Marraskuisia ajatuksia räntäsateen huuhdellessa ikkunoita

Pitäisi taas kirjoittaa. Ei mistään ulkoisesta pakottavasta tarpeesta, ei siksi että "pitäisi", vaan siitä samasta syystä kuin yleensäkin - tiedän, että se tekisi minulle hyvää. Ajatukseni ovat olleet melkoisessa solmussa pari päivää ja olen tuntenut itseni suhteellisen murheelliseksi. Suomen loma ei ole (jälleen kerran) ollut ihan sitä mitä odotin ja se on vain korostanut sitä tunnetta, että kotini ei ole enää täällä(kään). Sen lisäksi on ollut muita murheita, todella vaivaavia ajatuksia, jotka pitivät minua otteessaan koko eilispäivän. (Tänään onneksi oloni on vapautunut ainakin niiden suhteen.) Kyseessä oli asia, josta koin, etten saisi olla vihainen, mutta olin kuitenkin. Ei auttanut, vaikka kuinka pyörittelin sitä päässäni ja yritin ajatella asiaa eri kannoilta ja olla järkevä, olin silti aina vain vihainen ja ärtynyt. Vasta kun sain puhuttua asiasta kahden ystävän kanssa, ärsytys alkoi hälvetä. Tärkeintä minulle oli kuulla, että minulla oli oikeus olla vihainen ja että se oli ymmärrettävä reaktio. En tiedä miksi usein tuntuu, ettei minulla ole oikeutta tai että reaktioni ovat kohtuuttomia. Mieheni saa minut kokemaan niin, muttei pahallaan. Hänellä kun ei ole tällaisia monimutkaisia ongelmia (muunlaisia kyllä varmasti), niin hän ei niitä ymmärrä. Tuskin koskaan saankaan häntä ymmärtämään, mutta ehkä se ei ole edes tarpeen, jos on ystäviä, jotka ymmärtävät.

Mihin jäinkään Suomen suhteen? Jo asian ajatteleminen tuntuu tympeältä. Miksi pitäisi niin analysoida tunteitani tätä synnyinmaatani kohtaan? Tämä on maa siinä kuin muutkin. Ei tässä mitään niin erityistä ole, ja se on vain hyväksyttävä. Koristeellinen nostalgiointi on ihan turhaa. Ainoa, mikä Suomessa on erityistä, on luonto. Ja vuodenajat. Ei niin, etteikö niitä nyt tietysti olisi muissakin maissa, mutta Suomen luonto on tietysti omaa sydäntäni lähinnä, koska olen kasvanut sen äärellä. Ja vuodenajat, niiden erilaiset tunnelmat, tuoksut ja värit, niitä kaipaan myös, sillä ne eivät ole missään täysin samat. Kaikkea muuta löytyykin sitten muualtakin. Globalisaation myötä samat kaupat ja samat ajatukset löytyvät suurinpiirtein kaikista länsimaista (ainakin). Joitain pieniä eroja tietysti aina on, alueellisia erikoisuuksia, mutta ne ovat kuitenkin häviävän pieniä. Tämä on hyvä muistaa, kun palaan Itävaltaan. Ei ole syytä ikävöidä Suomea. Kaikki täällä huokuu menneisyyttä minulle, kaikki muistuttaa aikaisemmista ajoista. Niin kauan kun en asu täällä, on turha kaivata tänne. Täällä ei ole minulle elämää tällä hetkellä, on kuin istuisin näyteikkunassa. Tai kuten kirjoitin kännykkääni muistiinpanoksi eräänä iltana: "Suomessa kahlaan menneisyydessä kuin kuolleissa lehdissä."

Ainoastaan jos muuttaisimme tänne, alkaisi ruoho kasvaa taas ja mallinuket muuttuisivat eläviksi.

Todellisen minän metsästys

En ymmärrä, miten minulla voi olla niin paljon tekosyitä olla kirjoittamatta. Aina löytyy jotain. Osa on tietyllä tapaa ihan hyviä syitä (tai ainakin ovat kätkeytyneet hyvien syiden asuun), mutta osa on ihan naurettavia, ja tiedostan jo niiden parissa puuhaillessani, että ne ovat täysiä tekosyitä. Välillä (usein) mietin, että jos kerran kirjoittaminen on minulle näin vaikeaa tai näin epämieluisaa (pakkohan sen on olla, jos aina lykkään ja välttelen sitä?), niin miksi minun sitten pitäisi kirjoittaa. Eihän minun tietysti ole mikään pakko. Silti tiedän, että kirjoittaminen tekee minulle hyvää, on aina tehnyt. Se selventää ajatuksiani jopa paremmin kuin puhuminen. Se tuntuu jollain tavalla tekevän monista asioista todellisia ja antavan niille muodon, siis sellaisille asioille, jotka ovat vain häälyneet epämääräisinä mieleni perukoilla ilman että olen ollut niistä varsinaisesti edes tietoinen kauempaa kuin ehkä sadasosasekunnin ajan (kuin aurinko hetkellisesti valaisisi harmaan meren aaltojen huiput vain mennäkseen takaisin piiloon pilven taa).

