Saturday morning is the cruellest morning, T.S.Eliotia mukaellakseni. Tai no, perjantai-ilta ja lauantai-ilta ovat pahimmat. Lauantaisin koko viikonloppu aukeaa edessä yksinäisenä ja loppumattomana ja harmaana. En jaksaisi olla yksin enää.

Odottelua

Ajattelin nyt kirjoittaa pitkästä aikaa muutaman rivin, kun kerrankin olen saanut kaikki käännökset tehtyä jo viikolla, eikä ole mitään pakollista huohottamassa niskaan. On juhannuspäivän aamu - vaikka eihän se täällä mitenkään eroa normaalista lauantaista - ja päivä on valjennut sateisena (no jaa, en itse asiassa tiedä, millaisena se valkeni, kun heräsin lähempänä yhtätoista, mutta kuitenkin...). Ehdin juuri hehkuttaa sitä facebookissa (sateinen päivä, ei kiirettä minnekään!), kun jo alkoikin näyttää siltä, että kohta saattaa kirkastua. Kumma kyllä, en ole siitä innoissani, vaikka tämän päivän piknik-suunnitelmissa oli tietysti nimenomaan säävaraus. Jotenkin ajatus sateisesta kiireettömästä päivästä kisun seurassa tuntui rattoisalta. No joo, mutta antaa sään valtiaiden päättää, miten tässä käy! Ja itse voisin siirtyä ehkä vähän mielenkiintoisempaan (?) aiheeseen.

No en tiedä mielenkiinnosta, mutta kumma juttu tapahtui eilen yöllä, kun yritin nukkua. En edes muista, mistä se lähti, mutta yhtäkkiä tulin hirveän tietoiseksi ajan kulumisesta ja ihmisten kuolevaisuudesta. Kävin läpi mielessäni monia ihmisiä ja ajattelin, että "niin, sekin tulee kuolemaan". Outo, ja melkoisen epämiellyttävä ajatus, varsinkin kun olen ollut harvinaisen hyvällä tuulella tällä viikolla, ja jopa aikaansaava ja energinen (mistä todistaa sekin, ettei käännöksiä jäänyt viikonlopulle, kuten aikaisempina viikonloppuina). Ehkä sen ajatuksen jotenkin kirvoitti uutinen Columboa näytelleen Peter Falkin kuolemasta, en tiedä. Vaikka kyseinen näyttelijä olikin jo 83-vuoden kunnioitettavassa iässä kuollessaan, niin uutinen oli minusta kuitekin jotenkin surullinen. Ja vielä surullisempaa oli, että Alzheimeria sairastanut näyttelijä ei ollut enää vuosiin muistanut esimerkiksi näytelleensä kuuluisinta hahmoaan (eikä varmaan montaa muutakaan asiaa). Äh, en halua uudestaan vajota näihin apeisiin ajatuksiin, tulipa vain mieleen mainita tuo melkoisen outo oivallus (no en tietysti oivaltanut sitä ensimmäistä kertaa, mutta tällä kertaa jotenkin harvinaisen laajasti).

Palataanpa johonkin edes vähän miellyttävämpään asiaan. Eilen oli siis juhannusaatto, mutta minulla ei loppujen lopuksi ollut edes mitään juhannusbluesia, vaikka en päässytkään Suomeen juhlimaan perinteiden mukaisesti sukulaisten seuraan. Totta kai se olisi ollut mukavaa, ja kun sukulaiset soittivat juhannuspuhelun illankahussa, niin tietysti siitä tuli hetkeksi haikea olo. Silti, ei mitään verrattuna muutamaan viime vuoteen - tai varsinkaan parin vuoden takaiseen juhannukseen, joka oli ensimmäisemme Brysselissä. Silloin kuuntelin vanhoja Suomi-hittejä ja Olavi Virtaa koko päivän Jamesin ollessa töissä ja taisin olla varsin nyrpeää seuraa myös koko illan. Tällä kertaa asian teki ehkä helpommaksi se, että olen kuitenkin menossa Suomeen pariksi päiväksi jo viikon päästä, ja ennen kaikkea se, että James tulee lomille ensi perjantaina! Epäilen, että viimeaikainen hyväntuulisuuteni ja aikaansaavuuteni on johtunut juuri tuon ajatuksen tuomasta lohdusta. Vaikka olisi huonokin päivä, niin tiedän, että pian mieheni on taas täällä edes pari viikkoa ja kaikki asettuu - toivottavasti - taas kohdilleen. Minusta nimittäin edelleen tuntuu kuin hieman leijuisin mieheni poissa ollessa. Mikään ei oikein vedä minua maahan eikä minulla ole minkäänlaista rytmiä. Tai no, ehkä on, mutta täysin vääränlainen rytmi (olen tuskin kertaakaan esimerkiksi käynyt nukkumaan ennen puoli kahta yöllä).

Jotenkin myös huolenaiheeni mieheni lomalle tulemisen suhteen (niitäkin on!) ovat väistyneet taka-alalle. Tiedän, että on muutama - tai ainakin yksi - keskustelunaihe, josta tulee vääntöä, mutta siihen on vain valmistauduttava. Pääasiassa yritän silti keskittyä kaikkeen hyvään, ja siihen tällä hetkellä uskomattomalta ylellisyydeltä tuntuvaan asiaan, että voin keskustella toisen ihmisen kanssa koko päivän, joka päivä! (No jaa, aion kyllä olla hiljaakin välillä, mutta noin periaatteessa se olisi mahdollista.) Voi olla, että ensialkuun iskee melkoinen puheripuli oltuani monta kuukautta lähinnä vaan kahden kissan kanssa. Vaikka olen kyllä jutellut sillekin aika paljon, ja jopa itsekseni. Ehkä on siis hyvä moneltakin kantilta, että mieheni viimein tulee lomalle...

