Kävin äsken
läheisellä hautausmaalla kävelyllä. En yleensä ole niitä ihmisiä, jotka käyvät
hautausmaakävelyillä, siinä on mielestäni aina ollut jotain makaaberia. Mutta
nyt, tämän hautausmaan löydettyäni, en enää ymmärrä, miksi joskus ajattelin
niin. Ehkä tämä on tarpeeksi etäännytetty itsestäni, vanha hautausmaa, toisessa
maassa, sellaisessa kaupunginkolkassa, missä minun ei kaiken järjen mukaan edes
pitäisi olla. Ja silti tuntuu, että tämä on juuri se paikka, missä minun kuuluu
olla, juuri nyt.
Tulin tietoiseksi
tästä hautausmaasta jo ennen kuin muutimme tänne, kun googlasin alueen
nähtävyyksiä. Viinitilojen ja –tupien sekä yhden kirkon lisäksi ainoa
mainittava nähtävyys oli Gustav Mahlerin hauta, joka sijaitsi juuri Grinzingin
hautausmaalla. (Tähän väliin on sanottava, että suomalainen sana, ”hautausmaa”,
tuntuu kyllä kaikinpuolin mauttomalta saksalaiseen Friedhofiin - ”Rauhanhovi” -
verrattuna. )
Se, että ylipäätään
tutustuin Mahleriin, oli myös sattumaa (niinkuin nyt niin moni muukin asia
tässä elämässä). Olin Helsingissä kirjoittamassa gradua – monta vuotta sen
jälkeen, kun minun oikeasti olisi pitänyt saattaa opinnot loppuun – ja Pirkko
tarjosi minulle lippua konserttiin, johon hän ei itse päässyt. Kun kuulin, että
kyseessä oli Mahler, olin yhtaikaa utelias ja epäilevä. Ainoa, mitä tiesin
Mahlerista, oli peräisin Frasier-televisiosarjasta. Jaksossa Frasierin veljen, Nilesin, vaimo on
juuri päättänyt erota hänestä, ja Niles muistelee kaihoisasti menneitä. Sitä,
miten hän esimerkiksi aina sunnuntaisin soitti Mahleria pianolla Marisille.
Silloin Frasier huomauttaa, että ”ethän sinä edes pidä Mahlerista”. Nilesin
nyrpeä vastaus on: ”No Marisin lisäksi, kuka pitää?”
Koska veljekset
kuitenkin ovat auttamattomia snobeja ja koska tällainen altavastaajan asema
aina kiehtoo minua, niin päätin mennä konserttiin, vaikka minulla olisi sinä
päivänä ollut niin paljon muutakin muka tärkeämpää tekemistä. Ei huvittanut
mennä, mietin perumista viime hetkeen, päätin kuitenkin lopulta lähteä, juoksin
koko matkan (sen osuuden, mitä raitiovaunu ei minua kuljettanut), ja kun
viimein saavuin konserttisalille, oli aula jo tyhjä Ritvaa, Pirkon ystävää,
lukuun ottamatta. Silti, onneksi menin. Mahlerin 7 sinfonia muutti – jos nyt ei
elämääni, niin ainakin suhteeni klassiseen musiikkiin.
Ennen kuin unohdan,
mistä minun oikeasti piti kirjoittaa, niin sysään nyt kuitenkin Mahlerin
musiikkia koskevat pohdintani toiseen kertaan. Mahler on tässä yhteydessä vain se syy, miksi
löysin tämän ”Grinzingin rauhanhovin”. Ja rauhanhovi se todella on. Kyseessä on
hyvin pieni hautausmaa, ihmeellisellä hieman kaltevalla kukkulalla. Toisella
puolen avautuu näkymä yli kaupungin, melkoisen etäällä, mutta kuitenkin aivan
selkeästi. Toisella puolen näkyy Kahlenberg-vuori, ja sen rinteellä valkoinen
linna. Itse hautausmaalla ei yleensä ole juurikaan ihmisiä. Tänään siellä oli
ainoastaan yksi perhe minun lisäkseni. He ottivat kuvia haudasta, joka ei
sanonut minulle mitään, ja katsoivat minua kummeksuen, kun pysähdyin Mahlerin
haudalle. Kun he olivat lähteneet, olin aivan yksin. Paahteinen, yli + 30
asteen helle kuumotti selkääni ja elokuun taivas oli syvänsinen ja matala.
Vaaleat hautamonumentit näyttivät huokoisilta ja ikivanhoilta. Puiden katveessa
enkelipatsaat ojentelivat käsiään ja kultaiset kirjaimet kertoivat menneistä
kohtaloista. Kuului vain mehiläisten surinaa, kaukaisen kirkon kellon soitto –
vain kerran – ja ilmeisesti hyvin myöhään heränneen kukon kieuntaa. Kävelin
rahisevaa valkoista soratietä ja pysähdyin ristillä roikkuvan Jeesuksen eteen.
Se näytti minusta surulliselta pelkässä lannevaatteessaan, kasvot maata kohden.
Mietin jälleen kerran, miksi kristinusko on ottanut symbolikseen juuri tuon
kärsimyksen ja kuoleman kuvan. Tein silti ristinmerkin, jotenkin se kuului
asiaan.
Kun jätin
hautausmaan taakseni, tuntui, että sen rauha yhä seurasi minua. Taloni
viileässä käytävässä vilkaisin itseäni peilistä, ja kasvoni näyttivät vierailta
ja etäisiltä. Ihan kuin olisin hetkeksi itse lähtenyt pois niiden sisältä, ja
pelkät kuoret olisivat siinä. Katsetta oli vaikea tarkentaa. Hetken saatoin
kuvitella näkeväni itseni vieraan ihmisen silmin.