Jos kirjoittaminen on aina ollut minulle niin tärkeää ja jos (kun) olen sen hyödyistä tietoinen, niin tuntuu vielä kummallisemmalta, että lykkään ja välttelen sitä. Onko mieleni pohjalla jotain, minkä pelkään heräävän? Onko siellä jokin merihirviö, jota pelkään tönäiseväni? Vai voisiko kyseessä olla merenneito? Mitä se sitten onkin, niin sen on oltava jotain suurta. (Ja tällä hetkellä ajatuksieni virta heti katkesi... Sattumaa? Tuskin.)

Oli siellä sitten mitä tahansa, niin nyt aion taas kirjoittaa. En pelkää. Tulkoon esiin vaikka millainen mustekala, Loch Nessin hirviö tai pelkästään parvi sokeita kaloja. On joka tapauksessa muutoksen aika, ja tunnen, että se on jo alkanut. Jotain tapahtuu pinnan alla. Olen ollut levottomampi ja paljon aikaansaavampi viime viikkoina. Olen ollut täynnä levotonta energiaa (valitettavasti usein myös yöllä). Välillä minulla on niin paljon ideoita, että on pakko pysähtyä kirjoittamaan niitä ylös. Ehkä suuri osa niistä ei ole suuria eikä tärkeitä, mutta toivon, että ne ovat vain luomassa tietä jollekin suuremmalle. Olen uinunut jo liian kauan.

Tämä vuosi on ollut todella vaikea monin tavoin. Vaikka minulla on valitettavasti ollut elämässäni paljonkin vaikeita aikoja, niin tällaisia vuosia ei ole ollut monia. Koen, että minua haastetaan jatkuvasti, on kuin joku tökkisi minua niin kauan, etten enää voi olla paikoillani. En voi langeta vanhoihin käyttäytymismalleihini enää. Väliin minun tekisi mieleni tehdä niin, mutta tiedän, että se ei ole mahdollista. On katsottava eteepäin. On kokeiltava uutta. On toimittava toisin, jos en halua saada samaa kuin ennen. On aika jollekin uudelle. Tähän uuteen kuuluu kuitenkin olennaisesti yksi vanhaakin vanhempi asia, ja se on juuri kirjoittaminen. Se on aina ollut osa minua, jopa silloin, kun en ole sitä harrastanut. Olen luonteeltani kirjoittaja, vaikka en kirjoittaisikaan. Se on tapani jäsentää maailmaa. Miksi kieltäisin sen puolen itsestäni?

Eilen oli myös puhetta lapsuusmuistoista. Kun muistelin joitain täysin sattumanvaraisia (tai siltä vaikuttavia) lapsuusmuistoja, huomasin, että olen ehkä kertonut itselleni vääränlaista kertomusta lapsuudestani ja itsestäni lapsena. Usein ajattelen - ja sanon muillekin - että olin todella kiltti ja aikuismainen lapsi. Ja niin ilmeisesti ihan pienenä olinkin, mutta ala-asteella olin kyllä aikamoinen raisuli ja poikatyttö. Olin kovaääninen ja melkoinen säheltäjä (jälkimmäinen ominaisuus on yhä jäljellä). Olin täynnä luovaaa energiaa, kuten tietysti kaikki lapset ovat. Minulla oli valtavasti kavereita. Olin jossain vaiheessa melkein häiritsevän suosittu, sillä jo ala-asteella kaipasin myös paljon omaa aikaa. Luin valtavasti. Kannoin korkeita kirjapinoja sekä koulun kirjastosta että maakuntakirjastosta. Leikin hevosta ja juoksentelin metsissä. Olin iloinen, onnellinen ja huoleton lapsi suuren osan lapsuuttani. On turhaa yrittää kirjoittaa sellaista narratiivia, että olin aina syvällinen, pohdiskeleva, filosofinen ja jossain määrin raskasmielinen. Kyllä sekin puoli minussa oli jo pienenä, mutta se oli kuitenkin aika pieni osa minua ja alkoi saada enemmän valtaa vasta yläasteelle siirtymisen alkaessa häämöttää horisontissa. Jostain syystä siirtyminen lapsuudesta nuoruuteen oli minulle äärimmäisen vaikeaa. Voisi melkein sanoa, etten ole vieläkään täysin onnistunut siinä, mistä syystä ehkä myös aikuisuuteen siirtyminen on ollut minulle vaivalloista.