That Was Then, And This Is Now

Jatkanpa taas tylsiä, mutta toivottavasti ei täysin hedelmättömiä pohdintojani. Ihan ensimmäiseksi - löysin tänään vanhoja päiväkirjojani, kun yritin löytää jotain piirustusvälineitä. Ensin ajattelin, etten uskaltaisi edes lukea niitä, sillä tiedän, että monet vanhoista päiväkirjoistani ovat aika masentavaa luettavaa. Onneksi nämä eivät kuitenkaan olleet sieltä pahimmasta päästä. En lukenut paljoa, mutta jo siitä vähästä tunnistin heti itseni. On hassua, miten vähän sitä lopulta muuttuu. Sisin on selkeästi pysynyt ihan samana. Samankaltaiset asiat mietityttävät minua edelleen ja aivan samantyypiset asiat ovat yhä minulle ongelmallisia. Onneksi joissain suhteissa olen sentään kasvanut ja tullut kypsemmäksi, aivan tyhmimmät ja turhimmat neuroosit ovat karisseet matkan varrelle ja jonkin verran itseluottamustakin on tarttunut mukaan. Vaikka kasvu olisi voinut olla vieläkin huomattavampaa, on silti mukava huomata, että edes jotain edistystä on tapahtunut. Erityisen kivalta silti tuntui huomata, että olen myös saanut joitain haaveitani toteutettua, itse asiassa aika moniakin. Useat niistä tuntuivat tuolloin (lukioaikoina ja heti niiden jälkeen) miltei mahdottomilta toteuttaa, utuisilta kangastuksilta jossain kaukana taivaanrannassa, mutta sain kuin sainkin ne toteutettua. Toivottavasti tämä inspiroisi minua uskomaan, että voisin saada myös nykyisiä haaveitani toteutettua. Voisin tehdä sopimuksen itseni kanssa, että kun kymmenen vuoden päästä luen näitä rivejä, edes osa tämänhetkisistä haaveistani on toteutunut. Ongelmallista on tietysti se, että en tällä hetkellä ole ihan varma, mitä haaveeni ovat. Tiedän suunnilleen, mutta niiden hahmot ovat vielä melko muodottomia ja niistä on vaikea saada kiinni. Ehkä en uskalla kutsua niitä näkyviin. Olen aina pelännyt haaveita. Olen pelännyt, että mitä jos ne eivät toteudukaan, mutta vielä enemmän olen pelännyt sitä, että ne toteutuvat eivätkä olekaan lopulta kaiken sen vaivan arvoisia, että ne pettävät minut jotenkin. Se ei silti saa estää minua yrittämästä. "For us, there is only the trying. The rest is not our business", kuten T.S. Eliot sanoo yhdessä lempisitaaitestani.

***

Asiasta toiseen. Viime aikoina, siis ehkä ihan viime viikkoina, minusta on tuntunut, kun alkaisin hiljaa herätä talviunilta. Saan enemmän ideoita ja inspiraatiota erilaisiin asioihin, ja olen taas hieman alkanut muuttaa myös tyyliäni, tosin en tietoisesti. Huomaan vaan taas valitsevani kirkkaammanvärisiä vaatteita, ostelen hassunvärisiä kynsilakkoja ja yhdistelen vaatteita rohkeammin. Minun tekee mieleni ostaa rihkamakoruja - sormuksia, joissa on suuria kiviä tai kukkia (!), värikkäitä kaulakoruja, hiuskoristeita... Onneksi minulla ei sentään ole varaa toteuttaa kaikkia halujani, mutta jotain pientä olen ostanut, kuten esimerkiksi eräästä loppuunmyynnistä tosi hienon hiuskoristeen jossa on tummanvihreitä sulkia. Olen myös kaivanut esiin joitain vanhoja rihkamakoruja, joita en ole pitkään aikaan käyttänyt. Olen pitkästä aikaa hieman innoissani pukeutumisesta. Samalla mietin kuitenkin - mitä mieheni tästä "uudesta vanhasta" tyylistä pitää. Tai tiedän, että hän ei pidä. Voi jopa olla, että työnnän suurimman osan näistä viimeaikaisista hankinnoista takaisin laatikkoon hänen lomansa ajaksi ja koetan taas pukeutua konservatiivisemmin. Tiedän, että se on hullua. En kuitenkaan jaksa vääntää näistä asioista, kun hän tulee vain lomalle. Syksyllä minun on kuitenkin uskallettava pitää pääni ja pukeutua ensisijaisesti siten kuin minä haluan (joitain kompromisseja tietysti aina voi ja pitää tehdä). Välillä aina erehdyn ajattelemaan, että teen tästä kaikesta liian ison asian, että vaatteitahan ne vain ovat. Toisaalta se ei ole aivan totta. Pukeutumisessakin on kyse suurelta osin itseilmaisusta (ihannetapauksessa siis). Lisäksi jos pukeudun tavalla, joka ei tunnu minusta kotoisalta, se vaikuttaa myös itsetuntooni. Kyse siis on suuremmasta asiasta kuin haluan myöntää. En kuitenkaan halua murehtia siitä liikaa nyt - tällä hetkellä ilmaisen itseäni juuri niinkuin haluan ja voin pistää vähän överiksikin. Nyt tai ei koskaan. ;)

The Years Have Been Short But The Days Were Long

Tänään on ollut ihan uskomattoman pitkältä tuntuva päivä. Moneen otteeseen minun on tehnyt mieli kirjoittaa, mutta olen pakottanut itseni hoitamaan käytännöllisempiä asioita. Olen tehnytkin paljon, ja ehkä juuri se saa päivän tuntumaan pitkältä, vaikka usein onkin päinvastoin (siis aika menee nopeasti, kun tekee paljon). No liirumlaarum. En tiedä, miksi taas jäin horisemaan itsestäänselvyyksiä. Varmaan se on helpompaa kuin varsinaiseen asiaan meneminen, varsinkin jos ei ole mitään asiaa. Hahaa. Tästä blogikirjoituksesta on tulossa varsinainen helmi.

