Tänään on ollut ihan uskomattoman pitkältä tuntuva päivä. Moneen otteeseen minun on tehnyt mieli kirjoittaa, mutta olen pakottanut itseni hoitamaan käytännöllisempiä asioita. Olen tehnytkin paljon, ja ehkä juuri se saa päivän tuntumaan pitkältä, vaikka usein onkin päinvastoin (siis aika menee nopeasti, kun tekee paljon). No liirumlaarum. En tiedä, miksi taas jäin horisemaan itsestäänselvyyksiä. Varmaan se on helpompaa kuin varsinaiseen asiaan meneminen, varsinkin jos ei ole mitään asiaa. Hahaa. Tästä blogikirjoituksesta on tulossa varsinainen helmi.
Jos seuraan ajatuksiani taaksepäin, niin tämä "päivä tuntui pitkältä" -ajatus lähti siitä, kun mietin, että iltapäivällä lähtiessäni printtaamaan eräitä papereita katselin pihallamme runsaina kasvavia (istutettuja) valkoisia ruusuja ja samalla jostain syystä hetkellisesti mietin kuolemaa. Että kaikki tulee kuolemaan, ja millaista se sitten on. Varmaan on sanomattakin selvää, että mielialani notkahti tästä hieman alaspäin ja tätä ajatusta seurasi lauma muita, paljon banaalimpia, mutta silti masentavia. Minua alkoi taas ärsyttää se, miten järkyttävän vähän rahaa minulla on jatkuvasti käytettävänä, se etten ole onnistunut löytämään töitä enkä tunnu edes yhtään edistyvän asiassa, huono omatuntoni asian suhteen ja moni muu asia. Jossain vaiheessa laitoin äidille viestin ja kerroin, että minusta oli tuntunut ikävältä, kun hän edellisenä päivänä puhelimessa puhuessamme oli sanonut, että " kyllä sinun kelpaa, kun ei tarvitse olla töissä". Se ei todellakaan pidä paikkaansa. Tämä ei ole mitään lomaa, jolloin voi hyvällä omallatunnolla tehdä kaikkea kivaa, vaan huono omatunto nakertaa palan pois kaikista mukavistakin hetkistä. Samoin myös huoli tulevasta. Tiedän, että nämä ovat turhia tunteita, syyllisyys ja huoli, ja ainoastaan auttavat pakenemaan pois tästä hetkestä, mutta siitäkin huolimatta ne ovat olleet vieraina melko usein viime aikoina. Elän kummallista aikaa, irrallista, leijuvaa. Odotan vain mieheni paluuta, vaikka samalla tavallaan nautin yksinolosta. En silti saa siitä irti niin paljon kuin haluaisin. Hajotan energiaani moneen suuntaan, räpellän ja sähellän, enkä keskity mihinkään asiaan kunnolla. Niin tuttua.
Niin miten tämä liittyi siihen, että aika meni hitaasti tänään? No, tuntui siltä, että näistä mietteistä ja siitä, kun matkustin raitiovaunulla sinne printtauspaikkaan on jo ikuisuus, vaikka se oli tosiaan kolmen maissa iltapäivällä. Ja entäpä se, kun ramppasin hiki hatussa joka ainoassa lähikortteleiden apteekissa (varmasti ainakin kymmenessä yhteensä) etsimässä yhtä lääkettä? Se tuntuu kuuluvan jo ihan toiseen päivään ja toiseen elämään. Aika venyy kuin purkka tänään, vaikka yötä kohden se kiiruhtaa. Haluaisin jarruttaa sen etenemistä juuri nyt, juoda kuppikaupalla teetä, kirjoittaa, miettiä ja yrittää avata luovuuden portteja. Miksi illat menevät niin nopeasti?
En päässyt nyt ollenkaan asiaan, ehkä siksi, etten oikeasti halunnut siitä avautua. No, tulipahan kirjoitettua edes jotain. Taidanpa keittää lisää teetä...
No comments:
Post a Comment