Olen nyt viettänyt taas muutaman päivän ihan yksin (tai no, kissan kanssa), ja vielä on melkein 2 viikkoa yksinoloa jäljellä. Vähän tylsää, kun vasta joku aika sitten olin pari viikkoa yksin, eikä täällä kaupungissa nyt vielä ole mitään sellaista sosiaalista verkkoa, johon tukeutua. No, onneksi kuitenkin osaan olla yksinkin.
Yksi jännä miete yllätti minut itse asiassa eilen, kun kävin pienellä kävelyllä tässä lähimaastossa. Oli todella kaunis syyskesän päivä, viileä, mutta kirkas ja aurinkoinen. Vielä ei ollut varsinaista ruskaa nähtävissä, mutta joidenkin puiden lehdet olivat ruskeita kuivuuttaan (ei ihme tämän polttavan kuuman kesän jälkeen). Ilma tuoksui raikkaalta ja oli mukava kävellä, kivuta mäenrinnettä puiden varjossa ja sitten laskeutua toista puolta ja ihmetellä upeita kartanomaisia rakennuksia. Erään talon kuistilla istuskeli nainen ja kirjoitti. Toisen talon pihassa kasvoi pensaassa ihania syksynoransseja marjoja valtavina ryppäinä. Jossain oli parvekkeen ovi auki, ja sisältä kuului astioiden kilinää, puhetta ja naurua. Silloin mielessäni välähti hieman kateellinen ajatus, että olisipa kiva asua täällä. Melkein samantien tajusin ajatuksen absurdiuden. Minähän asun täällä.
Ajatus ei kuitenkaan ollut niin absurdi miltä ensin näytti. Vaikka asumme täällä nyt, niin jälleen kerran tämä on väliaikaista (ellei ihmeitä tapahdu). Meillä kummallakaan ei ole sukulaisia täällä, eikä juuri muitakaan sosiaalisia ympyröitä, niinkuin jo mainitsin. Sama juurettomuus, mikä on vaivannut minua muuallakin, jatkuu siis täällä. Ja vaikka sitten kuinka kotiutuisimmekin tänne, niin olemme kuitenkin aina jossain määrin ulkopuolisia. Tuo ulkopuolisuuden tunne tuo tietynlaisen vapauden, mutta pidemmän päälle alkaa myös väsyttää. Joskus olisi kiva kokea kuuluvansa, edes johonkin. Toisaalta, kun muistelen Suomessa asumista, niin en kyllä kokenut kuuluvani sinnekään. Ehkä on sittenkin parempi kokea olevansa ulkopuolinen ulkomailla kuin omassa kotimaassaan...