Jos seuraan ajatuksiani taaksepäin, niin tämä "päivä tuntui pitkältä" -ajatus lähti siitä, kun mietin, että iltapäivällä lähtiessäni printtaamaan eräitä papereita katselin pihallamme runsaina kasvavia (istutettuja) valkoisia ruusuja ja samalla jostain syystä hetkellisesti mietin kuolemaa. Että kaikki tulee kuolemaan, ja millaista se sitten on. Varmaan on sanomattakin selvää, että mielialani notkahti tästä hieman alaspäin ja tätä ajatusta seurasi lauma muita, paljon banaalimpia, mutta silti masentavia. Minua alkoi taas ärsyttää se, miten järkyttävän vähän rahaa minulla on jatkuvasti käytettävänä, se etten ole onnistunut löytämään töitä enkä tunnu edes yhtään edistyvän asiassa, huono omatuntoni asian suhteen ja moni muu asia. Jossain vaiheessa laitoin äidille viestin ja kerroin, että minusta oli tuntunut ikävältä, kun hän edellisenä päivänä puhelimessa puhuessamme oli sanonut, että " kyllä sinun kelpaa, kun ei tarvitse olla töissä". Se ei todellakaan pidä paikkaansa. Tämä ei ole mitään lomaa, jolloin voi hyvällä omallatunnolla tehdä kaikkea kivaa, vaan huono omatunto nakertaa palan pois kaikista mukavistakin hetkistä. Samoin myös huoli tulevasta. Tiedän, että nämä ovat turhia tunteita, syyllisyys ja huoli, ja ainoastaan auttavat pakenemaan pois tästä hetkestä, mutta siitäkin huolimatta ne ovat olleet vieraina melko usein viime aikoina. Elän kummallista aikaa, irrallista, leijuvaa. Odotan vain mieheni paluuta, vaikka samalla tavallaan nautin yksinolosta. En silti saa siitä irti niin paljon kuin haluaisin. Hajotan energiaani moneen suuntaan, räpellän ja sähellän, enkä keskity mihinkään asiaan kunnolla. Niin tuttua.

Niin miten tämä liittyi siihen, että aika meni hitaasti tänään? No, tuntui siltä, että näistä mietteistä ja siitä, kun matkustin raitiovaunulla sinne printtauspaikkaan on jo ikuisuus, vaikka se oli tosiaan kolmen maissa iltapäivällä. Ja entäpä se, kun ramppasin hiki hatussa joka ainoassa lähikortteleiden apteekissa (varmasti ainakin kymmenessä yhteensä) etsimässä yhtä lääkettä? Se tuntuu kuuluvan jo ihan toiseen päivään ja toiseen elämään. Aika venyy kuin purkka tänään, vaikka yötä kohden se kiiruhtaa. Haluaisin jarruttaa sen etenemistä juuri nyt, juoda kuppikaupalla teetä, kirjoittaa, miettiä ja yrittää avata luovuuden portteja. Miksi illat menevät niin nopeasti?

En päässyt nyt ollenkaan asiaan, ehkä siksi, etten oikeasti halunnut siitä avautua. No, tulipahan kirjoitettua edes jotain. Taidanpa keittää lisää teetä...

Yöllisiä ajatuksia, jotka hiipivät aamuun asti

Olen ollut viime ajat ihan kummallisissa tunnelmissa. Tiedän, tiedän, niin on melkein aina, kun kirjoitan...mutta ehkä juuri sellaiset hieman kummalliset ajat ja ajatukset pakottavat minut kirjoittamaan. Muutenhan minusta on tullut niin mukavuudenhaluinen (lue: laiska), etten jaksa edes ikinä kirjoittaa.

Minun pitäisi varmaan aloittaa kirjoittamalla Suomen lomastani, mutta koska en ole yleensä kovin järjestelmällinen eikä tämä ole mikään kouluaine, niin aloitan nyt eilisistä tunnelmista. Tai enpäs aloitakaan. Aloitan mistä aloitan. Siis... Palasin tiistaina kauan odotetulta Suomen matkaltani hieman flunssaisena ja päivää myöhemmin kaaduin sänkyyn oksennustaudin kourissa. Olen siis viettänyt viime päivät taas aika tiiviisti vain yksin kotona ja on ollut aika paljon aikaa ajatella. Tai paremminkin - päivisin en useinkaan ajattele, vaan ennemminkin tunnun työntävän kaikkia ajatuksia mielestäni oikein kaksin käsin, mutta ei niitä voi loputtomiin paeta ja eilen yöllä - juuri kun olisi pitänyt nukkua - niitä teljettyjä ajatuksia alkoi sitten valua mieleen. Tällä kertaa en edes ärsyyntynyt siitä (pitäisi nukkua!), vaan annoin niiden tulla, koska ne olivat lopulta aika tärkeitä oivalluksia, ainakin osa. Tässä niitä nyt tulee, sattumanvaraisessa järjestyksessä, kuten on minulle tyypillistä.

Tajusin, että tietyt käyttäytymismallini juontavat takuulla juurensa siitä, että en uskaltanut elää nuoruuttani niin kuin olisin halunnut. Nuoruus - tarkoitan tässä nyt ehkä lähinnä lukioaikaa - on kuitenkin ilmeisesti aika tärkeä persoonallisuuden ja omakuvan kehityksen kannalta (itse asiassa varhaisempi nuoruus ja yläasteikä kai vielä enemmän, mutta kuitenkin). Lukiossa tunsin itseni todella voimakkaasti täydelliseksi väliinputoajaksi, väärin ymmärretyksi ja sivulliseksi. Nämä ovat tietysti hyvin yleisiä tunteita tuossa iässä, mutta eivät kai silti vähennä niiden merkitystä omalla kohdallani. En kuulunut mihinkään ryhmään (ja tästä olen kirjoittanut ennenkin). Täytyy sanoa ihan rehellisesti, että halveksin niitä suosituimpia ihmisiä, jotka välittivät merkkivaatteista ja tuntuivat puhuvan asioista, jotka olivat minulle ihan hepreaa. Sitten taas ihailin jollain tavalla joitain hieman "erilaisia" ihmisiä, mutta en koskaan uskaltanut oikein tutustua moniinkaan heistä, koska koin itse olevani heidän silmissään liian tavallinen. En uskaltanut ottaa kauheasti kantaa pukeutumisellani, vaikka näin jälkikäteen ajateltuna olin varmaan erilainen juuri omalla tavallani, en erilainen samalla tavalla kuin muut enkä samanlainen kuten ne suosituimmat. Silti koin, että tämä johtui ennen kaikkea pelkuruudesta ja arkuudesta. Ehkä minulla on virheellinen käsitys itsestäni noina aikoina tai sitä yhä värittää sen aikainen huono itsetuntoni, ja ainoastaan tuon käsityksen oikaiseminen voisi auttaa? Muistan nimittäin erään kerran, kun juttelin muutaman ihmisen kanssa ennen historian tunnin alkua lukiossa tulevaisuuden suunnitelmista, ja yksi entisistä hyvistä kavereistani (joka sittemmin oli osoittautunut valitettavan kaksinaamaiseksi) sanoi suorastaan ihaillen, että "Sinä tiedät aina niin tarkkaan, mitä haluat." Olin niistä sanoista silloin aivan ällikällä lyöty, ja olen oikeastaan vieläkin. En ole koskaan itse kokenut niin, vaikka kai se on osittain totta. Ainakin olen aina tiennyt, mitä en halua. Viime aikoina tosin tuo varmuus on alkanut hieman horjua ja sumentua, ja nyt en enää tiedäkään, onko tämä ehdottomuu välttämättä hyve.

