Taas on ollut tarkoitus kirjoittaa jo pidemmän aikaa, mutta en jotenkin ole saanut itseäni rauhoittumaan, keskittymään ja kirjoittamaan. Olen ollut todella levoton viime aikoina, jo pidemmän aikaa. On kuin sisälläni olisi yhtäkkiä hirveästi energiaa, jota en saa kuitenkaan kunnolla purettua mihinkään. (Pitäisi varmaan alkaa vihdoin harrastaa jotain liikuntaa...) Tunnen oloni jotenkin erilaiseksi kuin aikaisemmin. Oikeastaan ainoa asia, mikä on muuttunut ja mikä tässä saattaa olla takana, on se, että olen todella yrittänyt jollain tapaa päästä sinuiksi tukahdutetun vihani kanssa (psykologin ohjeiden mukaan).

Kuulostaa melko dramaattiselta tuo tukahdutettu viha. En kuitenkaan koe, että olisin mitenkään täynnä raivoa (!), mutta kun psykologi varovasti kysyi, että olisiko mahdollista, että sisälläni on paljon vihaa, niin tunnistin hänen heti olevan oikeassa. Minun on aina ollut vaikea ilmaista vihaa. Olen aina inhonnut ja pelännyt konflikteja. Sen sijaan, että uskaltaisin sanoa suoraan, mitä ajattelen ja ennen kaikkea pitää puoliani, hyvin helposti suljen vihan, pettymyksen ja epäreiluuden tunteet sisääni ja laitan kannen päälle. Siitähän ei tietenkään hyvää seuraa. Viha ja nuo muut samansukuiset tunteet kun eivät siitä mihinkään katoa. Ne jatkavat elämistään sisälläni. Ne tekevät minusta passiivis-aggressiivisen piilovittuilijan ja kuluttavat sitä energiaa, jota tulisi käyttää elämiseen ja eteenpäin menemiseen. Ilmankos olen aina kokenut itseni niin väsyneeksi, voimattomaksi ja jotenkin innottomaksi.

En ole oikeastaan vielä edes tehnyt suuria muutoksia, mutta tuloksia on silti jo nähtävissä. Olen yrittänyt päästää aggressioita pihale kuuntelemalla todella raskasta ja aggressiviista musiikkia. Jostain syystä se tuntuu toimivan erityisen hyvin. Suorastaan tunnen saavani energiaa ja voimaa siitä. Ja toisaalta olen yrittänyt pitää puoliani enemmän. Seisoa mielipiteitteni ja tuntemusteni takana, vaikka joku niitä tai niiden oikeutusta kyseenalaistaisikin. Se ei ole vieläkään helppoa, ja välillä yhä epäilen rajojani ja tunteideni oikeutusta, mutta yritän katsoa eteenpäin, yritän pitää selkäni suorana ja muistaa, että minulla on yhtäläinen oikeus tunteisiini kuin kenellä tahansa. Kirjoitettuna se näyttää täysin itsestäänselvältä, mutta todellisuudessa se ei vieläkään ole sitä minulle. Olen vasta opettelemassa.

Olen aina ihmetellyt ihmisiä, jotka uskaltavat ilmaista (negatiivisina pidetyt) tunteensa suoraan, niitä häpeilemättä tai kyseenalaistamatta. Itse olen aina jo etukäteen pyydellyt anteeksi, jos olen joskus uskaltanut niin tehdä. Ja lisää jälkeenpäin. Ja pinonnut päälle vielä kaikenlaisia selittelyjä, kunnes olen lopulta melkein kumonnut aikaisemmin sanomani ja vielä pyytänyt kertaalleen anteeksi siihen päälle.

Mutta minulla on oikeus tuntea itseni loukatuksi, väärin kohdelluksi, pettyneeksi, haavoittuneeksi ja jopa vihaiseksi.

Minun on kuunneltava tunteitani, koska ne ovat voimakkaita. Jos jätän ne vain sisälleni riehumaan, enkä katso niiden perään, niin oireilen jatkuvasti fyysisesti. Olen jo ajat sitten tajunnut (vaikka olen sen välillä halunnut kieltää, onhan se helpompaa), että olen jopa harvinaisen psykosomaattinen. Kaikenlaiset kireät ja jännittyneet tunnelmat, epäoikeudenmukaisuudet ja voimaton vihantunne menevät aina "suoraan suoleen", kuten tädilläni, joka kärsii samasta sairaudesta, on tapana sanoa. Ja välillä ne tietysti manifestoituvat muutenkin, päänsäryillä, huimauksilla, huonolla ololla...