Nuoruus - tai sanotaan murrosikä tai teini-ikä - on tietysti monille yksi elämän vaikeimpia vaiheita kaikkien muutosten takia. Minä olen joiltain osin jähmettynyt siihen ikään - juuri siihen ikään, mitä inhosin - kymmeniksi vuosiksi. Jokin lukko on pystyttävä aukaisemaan, sillä mieluummin olisin täydesti hieman (?) lapsenmielinen aikuinen kuin kantaisin jossain sieluni nurkassa yhä sitä ahdistunutta maailmantuskaa potevaa ja huonosta itsetunnosta kärsivää kömpelöä teiniä. Mutta missä ja mikä tämä lukko on? Miten se avataan? Siinä kysymyksiä, joita en ole koskaan pysähtynyt pohtimaan. Ehkä nyt olisi korkea aika?

Mitä Facebookin käyttöni kertoo minusta?

Kirjoittelin tänään taas heti aamun aloitukseksi (aamun? kello on yli 12) tuonne ulkosuomalaisten ryhmään. Tein jälleen kerran sen virheen, että tulin kommentoineeksi erääseen uskontoaiheiseen ketjuun, ja senhän tietää, että siitä aiheesta ei tule valmista ikinä. En vaan yksinkertaisesti voinut olla kommentoimatta, koska keskustelussa ei mielestäni ollut otettu joitain tärkeitä näkökohtia huomioon ja muutenkin monet kommentit olivat liian subjektiivisia. Halusin siis ihan vaatimattomasti toimia rationaalisena ja objektiivisena järjen äänenä. :D (Ikäänkuin se onnistuisi...ainahan jokaisella on oma lehmä ojassa, ja joka muuta väittää, on vaan laittanut siteen silmilleen eikä näe lehmäänsä.) No, lopulta oli kuitenkin pakko irrottautua sinänsä ihan mielenkiintoisesta keskustelusta ja jopa painaa "unfollow"-nappia, etten saisi ilmoitusta jokaisesta uudesta kommentista ja taas kiusausta kommentoida itse lisää.

Tästä tulikin mieleeni, että olisi luultavasti aika helppoa kartoittaa joitain syitä siihen, miksi tuosta ulkosuomalaisryhmästä on tullut minulle niin tärkeä, jopa niin tärkeä, että se on aiheuttanut melkoista Facebook-riippuvuutta viime aikoina. Ennen kuin menen siihen analyysiin, niin täytyy vielä todeta, että tämän viikon, minkä olen ollut yksin, olen pystynyt jokseenkin suomaan itselleni tämän riippuvuuden, koska siinä on hyviäkin puolia. Tietysti on, enhän muuten olisi siihen niin koukuttunut. Nyt haluan kuitenkin rajoittaa taas tuota riippuvuutta, ja jos pystyn jäljittämään syitä siihen, niin ehkä pystyn sitten täyttämään niitä tarpeita "oikeassa elämässä" nettiyhteisön sijaan.

Ensimmäinen mieleen tuleva syy on tietysti ihan ilmeinen. Olen yksin ja olen ulkomailla. En vieläkään tunne kovin monia ihmisiä täällä (olemmehan asuneet täällä vasta reilun vuoden). Kaipaan sekä tietynlaista vertaistukea (muut ulkosuomalaiset) että yksinkertaisesti seuraa. Tähän on helppo todeta, että miksi en sitten mene joihinkin todellisiin ulkosuomalaisten (tai vaikka muiden expattien) tapahtumiin? Niitä ei tietystikään ole täällä yhtä paljon kuin vaikkapa Brysselissä, mutta kyllä täälläkin suomalaisia on ja aina välillä joitain tapahtumia. On myös se lukupiiri, johon minun pitäisi mennä mukaan, vaikka epäilenkin, että siellä luettavat kirjat eivät välttämättä ole valitettavan elitistiseen makuuni. Ehkä voisin kuitenkin ajatella, etten menekään sinne kirjojen takia, vaan seuran. Tosin olen kuullut, että siellä käy lähinnä vanhempaa väkeä, mutta ehkä tilanne on muuttunut, ehkä tänä vuonna sinne tulee nuorempiakin ihmisiä? Toisaalta voisin myös ihan oikeasti ehdottaa live-tapaamista jollekulle tuolla ulkosuomalaisten ryhmässä olevalle Wienissä asujalle. Valitettavasti heitä ei ole kuin pari, eikä kumpikaan ole myöskään ikäiseni, mutta voisihan se silti olla mukavaa. Ainakin mukavampaa kuin aina istua tietokoneen ääressä kotona.