Tiedän, että tämä kirjoitus menee monissa kohdin aika abstraktin puolelle, mutta se onkin pääasiassa tarkoitettu minulle. Toisaalta, koska blogilla (ilmeisesti) on muitakin lukijoita, en uskalla sanoa kaikkea ihan suoraan.

Palaan vielä hieman taaksepäin. Mietin siis eilen, kun en taas saanut unta, että olisi varmasti hyvä, jos voisin vielä päästä terapiaan uudestaan vähäksi aikaa. Jos voisin edes kerran viikossa käydä juttelemassa ja hieman selventämässä ajatuksiani. Koska selvästikään kaikki ei ole ihan kuten pitäisi. Jokin jarruttaa minua koko ajan menemästä tiettyihin suuntiin, ottamasta ratkaisevia askelia ja edes sitoutumasta täydellisesti avioliittooni. En siis tarkoita tällä sitä, että ajattelisin muita miehiä tai suhteen lopettamista tai mitään niin radikaalia, vaan ainostaan sitä, mitä sanoin - en osaa sitoutua sataprosenttisesti. En osaa täysin sitoutua meidän yhteisiin tavoitteisiimme, ja siitä tulee minulle hirveän huono omatunto, varsinkin kun ajattelee millaisia uhrauksia mieheni parhaillaan tekee. Tiedän, että tämä ei johdu rakkauden puutteesta häntä kohtaan, vaan jostain paljon neuroottisemmasta syystä. Haluaisin selvittää sen/ne syy(t) ennen kuin hän palaa. Haluaisin olla vapaampi ja pystyä tekemään itse elämässäni päätöksiä sen sijaan, että vanhat käyttäytymismallit ja neuroosit tekevät niitä puolestani.

Voisin kirjoittaa tästä aiheesta vaikka kuinka paljon, ja toivottavasti saankin aikaiseksi kirjoittaa vielä lisää myöhemmin. Nyt on kuitenkin lähdettävä suihkuun ja valmistauduttava kohtaamaan ulkomaailma.

Everything in its right place

Ennen kuin kukaan erehtyy luulemaan, että olen keksinyt näin hienon otsikon ihan itse, niin täytyy sanoa, että kyse on Radioheadin biisistä. Kyseessä on mielestäni ehkä yksi parhaita biisinnimiä, mitä on olemassa. (Biisistä itsestään voi Radiohead-faninakin olla montaa mieltä...)

No, asiaan. Tänään on todellakin tuntunut jollain ihmeellisellä tavalla, että kaikki on oikealla paikallaan. En osaa selittää sitä sen ihmeemmin, mutta maailma näyttää taas asettuneen paikoilleen eilisen leijailun jälkeen. Nyt huomaan taas, miten kauniilta kevään valo saa kaiken näyttämään. En ole koskaan ajatellut, että Bryssel olisi mitenkään kaunis kaupunki - paikoitellen viehättävä kylläkin - mutta jotenkin tämänkaltainen epätäydellisyys pääsee oikeuksiinsa täydellisessä kevätvalossa ehkä jopa paremmin kuin täydellisen kaunis kaupunki. Tai paremminkin, eron huomaa selvemmin. Harmaalla ilmalla koko kaupunki näyttää kurjalta ja sisäänpäinkääntyneeltä, auringonvalossa taas mahdollisuuksia täynnä olevalta ja mielenkiintoiselta. Erilaiset pinnat herääävät eloon ja vastakohtaisuudet tuntuvat viimeinkin täydentävän toisiaan.

Olenkin jossain määrin viime aikoina haudannut sotakirvestäni Brysseliä kohtaan. Ehkä se johtuu kevään lisäksi siitä, että mieheni on poissa. Olen aina ajatellutkin, että me olemme varmaan saaneet aikaan jonkinlaisen epäterveen kierteen ruokkimalla toistemme tyytymättömyyttä tähän kaupunkiin (kun kumpikaan meistä ei ole mikään suuri Bryssel-fani). Nyt kun olen yksin, kiinnitän enemmän huomiota myös kaupungin hyviin puoliin. Silti huonotkaan eivät jää edelleenkään huomiotta. Joihinkin niistä törmäsin taas äsken, kun kävin pienellä kävelyllä.

Lähdin siis ostamaan korttia ystäväpariskunnalle, jotka ovat juuri saaneet vauvan (ja tästä aiheesta lisää tuonnempana), kun päätinkin kauniin ilman kunniaksi kiertää edes korttelin. Olin tuskin kävellyt 50 metriä, kun nainen lastenvaunuineen puhutteli minua. Tunnistin heti jo äänenpainosta, että kyseessä oli kerjäläinen, ja yritin jättää hänet huomiotta, kun nainen huusi perääni:"En pyydä rahaa". Pysähdyin edelleen epäluuloisena, ja aiheesta. Nainen pyysi, että ostaisin hänelle ja lapselleen ruokaa. Mutisin jotain epämääräistä pahoitellen samalla ja jatkoin matkaa. Sisälläni kuitenkin kuohui. Tällaista tapahtuu jatkuvasti (vaikka yleensä kyllä pyydetään rahaa), ja olen jo ajat sitten saanut tästä suoraan sanottuna tarpeekseni. Vielä enemmän minua kuitenkin ehkä ärsyttää oma käytökseni. Miksi tunnen itseni niin huonoksi ihmiseksi ja häpeän, kun en anna joka ainoalle kerjäläiselle rahaa tai ruokaa, vaikka sen tekeminen sitten ajaisi minut itseni kadulle kerjäämään? Miksi en sanonut tällekin naiselle, että sori vaan, olen itsekin työtön ja mieheni on sota-alueella töissä ansaitakseen meille paremman elämän. Miksi minun pitäisi antaa sinulle rahaa? Vain sen takia, että pyydät? Mitä jos minä asettuisin kadunkulmaan kerjäämään? Ei minullakaan ole viittä euroa enempää rahaa tällä hetkellä. Ei minuakaan mikään taho tue tai elätä, paitsi oma mieheni tietysti.