Ehkä se johtuu siitä, että tunteeni todella ovat voimakkaita. Että oikeasti reagoin moniin asioihin tunteella. Tämän tunnustaminen on uutta minulle, olenhan aina pitänyt itseäni viileänä ja rationaalisena. Se taitaa kuitenkin olla vain taitavasti rakennettu kuori, jonka olen huomannut ihmisten helposti hyväksyvän. Minua ei ole koskaan rohkaistu ilmaisemaan tunteitani. Ei koskaan. Paitsi tietysti niitä positiivisina koettuja tunteita, joita varsinkin isäni haluaisi minusta irti enemmän kuin on usein mahdollista. Mutta toista ei voi olla ilman toista. On hyväksyttävä koko tunteiden kirjo, tai muuten olen sellainen tasapaksun tunteeton, millaiseksi olin jo välillä muuttunut. Innoton ja vihaton, tyyni, mutta tylsämielinen.

Tässä sitä työsarkaa riittää, edelleen. Miten uskaltaa tunnistaa kaikki tunteet ja hyväksyä ne. Ei kieriskellä niissä tai liioitella niitä, vain hyväksyä ja tuntea ne, ja - move on.

Olen tässä jo useamman viikon (vai kuukauden) ajan ihmetellyt, miksi roikun niin paljon Facebookissa. (Jo tuon sanan kirjoittaminen tänne tekstin lomaan näyttää rumalta, rikkoo jonkin taian.) Mitä minä sieltä oikein luulen saavani? Miksi minua mukamas kiinnostaa enemmän toisten ihmisten kokkailut ja huoneiden maalaamiset tai se, miten he tällä kertaa ovat muuttaneet huonekalujen paikkoja? Jos kyse edes olisi ihmisistä, jotka oikeasti tunnen, itselleni tärkeistä ihmisistä, niin ehkä se voisi olla ymmärrettävää, mutta suurin osa on kuitenkin käytännössä ventovieraita. Toisaalta vielä pahempaa kuin tällaisten täysin banaalien asioiden puiminen on joidenkin ryhmäläisten kadehtiminen. Mitä väliä sillä on, millaisia asuntoja heillä on, millaisia vaatteita, millaisia ruokia kokkaavat, missä matkustavat, kuinka rakastuneita ovat? Enhän minä edes tunne näitä ihmisiä oikeasti! Todellisessa elämässä tuskin olisin heihin koskaan törmännyt! Ja vielä - ei ole tarpeeksi, että tämän ryhmän jäsenet ja heidän elämänsä joskus herättävät minussa kateutta, vaan monet heistä myös ärsyttävät minua jopa niinkin paljon, että mietin heitä jopa silloin, kun en ole koneella. Siis olen ärsyyntynyt tuntemattomien ihmisten takia ja kulutan kallisarvoista aikaani miettimällä heitä, heidän sanomistaan ja käyttäytymistään! Eihän tässä ole mitään järkeä, ja ymmärrän sen itsekin.

Tietysti ymmärrän myös sen, ainakin osittain, miksi olen jäänyt koukkuun tähän. Ja olenhan kirjoittanutkin tästä aikaisemmin. Olen oikeasti yksinäinen täällä, ja näin luon itselleni illuusion, että olen ihmisten seurassa, että minulla on ystäviä, paljonkin, ympäri maailmaa. Mutta toisaalta, miksi en vain soita tai kirjoita oikeille ystävilleni? Samaan aikaan, kun vietän aikaa näiden ventovieraiden ihmisten seurassa ja heidän elämänsä pienimmistäkin arkisista yksityiskohdista lukien, olen vieraantunut täysin oikeistä ystävistäni. Ei ole oikeastaan edes tarpeeksi kirjoitella heille, minun pitäisi jutella heidän kanssaan. Minun pitäisi todella yrittää enemmän, nähdä enemmän vaivaa.