Toinen syy on sitten rumasti sanottuna päteminen. Usein tuhahtelen ja pyörittelen päätäni muiden pätemisyrityksille Facebookissa, mutta teen kyllä tuolla ryhmässä vähän samaa, vaikkakin mahdollisimman hienovaraisesti ja verhotusti. Tai voihan sitä tietysti kauniimminkin kutsua - haluan saada mielipiteeni kuulluiksi. Olen huomannut, että kirjoitetussa muodossa ihan tykkään väittelyistä ja argumentoinnista. Kirjoittaessani pystyn yleensä pysymään aika viileänä enkä mene mukaan tunnekuohuihin (paitsi joskus sydämeni hakkaa kovaa ja tunnen kiihtymyksen kehossani, kun olen kirjoittanut jotain "controversial", mutta se ei yleensä näy tekstissäni). On mielestäni ymmärrettävää, että saan tästä nautintoa, koska todellisessa elämässä olen todella huono väittelijä. Joudun helposti sellaisen tunnekuohun valtaan, että en saa änkytettyä mitään hienoja loogisia perusteluja mielipiteilleni, vaikka niitä olisikin. (Tämä varmaan johtaa nuoruudesta, jolloin oli mahdotonta voittaa isää väittelyissä ja ne väittelyt usein päättyivät siihen, että itkin turhautumisesta.) Ehkä kuitenkin olisi hyvä harjoitella tätäkin taitoa ihan luonnossa, esimerkiksi mieheni kanssa. Se ei kyllä ole hänenkään kanssaan helppoa, koska häneltä tulee perusteluja kuin tykin suusta ja koen helposti jääväni alakynteen, mutta voisinhan yrittää olla ajattelematta tällaisia väittelyitä valtataisteluina ja varsinkin olla tekemättä mielessäni pienestäkin väittelystä tällaista tahtojen taistelua. Voisin ottaa ensin pieniä tavoitteita - ylipäätään sen, että saan rauhallisesti sanottua loogisia perusteluita mielipiteilleni sen sijaan, että minun pitäisi "voittaa" väittely tai saada toinen maanrakoon. Minulla ihan selkeästi on ongelmia erimielisyyden ilmaisun kanssa, kuten konfliktien kanssa ylipäätään.

Kolmas syy addiktoitumiselleni tuohon ryhmään on varmaankin se, että siellä olen saanut tietyllä tapaa keksiä itseni uudestaan. Suurin osa ei tunne minua entuudestaan, ei ole mitään sellaista painolastia raahattavana. Ja kun he eivät myöskään näe, miten hermostunut saatan olla elävässä elämässä, niin siellä voin vaikuttaa rauhalliselta, tyyneltä, loogiselta ja rationaaliselta, mutta silti empaattiselta ja hauskalta. Voin jollain tapaa olla siellä oma ihanneminäni. Senpä takia en ole ollutkaan kutsumassa sinne oikein ketään vanhoja ystäviäni tai tuttujani, jotka asuvat ulkomailla. Olisin halunnut olla anonyymi. Mitä tämä sitten kertoo minusta? Sitäkö, etten edelleenkään haluaisi sallia itselleni inhimillisyyttä? Että luulen ihmisten pitävän minusta vain, jos olen jollain tapaa täydellinen? Siinähän olen nimenomaan väärässä, ihmiset yleensä pitävät niistä, jotka näyttävät inhimillisyytensä, erehtyväisyytensä ja haavoittuvaisuutensa. Täydelliseen ihmiseen on vaikea samastua. Tässä minulla on edelleen opittavaa, paljon. Melkein aina kun yritän raottaa haavoittuvuuttani jollekulle, kadun sitä jälkeenpäin. Miksi se on minulle niin vaikea paikka? Miksi koen sen heikkoutena? Tässä pohdittavaa tälle sateiselle sunnuntaipäivälle.