Tiedän, että olen tullut kyyniseksi ja ajatteluni varmaan kauhistuttaa joitakin. Oikeasti en tietenkään ole näin kovasydäminen, vaan kyseessä on varmasti jokin suojelumekanismi. Mitä muutakaan voi, kun pelkästään kahden minuutin mittaisen metromatkan aikana kolme ihmistä tulee kerjäämään sinulta rahaa, ja jokaisella on yhtä sydäntäsärkevä tarina kerrottavanaan? Ei voi muuta kuin sulkea sydämensä ja löytää jonkinlaista oikeutusta sille, miksi minun ei tarvitse antaa heille rahaa. Välillä se oikeutus on helpompi löytää, kuten tiettyjen romanikerjäläisten kohdalla, jotka huumaavat lapsensa, jotta nämä eivät itkisi, ja jotka joutuvat antamaan suurimman osan kerjäämistään rahoista järjestäytyneelle rikollisuudelle. Välillä se oikeutus on vaikeampi löytää, siitäkin huolimatta, ettei itselläkään ole rahaa. Välillä on myös vaikea tietää, miten tämä kerjäläisongelma ikinä saataisiin kuriin ja maailma sellaiseksi, että kenenkään ei tarvitsisi kerjätä. Välillä on vaikea uskoa, että niin ikinä tapahtuu.

Tässä vaiheessa kirjoitusta ajauduin siis täydelliseen ristiriitaan hienon otsikkoni kanssa. Kaikki ei ole tässä maailmassa paikoillaan, tuleeko koskaan olemaankaan. Siirryn siis tästä umpikujasta täysin toiseen aiheeseen.

Mainitsin aikaisemmin ohimennen, että lähdin ostamaan korttia ystäväpariskunnalleni, jotka saivat lapsen viime viikolla. No, ei siinä vielä tarpeeksi, myös yksi toinen ystäväni on tällä hetkellä raskaana ja kaksi muuta ystävää puhuu lasten hankkimisesta tai sen yrittämisestä. Minä tunnen oloni jotenkin petetyksi. Eihän minun ystävieni kuulunut saada lapsia! Mehän olemme...mitä? Jotenkin erilaisia? En tiedä, mutta olen saanut olla kohtaamatta tätä lapsiasiaa harvinaisen kauan, sillä kenelläkään läheisellä ystävälläni ei todellakaan ole lapsia. Olen kai kuvitellut, että näin jatkuu ikuisesti. Nyt kun niin ei olekaan, olen miltei paniikissa. Pelkästään tätä kirjoittaessa sydänalaan kiertyi yhtäkkiä tiukka solmu ja on vaikea jatkaa. Ei minulla ole mitään lapsia vastaan, tietenkään. Kun äsken katselin ystävän lähettämää kuvaa heidän viikon vanhasta vauvastaan, tunsin hyvin vahvasti, että kyseessä todellakin on ihme. Yhtäkkiä ystäväni ovat luoneet uutta elämää, uuden persoonan tähän maailmaan. Miksi minusta se sitten tuntuu omalla kohdallani niin kauhistuttavalta ajatukselta edelleenkin? En osaa sanoa, mutta sitä olisi ehkä hyvä yrittää hieman käsitellä, vihdoinkin.

Confession time

On aika tunnustaa se. Minulla on nettiriippuvuus. Harva enää käyttää sitä sanaa, koska netti on laajennut sisältämään lähes kaiken. On miltei mahdotonta elää ilman nettiä. Kaikki on siellä; sanakirjat, tietosanakirjat, uutiset, elokuvat, musiikkivideot… Netissä kirjoitetaan sähköposteja, maksetaan laskuja, tilataan matkalippuja, elokuvalippuja, konserttilippuja…jotkut jopa tekevät ruokaostoksensa (muista ostoksista nyt puhumattakaan!) netissä. Siksi harvoin ehkä enää puhutaan nettiriippuvuudesta, netti on niin olennainen osa elämää ja tiedonhakua. Minun on kuitenkin kutsuttava tätä riippuvuutta juuri nettiriippuvuudeksi, eikä esimerkiksi facebook-riippuvuudeksi (niin paljon aikaa kuin siellä vietänkin!), sillä minulla on selvästi taipumusta erilaisiin palstariippuvuuksiin, ei ainoastaan facebookiin. Aikaisempia riippuvuuden aiheuttajia ovat olleet mm. ranskalainen chatti (muka kielenoppimistarkoituksessa!), Taru sormusten herrasta –foorumi, Crohn ja Colitis –keskustelupalsta sekä siitä eriytynyt huulenheittopalsta, MSN messenger ja viimeisimpänä jo mainittu facebook. Ai niin, unohdin vielä yhden aikasiepparin – youtuben. Joistain näistä palstoista olen ehkä saanut jotain, tiettyyn rajaan asti, kuten vaikkapa CC-palstalta tietoa ja vertaistukea ja youtubesta kulttuurielämyksiä, mutta jossain vaiheessa kaikkien näiden palstojen ja sovellusten käyttö on luisunut hallinnasta. Jokaisen palstan ja sovelluksen kohdalla olen jossain vaiheessa pysähtynyt miettimään – näinkö minä todella haluan käyttää aikaani? Onko tästä minulle mitään hyötyä tai saanko tästä edes mitään nautintoa? Useimmiten vastaus on ollut: ei, en. Sen sijaan heitän hukkaan kallisarvoista aikaani ja ainutlaatuista elämääni. Mitä kaikkea voisin saada aikaan, jos käyttäisin tämän ajan toisin! Tietysti on totta, kuten eräs ystäväni sanoi, että ei ole suoraan verrannollista niin, että jos roikun viisi tuntia facebookissa, niin olisin voinut käyttää koko sen viisi tuntia johonkin hyödylliseen. Luultavasti olisin tappanut ainakin osan ajasta jotenkin toisin. Silti, vaikka olisin käyttänyt vain parikin tuntia rakentavasti, se muuttaisi jo paljon. En halua elää liimaantuneena tietokoneeseen ja seuraamalla minulle suurimmaksi osaksi täysin yhdentekevien ihmisten arkista elämää. Miksi valuttaisin oman arvokkaan elämäni sellaiseen viemäriin?

