Olen rakentanut elämäni niin mieheni varaan, että ilman häntä on vaikea olla. En koskaan ajatellut, että niin kävisi minulle, olen aina ollut sen verran itseriittoinen ja pitänyt yksinäisyydestä. Olen osannut rakentaa yksinäisyydestä näköiseni. Nyt joka puolella näen vain mieheni kädenjäljen, mistä mieheni pitäisi ja mistä ei. Tunnen hänen poissaolonsa miltei voimakkaammin kuin oman olemiseni. Hänen jättämänsä aukko on hänen muotoisensa, kuin sarjakuvissa, joissa henkilö juoksee ikkunan läpi ja jättää siihen ääriviivansa.
Minä tunnen hänen poissaolonsa jopa kaupungilla kävellessäni. Ensimmäisenä päivänä tunsin sen selvimmin. Kaikkialla vastaani huokui kylmyys, tylyys ja tyhjyys. Talojen seinätkin huokuivat hänen poissaoloaan. Kävelin kaltevalla pinnalla, mikään ei ollut turvallista kuten ennen, koko maailma oli yhtäkkiä raaempi ja turvattomampi ja minä kuljin siellä varovaisin askelein, kuin näkisin ensimmäistä kertaa nämä tutut tiet ja tuntisin ensimmäistä kertaa tienpinnan kolot ja epätasaisuudet. Ilman miestäni mikään ei ole varmaa, talot voisivat nousta paikoiltaan, lyhtypylväät ryhtyä tanssimaan ja minä lentää tieheni. Mieheni on minun elämäni kiintopiste, maan vetovoima, joka pitää minua paikoillani. Magneetti, joka vetää minut tiukasti lähelleen, vaikka joskus katsoisinkin muualle. Ilman häntä voin kulkea mihin suuntaan tahansa eikä kukaan edes näe, että olen eksyksissä. Koko maailma on minulle outo, yllättäin. Huomaan, että en ole ollut oman elämäni keskipiste, vaan sivustakatsoja. Nyt kun minun olisi astuttava näyttämölle, valot sokaisevat minut.
Mitä minä haluan?
No comments:
Post a Comment