Everything in its right place

Ennen kuin kukaan erehtyy luulemaan, että olen keksinyt näin hienon otsikon ihan itse, niin täytyy sanoa, että kyse on Radioheadin biisistä. Kyseessä on mielestäni ehkä yksi parhaita biisinnimiä, mitä on olemassa. (Biisistä itsestään voi Radiohead-faninakin olla montaa mieltä...)

No, asiaan. Tänään on todellakin tuntunut jollain ihmeellisellä tavalla, että kaikki on oikealla paikallaan. En osaa selittää sitä sen ihmeemmin, mutta maailma näyttää taas asettuneen paikoilleen eilisen leijailun jälkeen. Nyt huomaan taas, miten kauniilta kevään valo saa kaiken näyttämään. En ole koskaan ajatellut, että Bryssel olisi mitenkään kaunis kaupunki - paikoitellen viehättävä kylläkin - mutta jotenkin tämänkaltainen epätäydellisyys pääsee oikeuksiinsa täydellisessä kevätvalossa ehkä jopa paremmin kuin täydellisen kaunis kaupunki. Tai paremminkin, eron huomaa selvemmin. Harmaalla ilmalla koko kaupunki näyttää kurjalta ja sisäänpäinkääntyneeltä, auringonvalossa taas mahdollisuuksia täynnä olevalta ja mielenkiintoiselta. Erilaiset pinnat herääävät eloon ja vastakohtaisuudet tuntuvat viimeinkin täydentävän toisiaan.

Olenkin jossain määrin viime aikoina haudannut sotakirvestäni Brysseliä kohtaan. Ehkä se johtuu kevään lisäksi siitä, että mieheni on poissa. Olen aina ajatellutkin, että me olemme varmaan saaneet aikaan jonkinlaisen epäterveen kierteen ruokkimalla toistemme tyytymättömyyttä tähän kaupunkiin (kun kumpikaan meistä ei ole mikään suuri Bryssel-fani). Nyt kun olen yksin, kiinnitän enemmän huomiota myös kaupungin hyviin puoliin. Silti huonotkaan eivät jää edelleenkään huomiotta. Joihinkin niistä törmäsin taas äsken, kun kävin pienellä kävelyllä.

Lähdin siis ostamaan korttia ystäväpariskunnalle, jotka ovat juuri saaneet vauvan (ja tästä aiheesta lisää tuonnempana), kun päätinkin kauniin ilman kunniaksi kiertää edes korttelin. Olin tuskin kävellyt 50 metriä, kun nainen lastenvaunuineen puhutteli minua. Tunnistin heti jo äänenpainosta, että kyseessä oli kerjäläinen, ja yritin jättää hänet huomiotta, kun nainen huusi perääni:"En pyydä rahaa". Pysähdyin edelleen epäluuloisena, ja aiheesta. Nainen pyysi, että ostaisin hänelle ja lapselleen ruokaa. Mutisin jotain epämääräistä pahoitellen samalla ja jatkoin matkaa. Sisälläni kuitenkin kuohui. Tällaista tapahtuu jatkuvasti (vaikka yleensä kyllä pyydetään rahaa), ja olen jo ajat sitten saanut tästä suoraan sanottuna tarpeekseni. Vielä enemmän minua kuitenkin ehkä ärsyttää oma käytökseni. Miksi tunnen itseni niin huonoksi ihmiseksi ja häpeän, kun en anna joka ainoalle kerjäläiselle rahaa tai ruokaa, vaikka sen tekeminen sitten ajaisi minut itseni kadulle kerjäämään? Miksi en sanonut tällekin naiselle, että sori vaan, olen itsekin työtön ja mieheni on sota-alueella töissä ansaitakseen meille paremman elämän. Miksi minun pitäisi antaa sinulle rahaa? Vain sen takia, että pyydät? Mitä jos minä asettuisin kadunkulmaan kerjäämään? Ei minullakaan ole viittä euroa enempää rahaa tällä hetkellä. Ei minuakaan mikään taho tue tai elätä, paitsi oma mieheni tietysti.

Tiedän, että olen tullut kyyniseksi ja ajatteluni varmaan kauhistuttaa joitakin. Oikeasti en tietenkään ole näin kovasydäminen, vaan kyseessä on varmasti jokin suojelumekanismi. Mitä muutakaan voi, kun pelkästään kahden minuutin mittaisen metromatkan aikana kolme ihmistä tulee kerjäämään sinulta rahaa, ja jokaisella on yhtä sydäntäsärkevä tarina kerrottavanaan? Ei voi muuta kuin sulkea sydämensä ja löytää jonkinlaista oikeutusta sille, miksi minun ei tarvitse antaa heille rahaa. Välillä se oikeutus on helpompi löytää, kuten tiettyjen romanikerjäläisten kohdalla, jotka huumaavat lapsensa, jotta nämä eivät itkisi, ja jotka joutuvat antamaan suurimman osan kerjäämistään rahoista järjestäytyneelle rikollisuudelle. Välillä se oikeutus on vaikeampi löytää, siitäkin huolimatta, ettei itselläkään ole rahaa. Välillä on myös vaikea tietää, miten tämä kerjäläisongelma ikinä saataisiin kuriin ja maailma sellaiseksi, että kenenkään ei tarvitsisi kerjätä. Välillä on vaikea uskoa, että niin ikinä tapahtuu.

Tässä vaiheessa kirjoitusta ajauduin siis täydelliseen ristiriitaan hienon otsikkoni kanssa. Kaikki ei ole tässä maailmassa paikoillaan, tuleeko koskaan olemaankaan. Siirryn siis tästä umpikujasta täysin toiseen aiheeseen.

Mainitsin aikaisemmin ohimennen, että lähdin ostamaan korttia ystäväpariskunnalleni, jotka saivat lapsen viime viikolla. No, ei siinä vielä tarpeeksi, myös yksi toinen ystäväni on tällä hetkellä raskaana ja kaksi muuta ystävää puhuu lasten hankkimisesta tai sen yrittämisestä. Minä tunnen oloni jotenkin petetyksi. Eihän minun ystävieni kuulunut saada lapsia! Mehän olemme...mitä? Jotenkin erilaisia? En tiedä, mutta olen saanut olla kohtaamatta tätä lapsiasiaa harvinaisen kauan, sillä kenelläkään läheisellä ystävälläni ei todellakaan ole lapsia. Olen kai kuvitellut, että näin jatkuu ikuisesti. Nyt kun niin ei olekaan, olen miltei paniikissa. Pelkästään tätä kirjoittaessa sydänalaan kiertyi yhtäkkiä tiukka solmu ja on vaikea jatkaa. Ei minulla ole mitään lapsia vastaan, tietenkään. Kun äsken katselin ystävän lähettämää kuvaa heidän viikon vanhasta vauvastaan, tunsin hyvin vahvasti, että kyseessä todellakin on ihme. Yhtäkkiä ystäväni ovat luoneet uutta elämää, uuden persoonan tähän maailmaan. Miksi minusta se sitten tuntuu omalla kohdallani niin kauhistuttavalta ajatukselta edelleenkin? En osaa sanoa, mutta sitä olisi ehkä hyvä yrittää hieman käsitellä, vihdoinkin.