These Are The Sad Songs

Mikä kummallinen, tahmea ja hitaasti etenevä päivä. Heräsin todella aikaisin (omalla mittarillani mitattuna) enkä pystynyt enää nukkumaan. Mieheni lähti tänään Dubaista, jossa oli viettänyt yhden yön, jatkamaan matkaa kohti Kabulia. Yritin kuvitella, mitkä hänen tunnelmansa siellä mahtoivat olla, mutta sehän on mahdotonta. Pelkästä yrityksestäkin jäi minulle silti täysin epätodellinen tunnelma koko päiväksi. Olen tuntenut itseni ihan unissakävelijäksi, ja ihmettelen, miten sain kaupassa ylipäätään ostokset tehtyä ja maksettua. Kotiin tultuani en pystynyt edes ajattelemaan ruokaa ennen kuin sain viimein kauan odotetun puhelun ja varmistuksen siitä, että mieheni oli päässyt ainakin turvallisesti perille.

Sekin on kummallista, että tänään on aivan upea ilma, aurinko paistaa pilvettömältä siniseltä taivaalta ja ilmassa tuntuu kevät, mutta jollain tavoin se ei liikauta minua yhtään. Eilen samankaltainen ilma oli minulle valtava ilonlähde, tänään täysin yhdentekevää. Sisälläni sataa ja on harmaata joka tapauksessa. Toivottavasti tätä ei jatku kovin kauaa.

(Ja nyt jo pelottaa, kun mieheni lupasi soittaa tunnin-kahden päästä uudestaan, eikä soittoa ole kuulunut, vaikka aikaa on mennyt jo kolmisen tuntia...)

Oodi 90-luvulle

90-luku yrittää nyt puskea mieleeni ihan väkisin. Kyseessä onkin ajanjakso, jota en liiemmin ole aikaisemmin muistellut nostalgialla. Lapsuutta olen muistellut, monestikin, mutta en tätä epävarmuuden, erilaisten kompleksien ja Kouvola-ahdistuksen aikaa. Nyt kuitenkin sekin on tapahtunut. Muistelen erityisesti lukioaikoja lämmöllä, vaikka tiedän, että kovin kiinnostavat hetket olivat aika harvassa ja enimmäkseen vain istuin tunneilla käsi poskella haaveillen milloin kenestäkin kaukoihastuksesta, ja tympeään Kouvolan arkeen toivat valoa vain viikonloput Helsingissä silloin tällöin. Siltä ainakin silloin tuntui. Nyt kuitenkin muistan muutakin, ennen kaikkea muistan musiikin. Sen, miten kuuntelin Sueden Dog Man Staria huoneessani pimeässä (mille ystäväni Anski aina nauroi) tai istuin olohuoneen lattialla ja tuijotin R.E.M:in Unplugged in New Yorkia videolta päivä toisensa jälkeen. Muistan myös, miten mahtavaa oli, kun lähdimme Anskin kanssa käymään Helsingissä ja Pirkolla näkyi MTV! Anski kysyi heti Pirkolle saavuttuamme:"Mitä tehdään ensimmäiseksi? Laitetaan MTV päälle!" Erään kerran siellä sattui vielä olemaan joku R.E.M-spesiaali, oliko se yhden päivän vai kokonaisen viikonlopun. Oi sitä onnea. Ja sitä, kun löysimme R.E.M:n vanhempia levyjä, joita Kouvolasta ei tietenkään saanut mistään. Murmur ja Reckoning, myöhemmin New Adventures in Hi-Fi tai Monster, joka monella tapaa oli minulle yllättävän tärkeä. Niihin aikoihin ostin amerikkalaisia lehtiä ja luin Michael Stipen haastatteluja, joissa hän ei halunnut kommentoida olemustaan koskevia AIDS-huhuja ja sanoi sen ikuisiksi ajoiksi mieleeni poltetun lausahduksen siitä, miten etiketit ovat säilykepurkkeja, ei ihmisiä varten. Haaveilin pyhiinvaellusmatkasta Athensiin, USAan, joka oli mielessäni miltei maaginen, mystinen paikka.

Muistan myös, miten ihanaa oli, kun jostain kaivettiin käyttööni kaksi vanhaa mokkanahkatakkia. Toinen niistä oli vähän liian iso ja paksu ja painava, toinen taas hieman liian kireä, mutta muuten kivempi. Kerran kuvaamataidon tunnilla meidän piti lähteä piirtämään kaupungille, ja olin todella otettu, kun eräs luokkatoveri sanoi, että näytin nahkatakissani ja piirustusvälineideni kanssa ihan taiteilijalta. Sen suurempaa kohteliaisuutta en olisi voinut saada! Muistan muitakin rakkaita vaatteita (hassua, miten vaatteisiin silloin todella sisältyi tunnearvoa ihan toisella tavalla!). Yksi tällainen vaate oli isäni vanha, pitkä tummanruskea talvitakki. Koska isäni oli ollut nuorena hirvittävän laiha, se oli aivan passeli minulle, joskin tietysti aika pitkä. Kun yhdistin takin tummanruskeisiin maihareihin ja pitkään samettihameeseen, koin suorastaan huokuvani grunge-henkeä. Myös tummaakin tummemmat farkut, toiset maiharit ja äidin Meritalta saama myrkynvihreä neule, jota hän ei ikinä käyttänyt, lukeutuivat suosikkeihini. Voi niitä aikoja ja vaatteita. Mielelläni käyttäisin joitain niistä vieläkin, ainakin sitä tiukkaa nahkatakkia (joka tuskin mahtuisi päälleni enää) tai isän pitää talvitakkia.

Vaikka musiikista piti kirjoittaa, jätin väliin Nirvanan, joka kuitenkin oli silloin minulle hyvin tärkeä. Ei niin tärkeä kuin R.E.M tai Suede, ikinä, mutta Nirvanan Unplugged-albumi (tai kasetti) soi kyllä korvalappustereoissani tiuhaan. Kaikki tämä musiikki, mitä kuuntelin, synnytti sisälläni aina vain voimakkaamman halun päästä pois porvarillisesta ja sisäänpäinkääntyneestä Kouvolasta. Helsinki oli tosiaan kuin tuulahdus raikasta ilmaa. En koskaan edes ajatellut, että muuttaisin minnekään muualle Suomessa kuin Helsinkiin. Se yhtaikaa pelotti ja kiehtoi minua. Mitä lähemmäs varsinainen muutto tuli, sitä enemmän se alkoi pelottaa, ja sinne viimein muutettuani olin pettynyt, kun se ei vastannut odotuksiini (story of my life!). Kestikin todella kauan, ennen kuin varsinaisesti rakastuin Helsinkiin. Nyt kaipaan sitä uudestaan, joskin hieman sekasortoisin tunnelmin. Haluaisin palata sinne nuorena, maihareissani ja nahkatakissani, tonkimaan divarista levyjä ja tuijottamaan MTV:tä. Levydivareita tuskin on enää, maihareista ja nahkatakista puhumattakaan ja MTV on nykyään täynnä reality-TV:tä ja paljasta pintaa. Oi ihana 90-luku, tule takaisin!

