Jatkanpa taas tylsiä, mutta toivottavasti ei täysin hedelmättömiä pohdintojani. Ihan ensimmäiseksi - löysin tänään vanhoja päiväkirjojani, kun yritin löytää jotain piirustusvälineitä. Ensin ajattelin, etten uskaltaisi edes lukea niitä, sillä tiedän, että monet vanhoista päiväkirjoistani ovat aika masentavaa luettavaa. Onneksi nämä eivät kuitenkaan olleet sieltä pahimmasta päästä. En lukenut paljoa, mutta jo siitä vähästä tunnistin heti itseni. On hassua, miten vähän sitä lopulta muuttuu. Sisin on selkeästi pysynyt ihan samana. Samankaltaiset asiat mietityttävät minua edelleen ja aivan samantyypiset asiat ovat yhä minulle ongelmallisia. Onneksi joissain suhteissa olen sentään kasvanut ja tullut kypsemmäksi, aivan tyhmimmät ja turhimmat neuroosit ovat karisseet matkan varrelle ja jonkin verran itseluottamustakin on tarttunut mukaan. Vaikka kasvu olisi voinut olla vieläkin huomattavampaa, on silti mukava huomata, että edes jotain edistystä on tapahtunut. Erityisen kivalta silti tuntui huomata, että olen myös saanut joitain haaveitani toteutettua, itse asiassa aika moniakin. Useat niistä tuntuivat tuolloin (lukioaikoina ja heti niiden jälkeen) miltei mahdottomilta toteuttaa, utuisilta kangastuksilta jossain kaukana taivaanrannassa, mutta sain kuin sainkin ne toteutettua. Toivottavasti tämä inspiroisi minua uskomaan, että voisin saada myös nykyisiä haaveitani toteutettua. Voisin tehdä sopimuksen itseni kanssa, että kun kymmenen vuoden päästä luen näitä rivejä, edes osa tämänhetkisistä haaveistani on toteutunut. Ongelmallista on tietysti se, että en tällä hetkellä ole ihan varma, mitä haaveeni ovat. Tiedän suunnilleen, mutta niiden hahmot ovat vielä melko muodottomia ja niistä on vaikea saada kiinni. Ehkä en uskalla kutsua niitä näkyviin. Olen aina pelännyt haaveita. Olen pelännyt, että mitä jos ne eivät toteudukaan, mutta vielä enemmän olen pelännyt sitä, että ne toteutuvat eivätkä olekaan lopulta kaiken sen vaivan arvoisia, että ne pettävät minut jotenkin. Se ei silti saa estää minua yrittämästä. "For us, there is only the trying. The rest is not our business", kuten T.S. Eliot sanoo yhdessä lempisitaaitestani.
***
Asiasta toiseen. Viime aikoina, siis ehkä ihan viime viikkoina, minusta on tuntunut, kun alkaisin hiljaa herätä talviunilta. Saan enemmän ideoita ja inspiraatiota erilaisiin asioihin, ja olen taas hieman alkanut muuttaa myös tyyliäni, tosin en tietoisesti. Huomaan vaan taas valitsevani kirkkaammanvärisiä vaatteita, ostelen hassunvärisiä kynsilakkoja ja yhdistelen vaatteita rohkeammin. Minun tekee mieleni ostaa rihkamakoruja - sormuksia, joissa on suuria kiviä tai kukkia (!), värikkäitä kaulakoruja, hiuskoristeita... Onneksi minulla ei sentään ole varaa toteuttaa kaikkia halujani, mutta jotain pientä olen ostanut, kuten esimerkiksi eräästä loppuunmyynnistä tosi hienon hiuskoristeen jossa on tummanvihreitä sulkia. Olen myös kaivanut esiin joitain vanhoja rihkamakoruja, joita en ole pitkään aikaan käyttänyt. Olen pitkästä aikaa hieman innoissani pukeutumisesta. Samalla mietin kuitenkin - mitä mieheni tästä "uudesta vanhasta" tyylistä pitää. Tai tiedän, että hän ei pidä. Voi jopa olla, että työnnän suurimman osan näistä viimeaikaisista hankinnoista takaisin laatikkoon hänen lomansa ajaksi ja koetan taas pukeutua konservatiivisemmin. Tiedän, että se on hullua. En kuitenkaan jaksa vääntää näistä asioista, kun hän tulee vain lomalle. Syksyllä minun on kuitenkin uskallettava pitää pääni ja pukeutua ensisijaisesti siten kuin minä haluan (joitain kompromisseja tietysti aina voi ja pitää tehdä). Välillä aina erehdyn ajattelemaan, että teen tästä kaikesta liian ison asian, että vaatteitahan ne vain ovat. Toisaalta se ei ole aivan totta. Pukeutumisessakin on kyse suurelta osin itseilmaisusta (ihannetapauksessa siis). Lisäksi jos pukeudun tavalla, joka ei tunnu minusta kotoisalta, se vaikuttaa myös itsetuntooni. Kyse siis on suuremmasta asiasta kuin haluan myöntää. En kuitenkaan halua murehtia siitä liikaa nyt - tällä hetkellä ilmaisen itseäni juuri niinkuin haluan ja voin pistää vähän överiksikin. Nyt tai ei koskaan. ;)
No comments:
Post a Comment