Olen juuri käynyt katsomassa saman elokuvan toiseen otteeseen. Istun reunapaikalla, ja muilla ihmisillä tuntuu olevan hirveä kiire siinä samassa, kun kangas hämärtyy. He nousevat ylös ja tunnen heidän kärsimättömyytensä pistelevän ihoani. Itse olen vielä elokuvan sisällä, hädin tuskin ymmärrän, että se on ohitse. Vaikka mieleni on tuskallisen hidas, nousen silti kuuliaisen hätäisesti ja yritän sulloa silmälasikoteloa liian täyteen käsilaukkuun vesipullo kainalossa ja takki hädin tuskin puoliksi päällä roikkuen. Kuin unessa kuljen portaat ylös ja astun ulos elokuvasalista. Kirkkaat valot koskevat silmiin, aulan hälinä häiritsee yhä sisäänpäin kääntynyttä mieltäni, räikeät valot, ilmelä karamellintuoksu ja eteeni ja ohitseni säntäilevät ihmiset ja heidän kovaääninen naurunsa. Kiirehdin läpikulkukäytävää ohi surullisen näköisten suljettujen ravintoloiden, joku tonkii roskista muovipussi kätensä suojana ilmeisesti pois heitettyjä pulloja ja tölkkejä etsien.

Viimein astun ulos ovesta raikkaaseen ulkoilmaan. Maailma on muuttunut ollessani elokuvissa. Maa on märkä, on satanut. On pimeämpää kuin luulin, mutta ei vielä aivan pimeää, meneillään on syväsininen hetki. Käännyn lähteäkseni vasemalle, mutta maailman häkellyttävä kauneus seisauttaa minut niille sijoilleni. Läheisen jo tältä päivältä suljetun ravintolan neonvalot ja ulos ripustettu helminauhamainen valoketju hohtavat hämärässä ja heijastuvat lätäköistä. Minun on pakko kaivaa puhelin esiin ja ottaa kuva. Ja toinenkin. Tuskin pääsen jatkamaan matkaa, kun jo näen toisen kuvauksellisen näyn. Rautatieaseman kellotorni piirtyy hämärää taivasta vasten miltei epätodellisen valoisana hohtavan luistelukentän takaa, puiden mustat, paljaat, märät oksat sitä kehystäen. Jopa luisteluradan reunaan siirretyt kontit näyttävät kuvauksellisilta. Napsin kuvan toisensa jälkeen, mutta lopulta annan periksi ja laitan puhelimen pois. On turhaa ottaa enempää kuvia, koko maailma näyttää nyt silmissäni elokuvalliselta, rumatkin asiat kauniilta.

Ylitän tien ajatuksissani, autot kohisevat ohitse Hämeentietä, nostattavat ilmaan pisaramyrskyjä. Kaiken yllä leijuu epätodellinen tunnelma, ilma tuoksuu keväältä, mutta taivaan väri on siihen nähden liian tumma. En pysty irrottautumaan elokuvan tunnelmasta, tuntuu kuin elokuva olisi muuttunut osaksi minua tai minä olisin elokuvassa. Sydämeni hakkaa normaalia nopeammin ja on pakahduttava olo. Ajatuskin kirkkaastivalaistusta ja steriilistä ruokakaupasta tavarapaljouksineen ahdistaa, mutta siellä on pakko poiketa kotimatkalla. Muistan puoliksijuodun vesipulloni ja pakotan itseni juomaan siitä muutaman kulauksen ennen kuin jätän sen ovensuussa olevan roskiksen päälle. En halua kenenkään luulevan, että otin sen kaupasta. Pantin menetys harmittaa, mutta muistan äsken roskiksia kaivaneen miehen, ehkä joku tarvitsee panttirahaa minuakin kipeämmin.

Kaupan kirkkaat valot miltei sokaisevat minut ja räpyttelen arkoja silmiäni niiden loisteessa. Hedelmäosaston tutut, makeat tuoksut tunkevat sieraimiin. Liikun hitaasti kuin veden alla, mieleni on yhtaikaa tahmea ja miltei kivuliaan kirkas. En muista mitä tulin kaupasta hakemaan. Joku katsoo minua pitkään, kun seison hedelmähyllyjen edessä vielä itkusta punottavin silmin ja silmälasien painaumat nenänpielissä tekemättä elettäkään valitakseni jonkun hedelmistä. Sisälläni velloo niin paljon tunteita, etten meinaa pystyä keskittymään näihin arkisiin askareihin. Yhtäkkiä tunnen taas olevani elokuvan päähenkilö, koko maailma pienintä yksityiskohtaa myöten jonkun ohjaajan suunnittelema, ja muut ihmiset vain statisteja, häviävän pienessä sivuroolissa oman merkityksellisyyteni laitamilla.