Arkea ja dekadenssia

Kun kaipaa jotain, vaikkei itsekään tiedä, mitä
Aina viisas pikkusiskoni käskee keskittymään hetkeen
ja minä yritän, mutta yrittäessäni en osaa
joskus vain aivan vahingossa
Useammin kuitenkin ruokin loputonta nälkääni
kaadan bensiiniä liekkeihin
kuuntelemalla haikeita lauluja kynttilänvalossa
kenen sydän ei silloin pakahtuisi?

Elämä, se mitä olen etsinyt, tuntuu aina olevan vain hieman kauempana
se lipuu tummana ja majesteettisena ikuinen tähtitaivas vierellään
minun ylösluotujen silmieni edessä
mutta vain harvoin saan siitä otteen
Näen kaupungin valot ikkunastani ja luulen elämän olevan siellä
jos seuraan niitä, löydän vain pölyä ja likaisia katuja
ja kun olen ulkona kotini lämpöisenä hohtava valo
on kuin majakka tai jouluyön tähti
joka kutsuu minua luokseen
mutta kun astun ovesta
olen kuitenkin keskellä samaa arkea.

Inspiroivaa laiskuutta

Olen kuluttanut koko harmaan, laiskan sunnuntain katsomalla videoita youtubesta. Ei kuitenkaan tunnu oikealta sanoa näin, eikä edes "kuuntelemalla musiikkia". Olen todella sukeltanut musiikin maailmaan ja myös Brett Andersonin maailmaan, sellaisena miksi minä sen kuvittelen. Viime yönä pienissä alkoholihuuruissa jopa haaveilin siitä, millaista olisi tavata hänet, puhua hänen kanssaan, olla osa hänen elämäänsä. Se oli hauskaa hetken aikaa, kuvittelu siis, ja nosti minut pois siitä hetkestä, lauantaiyöstä, jolloin muuten olisin varmasti ollut yksinäinen ja itkenyt ikävääni mieheeni, joka on poissa ja jonka tiedän olevan poissa vielä kauan aikaa.

Sillä olenhan minä yksinäinen, vaikka olenkin suhteellisen itseriittoinen ja tulen toimeen omillani. Ainoat ajatukset, mitkä minua lohduttavat tällä hetkellä, ovat ajatukset luomisesta, taiteesta, musiikista. Luulen, että se miltei pakahduttava tunne, joka on rinnassani välillä musiikkia kuunnellessani ja haluaa murtautua vapaaksi, on todellisuudessa halua luoda, itse. Jotenkin olen vain kadottanut sen taidon, jos nyt sitä koskaan oikein omistinkaan. Minusta on tullut laiska, henkisesti laiska myös. Vietän liikaa aikaa internetissä päivittäen facebookin seinää ja odottaen, että yksi kommentti tai "tykkäys" ilmestyy jonkin oman kommenttini jatkeeksi. Miten vähän sillä on merkitystä minkään kannalta! Turrutan aivoni ja pakenen kaikkia niitä ajatuksia, mitä minun todella tulisi ajatella ja selvittää itselleni. Sanon kaipaavani 90-lukua ja sen viattomuutta ja vapautta. Se vapaus juontui osaltaan siitä, että internettiä ei vielä ollut. Ihmisiä tavattiin oikeasti, tehtiin asioita. Minä piirsin ja kirjoitin paperisiin vihkoihin ja kävin antikvariaateissa etsimässä vanhoja levyjä ja kirjoja. Kyllä sitä voi tietysti tehdä vieläkin, mutta nyt siitä on tullut jonkinlainen kuriositeetti; jotain mitä pitää erikseen mainostaa. Se ei enää ole oletusarvo, vaan marginaalissa.

--

Minua inspiroi niin moni asia Brettin haastatteluissa, siinä minkä luin eilen ja mitä katsoin tänään, mutta nyt en tunnu muistavan, mitä ne olivat. Ainakin hänen kertomuksensa lapsuudestaan ja nuoruudestaan, jossa luominen oli jokapäiväistä, vetosivat minuun. Jos jotain halusi, vaatetta, musiikkia, mitä tahansa, se tehtiin itse. Ihailtava ajatus, jota minun tulisi enemmän harjoittaa elämässäni, erityisesti tällä hetkellä, kun rahaa ei liiemmälti ole. Ja ennen kaikkea se, että koska ei ollut olemassa sellaista musiikkia, mikä olisi puhutellut häntä ja kertonut niistä asioista, jotka hän koki tärkeiksi, niin hän päätti tehdä sitä musiikkia, vaikkei hänellä ollut siihen koulutusta eikä kokemusta, se todella puhutteli minua. Minä vain aina epäilen kykyjäni ja luomisen sijaan mietin luomista. Mikään ei pakota minua luomaan, ehkä en olekaan niin luova kuin ajattelen? Ehkä olen vain omaksunut tämän identiteetin, koska pidän siitä ja kuvittelen sen sopivan minulle. On aika näyttää, olenko todella sitä, mitä väitän olevani.

Tyhjyys

Olen rakentanut elämäni niin mieheni varaan, että ilman häntä on vaikea olla. En koskaan ajatellut, että niin kävisi minulle, olen aina ollut sen verran itseriittoinen ja pitänyt yksinäisyydestä. Olen osannut rakentaa yksinäisyydestä näköiseni. Nyt joka puolella näen vain mieheni kädenjäljen, mistä mieheni pitäisi ja mistä ei. Tunnen hänen poissaolonsa miltei voimakkaammin kuin oman olemiseni. Hänen jättämänsä aukko on hänen muotoisensa, kuin sarjakuvissa, joissa henkilö juoksee ikkunan läpi ja jättää siihen ääriviivansa.


