Tänään kuljeksin keskustassa ilman sen suurempaa päämäärää, kuten aika usein viikonloppuisin. Päädyin pitkästä aikaa Stockalle, missä bongasin ihanan mustan neuleboleron, jossa oli paikoitellen hopeisia lankoja. Mietin, että se olisi täydellinen pikkujoulukauteen. Tuskin olin ehtinyt ajatella niin, kun tajusin, ettei minulla olisi mitään pikkujouluja tiedossa. Ei taaskaan työpaikan pikkujouluja (vaikka läheltä piti!). Minua ei luultavasti kutsuttaisi muihinkaan pikkujouluihin. Yksi ystävä miehineen varmaan pitäisi pikkujoulut, mutta tuskin tällaista yksinäistä naisihmistä, kolmatta pyörää ja orpoa pirua, sinne kutsuttaisiin pariskuntien joukkoon. Muut ystäväni eivät oikein ole sitä tyyppiä, että järjestäisivät pikkujouluja. Itse voisin järjestää - ja mielelläni järjestäisinkin - mutta asuntoni on niin pieni, että voisin pitää pikkujoulut ehkä kahdelle ihmiselle itseni lisäksi.

Jostain syystä tämä pikkujouluasia jäi kaihertamaan mieltäni, ja juuri sillä hetkellä tuli vielä kuulutus, jossa väitettiin, että "joulu on täällä". No sitä se ei tietenkään marraskuussa ole, kyse oli vain siitä, että joulu oli tullut Stockalle, mutta siitä kuulutuksesta tuli vähäksi aikaa desorientoitunut olo, ikään kuin eläisimme tosiaan jo joulunalusviikkoja. Ja jostain syystä se vain pahensi omituista kaihoa sisälläni. Tunsin erityisen voimakkaasti taas sen, etten kuulu mihinkään, että minulla ei ole sellaista sosiaalista yhteisöä kuin haluaisin. Miten mukavaa olisi, jos minulla olisi paljon ystäviä tässä kaupungissa, jos omat vanhempani asuisivat täällä ja siskoni perheineen. Jos voisi poiketa milloin kenenkin läheisen luokse, törmätä tuttuihin jouluostoksilla ja istahtaa glögille kahvilaan. Miten kivaa olisi, jos todella kuuluisin Helsinkiin. Jos vaikka olisin täältä kotoisin, minun täällä olollani olisi pitkät juuret ja tuttuja eri elämänvaiheiden varrelta.

Tämä tunne oli jollain tapaa sukua niille ajatuksille, jotka yllättivät minut viime viikonloppuna, kun olin käynyt ostamassa aineksia isän pekonipastan tekoa varten ja olin kävelemässä K-marketista kotiin. Aivan yllättäen mieleeni tuli ajatus siitä, miten ihanaa olisi, jos joku odottaisi minua kotona (joku muu kuin kissani, vaikka se minulle kovin rakas onkin). Näin mielessäni, miten astuisin sisään asuntoon, jossa jo tuoksuisi ruoka (kumppanini olisi aloittanut jo valmistelut), musiikki soisi, minä huikkaisin ovelta, että olen kotona. Miten paljon asutummalta asuntoni vaikuttaisi. Miten paljon elävämmältä minä vaikuttaisin. kun jonkun toisen katse tekisi minusta todellisen.

Miten pitkä matka tuohon onkaan, tai liekö se mahdollista ollenkaan.

Tänään mietin myös kummitätejäni, jotka molemmat ovat eläneet suurimman osan aikuiselämästään yksin. Yhtäkkiä minulle tuli siitäkin surullinen olo. Tiedän, että toinen tädeistäni on toivonut jo kauan, että tapaisi "oman ihmisen". En ole oikein ymmärtänyt häntä, olen sivuuttanut sen ylimielisesti ja pinnallisesti, olinhan itse siinä välissä naimisissa ja tiesin, ettei se niin herkkua ollut. Ei se avioliitto ainakaan. Mutta siinä suhteessa sisällä ollessani en tajunnut, että olin hyvin nopeasti alkanut nähdä asiat eri tavalla kuin ennen, parisuhdesilmälaseilla. Hyvin pian parisuhde oli muodostunut itsestäänselvyydeksi, joksikin, mitä oli liiankin helppo arvostella, liiankin helppo vähätellä ja ajatella, että ei tämä mitään onnea ole, yksineläjillä on monin tavoin paremmin. Ja joiltain osin onkin, mutta olin myös unohtanut sen, miltä yksinäisyys oikeasti tuntuu. Se yksinäisyys, joka melkein salpaa hengityksen, kun tuntuu, että oman pienen asunnon seinät kaatuvat päälle eikä ole ketään, kenelle puhua, kenelle olla olemassa. Totta kai sitä voisi soittaa jollekulle, mutta kuka ymmärtäisi?

Ja toinen tätini sitten, elänyt ainakin viimeiset 25 vuotta yksin. Hänellä on tietysti niin vilkas sosiaalinen elämä, niin laajat sosiaaliset verkostot, niin paljon harrastuksia ja velvollisuuksia, ettei hän ehdi tylsistyä, mutta siltikin... Aina tulla kotiin tyhjään, hiljaiseen ja pimeään asuntoon. Aina herätä yksin, mennä nukkumaan yksin. Aina käydä kaupassa yksin, juoda iltatee yksin, tehdä kaikki päätökset yksin. Ilmankos hän monesti sanoi, kun kävin ulkomailta Suomessa ja asuin hänen luonaan muutamia päiviä (joskus pidempäänkin), että tulee tuntumaan yksinäiseltä, kun lähden. Minä vain aina ajattelin sen olevan sanahelinää, ajattelin hänen oikeasti nauttivan siitä, että pääsee taas omaan sänkyynsä nukkumaan ja siitä, ettei tarvitse ottaa ketään toista huomioon. Ja varmasti hän nauttikin, mutta yksinäisyys avautui myös hänen edessään taas kuin kuilu.

Miten pääsen tästä pisteestä siihen, mihin haluaisin? Se tuntuu uuvuttavan pitkältä matkalta, jonka päämäärän saavuttamisesta ei edes ole takuuta. Vaikka etsisin kumppania kuinka, ei ole mitään takeita, että löytäisin sopivan. Tai toisaalta voin törmätä häneen vaikka huomenna.

Tällä hetkellä varmaa on vain yksinäisyys. En tiedä, miten kestäisin, jos minulla ei olisi kissaa. Kissaa, joka aina tulee ovelle vastaan, kun tulen kotiin, joka vaatii huomiotani, tunkee syliini ja hyppää sänkyyni yöllä ja aamulla heti kun herään. Kissaa, jolle voin puhua, vaikkei se ymmärtäisikään, ja jota voin halia (ainakin vähän aikaa) silloin kun kaipaan hellyyttä.
Se hioo sentään yksinäisyyteni terävät kulmat hieman tylsemmiksi.