen herätyskellon soittoa, mieleeni tulvi taas kaikenlaisia kuvia entisistä elämistäni (toisin sanoen ajoilta ennen tämänhetkistä elämäntilannetta). Osa oli minulle hyvin tuttuja entuudestaan, esimerkiksi se unisen aurinkoinen aamupäivä, kun ajoin metrolla lentokentältä kohti Pariisin keskustaa ja tunsin itseni täysin rauhalliseksi ja onnelliseksi, tunsin että olin tekemässä juuri mitä minun pitikin ja kaikki oli maailmassa oikealla paikallaan. Olin menossa tapaamaan nuorta miestä, jonka olin tavannut vasta muutamaa kuukautta aikaisemmin Barcelonan hehkuvan auringon alla. Jonka kanssa olin kirjoitellut koko syksyn ja alkutalven, välillä useita kirjeitä viikossa, aina useita liuskoja yhdessä kirjeessä...

En silti tuntenut häntä hyvin, olin viettänyt vain muutamia tunteja hänen kanssaan. Silti lähdin tapaamaan häntä, yksin Pariisiin. Ja vaikka matka ei ehkä lopulta ollut ihan sellainen kuin olin toivonut, niin en voisi ikinä katua sitä. Ne muistot tulevat elämään mielessäni niin kauan kuin muistini toimii, ja kukaties kauemminkin. Ne kuvat voisivat olla kauniista romanttisesta elokuvasta, mutta ne ovat välähdyksiä omasta elämästäni: Montmartre, rue Mouffetard, se valaistu karuselli illalla Seinen rannalla...

Mietin muitakin tällaisia vedenjakajia elämässäni tai erityisen merkityksellisiä hetkiä ja tapahtumia, ja tulin jälleen kerran siihen - tietysti täysin päivänselvään, mutta arjessa usein unohtuvaan - johtopäätökseen, että nämä ovat niitä asioita, jotka tekevät minusta minut. Nämä ovat niitä asioita, jotka määrittävät minut. Ne sanat ja lauseet, joita nykyään usein käytän tai ajattelen itsestäni, eivät tarkoita mitään. 39-vuotias, eronnut, vailla vakituista työpaikkaa.

Nuo rumat ja kovat sanat, jotka heti saavat vatsani kipristelemään, eivät kerro minusta mitään. Ne kuvaavaat ehkä tämänhetkistä tilannetta elämässäni, mutta minusta sellaisena kuin todella olen ne eivät kerro mitään.

Tietyt teemat ovat toistuneet elämässäni, tietynlaiset asiat ovat olleet minulle erityisen tärkeitä ja tietyissä hetkissä minusta on löytynyt roppakaupalla rohkeutta, jonka joissain toisissa tilanteissa olen luullut puuttuvan kokonaan. Tarpeen vaatiessa osaan olla hyvinkin rohkea, eikä kyse aina ole edes ollut siitä, että ei ole ollut muuta vaihtoehtoa. Välillä on ollut, mutta olen silti tietoisesti valinnut vaikeamman ja pelottavamman tien. Aina se ei ole johtanut ihan sinne, minne olen toivonut, mutta en voisi koskaan katua noita hetkiä. Ne ovat kuitenkin niitä, jolloin olen ollut eniten elossa, herkimmin tietoinen maailmasta, itsestäni ja elämästä.

Minä olen yhä se sama, vaikka paljon on muuttunut. Vaikka kasvan ja kypsyn ja kehityn totta kai, niin ydin on silti sama. Se on saattanut peittyä paksujen pölykerrosten alle, se on ehkä kuivumassa kasaan, koska olen unohtanut kastella sitä niin usein viime vuosina, mutta siellä se on, ja se on sitkeä.

Näitä lähes hyperrealistisen eläviä kuvia, näitä muistoja, joita tulen aina vaalimaan ja kuvia, jotka antavat minulle toivoa vaikeinakin aikoina, tulee olemaan lisää, jos vain annan itselleni luvan. En voi jatkaa tätä nukkuvaa elämää enää. Kun päätimme mieheni kanssa erota, teimme sen, koska molemmat koimme ansaitsevamme enemmän kuin sen hiljaisen onnettoman arjen ja toisillemme tiuskimisen, intohimon puutteen ja puhumattomuuden.

Minun ei tarvitse elää vereslihalla kuten nuorempana, mutta haluan edelleen maistaa elämän ydinnestettä.

"I went to the woods, because I wanted to live deliberately..."