Minä tunnen hänen poissaolonsa jopa kaupungilla kävellessäni. Ensimmäisenä päivänä tunsin sen selvimmin. Kaikkialla vastaani huokui kylmyys, tylyys ja tyhjyys. Talojen seinätkin huokuivat hänen poissaoloaan. Kävelin kaltevalla pinnalla, mikään ei ollut turvallista kuten ennen, koko maailma oli yhtäkkiä raaempi ja turvattomampi ja minä kuljin siellä varovaisin askelein, kuin näkisin ensimmäistä kertaa nämä tutut tiet ja tuntisin ensimmäistä kertaa tienpinnan kolot ja epätasaisuudet. Ilman miestäni mikään ei ole varmaa, talot voisivat nousta paikoiltaan, lyhtypylväät ryhtyä tanssimaan ja minä lentää tieheni. Mieheni on minun elämäni kiintopiste, maan vetovoima, joka pitää minua paikoillani. Magneetti, joka vetää minut tiukasti lähelleen, vaikka joskus katsoisinkin muualle. Ilman häntä voin kulkea mihin suuntaan tahansa eikä kukaan edes näe, että olen eksyksissä. Koko maailma on minulle outo, yllättäin. Huomaan, että en ole ollut oman elämäni keskipiste, vaan sivustakatsoja. Nyt kun minun olisi astuttava näyttämölle, valot sokaisevat minut.

Mitä minä haluan?

Lähtö

Vasta 20 minuuttia on kulunut siitä, kun mieheni lähti. Kokonainen yksinäinen ikuisuus aukeaa lohduttomana edesssäni. Tänä aamuna kadut ja talojen katot ovat himmeän valkoisia, kuin tomusokerilla päällystetty. Kylmyys hohkaa ikkunan läpi kuten sydämestänikin. Kuinka jaksan nämä pitkät kuukaudet ilman mieheni lämpöä ja aurinkoista luonnetta? Ilman häntä olen kuin värisevä haavanlehti varjoisassa metsässä...mutta kai sinnekin joskus yksinäinen valonsäde eksyy ja muistuttaa minua ajastani auringossa?

Mietintää elämänmuutoksen äärellä

Minulla on nyt ollut tässä noin kaksi viikkoa aikaa jotenkin sopeutua tähän tilanteeseen, että mieheni lähtee Afganistaniin ja on poissa kahdeksan kuukautta yhteensä. Kaksi viikkoa ei ole tarpeeksi, ei varsinkaan, kun ystäväni oli täällä toisen viikon. Silti joitain ajatuksia on alkanut hiljalleen versota mielessäni. Ja ennen kaikkea kysymyksiä. Kuinka pystyn hallitsemaan ikävää? Kuinka osaan nauttia elämästä, kun tiedän, että mieheni saattaa samaan aikaan olla hengenvaarassa? Kuitenkin tiedän, että huolehtiminen ei varsinaisesti auta mitään, eikä "kukaan ole saavuttanut mielenrauhaa itkemällä", kuten Axel Fredenholmin viisaassa kirjassa todetaan. Itkemisen, voivottelun ja huolehtimisen sijaan minun pitäisi nähdä tämän kasvun paikkana. Mahdollisuutena löytää kauan kadoksissa ollut voima itsestäni ja saada henkisten voimavarojen lähde taas täyttymään. Näiden parin vuoden ajan, jotka olen ollut naimisissa, olen vain hypännyt mieheni hartioille ja antanut hänen tehdä suurimman työn. Kun mieheni huomauttaa minulle tästä, loukkaannun ja väitän vastaan, mutta sisimmässäni tiedän, että se on totta. Mitä riskejä minä olen ottanut näiden vuosien aikana? Miten olen laittanut itseni likoon? Olenko kertaakaan (aivan alkuaikoja lukuunottamatta) ollut se vahva osapuoli, johon toinen voi heikkona hetkenä nojata?

En. Olen ollut kuin loinen imemässä mieheni elinvoimaa. Nyt on oivallinen tilaisuus saada tämä loppumaan. Sinä aikana, kun olen yksin, minulla on monta kysymystä selvitettävänä itselleni ja ne kysymykset ovat tärkeitä. Mitä todella haluan tehdä elämälläni ja elämässäni? Mitkä asiat ovat minulle niin tärkeitä, että niistä ei tulisi tinkiä? Mitä MINÄ haluan? Sillä matkustettuani vapaamatkustajana mieheni kyydissä olen jossain määrin myös unohtanut itseni. Kompromisseja täytyy suhteessa tehdä, mutta ei niin paljon, että kokonaan unohtaa omat halunsa ja tarpeensa. Se johtaa vain katkeruuteen, jota on jo alkanut esiintyä käytöksessäni. Nyt on siis korkea aika paneutua näihin kysymyksiin. On myös viimein vastattava kysymykseen haluanko todella kirjoittaa vai en. En oikein kehtaa enää sanoa edes ääneen, että minäkin haaveilen kirjoittamisesta, koska en ikinä kirjoita. Minun on joko otettava se tosissani tai lakattava puhumasta ja haaveilemasta siitä. Toki voin kirjoittaa päiväkirjaa kuten ennenkin, mutta jos haluan saada jotain julkaisukelpoista aikaan, minun on tehtävä töitä sen eteeen, harjoiteltava ja innostuttava. En voi kuvitella inspiraation vain tipahtavan taivaasta, vaikka romantikko haluaisin ollakin.

On muitakin kysymyksiä, joihin haluan löytää vastauksia. Osa ei edes ole pelkästään minun vastattavissani. Minun on otettava selville, voinko saada lapsia ja minkälaisia riskejä siihen liittyy. Jos se on mahdollista, niin siinä tapauksessa minun on alettava henkinen valmistautuminen myös tähän asiaan. Mietittävä, millaiset asiat olisivat minulle tärkeitä vanhempana ja lasten kasvatuksessa. Mistä olisin valmis tinkimään, minkä suhteen tekemään kompromisseja ja minkä en. Ja opeteltava ajattelemaan itseäni äitinä, tehtävä mielikuvaharjoituksia.

Tekemistä siis riittää, varsinkin kun lisäksi haluaisin myös alkaa maalata ja piirtää uudestaan ja mahdollisesti opetella jotain uusiakin kädentaitoja. Lisäksi haluaisin käydä edes harvakseltaan juttelemassa terapeutin kanssa joistain mieltäni painavista asioista. On kuitenkin helpompi saada selvyyttä mieleensä, kun puhuu jollekulle muulle. Sitä vain en tiedä, miten sen saisin rahoitettua. On silti uskottava, että kaikki järjestyy, jos vain teen sen eteen töitä. Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan ja niinpäinpois.