Kaikki tämä on kummallista pakoilua ja pseudoelämää. Olen varma, että pakenen tuonne Facebook-ryhmään entistä enemmän - tai siis olen paennut entistä enemmän - viime aikoina, koska minulla on niin monia selvittämättömiä asioita omassa elämssäni. Mieluummin mietin jonkun ventovieraan ihmisen asunnon sistustusta kuin sitä, että pystymmekö minä ja mieheni jatkamaan yhdessä. Mieluummin luen jonkun toisen ihmisen draamasta kuin keskityn omaani. Ja vaikka tämä on ymmärrettävää, niin se on suorastaan typerää. Se on sitä samaa pakenemista, mitä olen harrastanut oikeastaan koko elämäni. Yritän paeta todellisuutta. Mutta todellisuutta ei voi paeta, ja työntämällä pääni pensaaseen teen asioista vain koko ajan vaikeampia. Ja annan vuosien vieriä ohitse huomaamatta, vanhenen, katkeruus kasvaa mieheni ja minun välille. Ei meistä kumpikaan tätä halunnut, eikä kumpikaan tätä ansaitse. Minun on käännettävä valokeila meihin, ja ennen kaikkea minuun. Niin itsekeskeiseltä kuin vaikutankin, niin todellisuudessa en keskity itseeni, en kuuntele itseäni, en mieti niitä tärkeitä kysymyksiä (kuin äärimmäisen harvoin). Minulla on ollut monia kysymyksiä, joita oli tarkoitus pohtia. Terapeutin antamia kysymyksiä, mieheni antamia kysymyksiä, omia kysymyksiäni; kysymyksiä, jotka tajuan tärkeiksi. Tiedän, että ilman niihin vastaamista elämäni ei ikinä muuta suuntaa ja jatkan samaa ajelehtimista loputtomiin, tai kunnes karahdan taas karille.

Minun on selvitettävä itselleni syvimmät arvoni. Se on kaikista tärkein kysymys. Mitkä arvot todella ovat minulle tärkeitä? Mitkä ovat vain päälleliimattuja, toisilta lainattuja tai sen takia päällepuettuja, että ne vaikuttavat tavoittelemisen arvoisilta sellaiselle ihmiselle, jollainen luulen olevani. Millainen todella olen? Millaiset asiat todella ovat minulle tärkeitä, rehellisesti?

Pakenen itseäni jatkuvasti, kun katson peiliin, olen jo muuttanut mieltäni ja kasvojani. Ehkä pelkään tunnustaa, että en ole se, keneksi olen itseäni luullut ja millaiseksi olen itseäni uskotellut. Mutta ei ole liian myöhäistä karistaa harhaluuloja ja pieniksi käyneitä vaatteita. Olen kuitenkin vielä nuori. En saa ajatella toisin, en saa antaa muiden laittaa sitä leimaa otsaani, että olen jo liian vanha moniin asioihin. En saa muiden määritellä itseäni.

Mutta kuinka saisin selvitettyä nämä arvoni? Olenhan miettinyt näitä samoja kysymyksiä jo vuosikausia, kauemminkin. Tuntuu, etten uskalla katsoa itseäni silmiin. Mitä pelkään näkeväni? En ole paha ihminen, enkä varsinkaan ole paha, jos haluan jotain muuta kuin mitä muut toivoisivat minun haluavan. Eivätkä he lopulta varmasti niin välitäkään. Ja vaikka välittäisivät, niin tärkeintä on kuunnella itseäni, etsiä omaa totuuttani ja sitä, mikä minut tekee onnelliseksi. Mikä on minun tarkoitukseni. Näitä kysymyksiä olen esittänyt jo yläasteelta asti, enkö joskus väsy? Ehkä olenkin niin väsynyt näihin samoihin kysymyksiin, etten jaksaisi pohtia niitä enää. Hyvä uutinen on kuitenkin se, etten ole sama ihminen enää kuin yläasteella tai edes vuosi sitten. Kasvan ja kehityn koko ajan. Ja toisaalta jos en ole koskaan vastannut näihin kysymyksiin rehellisesti, mutta olen miettinyt niitä melkein koko elämäni, niin luulisi, että itsekin olisin utelias.

Ja lopulta kysymys ei ole edes ainoastaan minusta. Minun on selvitettävä nämä kysymykset itselleni myös mieheni takia. Ei ole oikein, että hän on joutunut odottamaan näin monta vuotta. Kun mietin asiaa, kun mietin mitä kaikkea hän on joutunut vuokseni läpikäymään ja mistä luopumaan, niin kamala katumuksentunne valtaa mieleni ja melkein lamaa minut. Mutta katumus on yhtä hyödytön tunne kuin murehtiminen ja huolehtiminen. Katumus ei muuta mitään menneisyydessä. Minun on suunnattava katseeni tähän hetkeen ja tulevaisuuteen. Minun on välitettävä tarpeeksi sekä itsestäni että miehestäni ja lopetettava näiden aiheiden välttely. Edes terapiasta ei ole mitään hyötyä, jos en kohtaa itseäni ja näitä kysymyksiä rehellisesti.

Ja jos näistä valtavista, perustavanlaatuisista kysymyksistä on liian vaikea aloittaa, niin miksi en aloittaisi pienistä kysymyksistä, niistä pienistä kivistä, joista kivijalkani rakentuu. Mistä pidän, minkä asioiden tekeminen oikeasti tekee minut onnelliseksi?