Odottelua

Ajattelin nyt kirjoittaa pitkästä aikaa muutaman rivin, kun kerrankin olen saanut kaikki käännökset tehtyä jo viikolla, eikä ole mitään pakollista huohottamassa niskaan. On juhannuspäivän aamu - vaikka eihän se täällä mitenkään eroa normaalista lauantaista - ja päivä on valjennut sateisena (no jaa, en itse asiassa tiedä, millaisena se valkeni, kun heräsin lähempänä yhtätoista, mutta kuitenkin...). Ehdin juuri hehkuttaa sitä facebookissa (sateinen päivä, ei kiirettä minnekään!), kun jo alkoikin näyttää siltä, että kohta saattaa kirkastua. Kumma kyllä, en ole siitä innoissani, vaikka tämän päivän piknik-suunnitelmissa oli tietysti nimenomaan säävaraus. Jotenkin ajatus sateisesta kiireettömästä päivästä kisun seurassa tuntui rattoisalta. No joo, mutta antaa sään valtiaiden päättää, miten tässä käy! Ja itse voisin siirtyä ehkä vähän mielenkiintoisempaan (?) aiheeseen.

No en tiedä mielenkiinnosta, mutta kumma juttu tapahtui eilen yöllä, kun yritin nukkua. En edes muista, mistä se lähti, mutta yhtäkkiä tulin hirveän tietoiseksi ajan kulumisesta ja ihmisten kuolevaisuudesta. Kävin läpi mielessäni monia ihmisiä ja ajattelin, että "niin, sekin tulee kuolemaan". Outo, ja melkoisen epämiellyttävä ajatus, varsinkin kun olen ollut harvinaisen hyvällä tuulella tällä viikolla, ja jopa aikaansaava ja energinen (mistä todistaa sekin, ettei käännöksiä jäänyt viikonlopulle, kuten aikaisempina viikonloppuina). Ehkä sen ajatuksen jotenkin kirvoitti uutinen Columboa näytelleen Peter Falkin kuolemasta, en tiedä. Vaikka kyseinen näyttelijä olikin jo 83-vuoden kunnioitettavassa iässä kuollessaan, niin uutinen oli minusta kuitekin jotenkin surullinen. Ja vielä surullisempaa oli, että Alzheimeria sairastanut näyttelijä ei ollut enää vuosiin muistanut esimerkiksi näytelleensä kuuluisinta hahmoaan (eikä varmaan montaa muutakaan asiaa). Äh, en halua uudestaan vajota näihin apeisiin ajatuksiin, tulipa vain mieleen mainita tuo melkoisen outo oivallus (no en tietysti oivaltanut sitä ensimmäistä kertaa, mutta tällä kertaa jotenkin harvinaisen laajasti).

Palataanpa johonkin edes vähän miellyttävämpään asiaan. Eilen oli siis juhannusaatto, mutta minulla ei loppujen lopuksi ollut edes mitään juhannusbluesia, vaikka en päässytkään Suomeen juhlimaan perinteiden mukaisesti sukulaisten seuraan. Totta kai se olisi ollut mukavaa, ja kun sukulaiset soittivat juhannuspuhelun illankahussa, niin tietysti siitä tuli hetkeksi haikea olo. Silti, ei mitään verrattuna muutamaan viime vuoteen - tai varsinkaan parin vuoden takaiseen juhannukseen, joka oli ensimmäisemme Brysselissä. Silloin kuuntelin vanhoja Suomi-hittejä ja Olavi Virtaa koko päivän Jamesin ollessa töissä ja taisin olla varsin nyrpeää seuraa myös koko illan. Tällä kertaa asian teki ehkä helpommaksi se, että olen kuitenkin menossa Suomeen pariksi päiväksi jo viikon päästä, ja ennen kaikkea se, että James tulee lomille ensi perjantaina! Epäilen, että viimeaikainen hyväntuulisuuteni ja aikaansaavuuteni on johtunut juuri tuon ajatuksen tuomasta lohdusta. Vaikka olisi huonokin päivä, niin tiedän, että pian mieheni on taas täällä edes pari viikkoa ja kaikki asettuu - toivottavasti - taas kohdilleen. Minusta nimittäin edelleen tuntuu kuin hieman leijuisin mieheni poissa ollessa. Mikään ei oikein vedä minua maahan eikä minulla ole minkäänlaista rytmiä. Tai no, ehkä on, mutta täysin vääränlainen rytmi (olen tuskin kertaakaan esimerkiksi käynyt nukkumaan ennen puoli kahta yöllä).

Jotenkin myös huolenaiheeni mieheni lomalle tulemisen suhteen (niitäkin on!) ovat väistyneet taka-alalle. Tiedän, että on muutama - tai ainakin yksi - keskustelunaihe, josta tulee vääntöä, mutta siihen on vain valmistauduttava. Pääasiassa yritän silti keskittyä kaikkeen hyvään, ja siihen tällä hetkellä uskomattomalta ylellisyydeltä tuntuvaan asiaan, että voin keskustella toisen ihmisen kanssa koko päivän, joka päivä! (No jaa, aion kyllä olla hiljaakin välillä, mutta noin periaatteessa se olisi mahdollista.) Voi olla, että ensialkuun iskee melkoinen puheripuli oltuani monta kuukautta lähinnä vaan kahden kissan kanssa. Vaikka olen kyllä jutellut sillekin aika paljon, ja jopa itsekseni. Ehkä on siis hyvä moneltakin kantilta, että mieheni viimein tulee lomalle...