Yhtäkkiä minusta tuntuu, että on pakko kirjoittaa Sufjan Stevensistä. Eihän tämä ole mitenkään ennenkuulumatonta, olen kirjoittanut artisteista ennenkin; Michael Stipesta, Bowiesta, Suedesta. On joitain artisteja, jotka ovat niin merkittäviä elämässäni, suorastaan identiteettini rakennuspalikoita, että he ovat paljon enemmän kuin "vain" muusikoita tai taiteilijoita. On kuin haluaisin sulattaa heidät osaksi itseäni, käyttää heidän henkeään ja mielenmaisemaansa tehdäkseni itsestäni kiinnostavamman...tai nähdäkseni maailman toisella tavalla. Usein turhaudun valtavasti, kun en saa jaettua kenenkään kanssa näitä tuntemuksia, joita tietyt artistit minussa herättävät. Jos kuuntelutan jollakulla vaikka itselleni tärkeän kappaleen heiltä, minun on varustettava se monimutkaisilla ja kaikenkattavilla selityksillä. Haluaisin kertoa kaiken, mitä tiedän biisin syntyolosuhteista, teemoista; kaiken mitä olen lukenut siitä ja ehkä vielä omia huomioitani. Se ei siltikään auta. Tietenkään kukaan ei voi kokea täysin samoin kuin minä, ja usein petyn, kun muut eivät haltioidu jostain, mikä mielestäni on todellinen mestariteos. Eivätkö he kuule? Eivätkö he ymmärrä?

On niin paljon, mitä ei voi jakaa, vaikka haluaisikin.

Tämä on nyt vaatimaton ja väistämättä vajavaiseksi jäävä yritykseni kertoa, mitä Sufjan Stevens ja hänen musiikkinsa merkitsevät minulle.

Tekee mieli aloittaa alusta, siitä miten löysin hänet, vaikka en tiedä, onko se aiheen kannalta olennaista. "Aloita alusta" lienee kuitenkin hyvä neuvo tässäkin tapauksessa, se loogisin tapa, ja ehkä tämä on tärkeämpää kuin ymmärränkään.

Löysin Sufjanin, kun lähdin Pariisiin vuonna 2007. En muista, ostinko musiikkilehden Suomesta vai Pariisista, mutta siinä oli muiden arvostelujen joukossa arvostelu Sufjanin "Seven Swans" -albumista. En muista arvostelusta enää mitään, mutta jokin siinä selkeästi vetosi minuun, sillä heti ensimmäiseksi Pariisissa ostin tuon levyn. Sen kannessa oli lentävä joutsen, kansi oli hieman kömpelösti ja kotikutoisesti piirretty, mikä sopi myös levyn musiikkiin. En muista enää tarkalleen, mitä siitä ensin ajattelin, mutta pidin siitä heti. Musiikki oli rauhallista ja siinä oli aivan oma tunnelmansa. Kuuntelin sitä Marinitan asunnolla, jossa asuin ensimmäisen viikon, ja hän piti siitä myös.

Seuraavan vaiheen haluan käydä läpi nopeasti, sillä tällä hetkellä minun ei tee mieli velloa näissä ajatuksissa, mutta tämäkin on välttämätöntä tarinan kertomisen kannalta. Vain pari viikkoa tuon jälkeen tapasin nyt ex-mieheni. Kun hän tuli ensimmäisen kerran Buttes-Chaumontin kämppääni, soitin hänelle Sufjania. Hän ei tuntenut artistia entuudestaan, mutta piti siitä heti. Hän ehkä tulkitsi myös hieman väärin sen, että kuuntelin musiikkia, jossa oli paikoitellen niin uskonnolliset sanat. Olin kyllä huomannut sen, mutta toisin kuin joidenkin toisten artistien kohdalla, se ei häirinnyt minua ollenkaan. Musiikki ei ollut uskonnollista, siinä oli vain uskonnollista kuvastoa. Ja jos siinä laulettiinkin uskosta, se oli täysin henkilökohtaista, sillä ei yritetty saada muita kääntymään, siinä ainoastaan kerrottiin omista kokemuksista. Ja koska musiikki oli taivaallisen kaunista, uskontoteemat oikeastaan sopivat siihen.

Myöhemmin Sufjanista tuli monin tavoin yksi meidän yhteisiä artistejamme, yksi niitä harvoja, joista molemmat pidimme. Saimme selville, että Sufjan oli tehnyt myös levyn Illinoisin osavaltiosta (osana osavaltioprojektiaan, jonka hän myöhemmin hylkäsi liian kunnianhimoisena) ja Chicago-nimisen biisin. Ex-mieheni kotikaupunki oli Chicago, joten se sopi melkein liiankin hyvin. Kuuntelin tuota biisiä esimerkiksi silloin, kun heräsin aamuyöllä Pariisissa lähteäkseni ensimmäistä kertaa Chicagoon. Ja monta muuta kertaa ennen Chicagon matkoja ja lennoilla matkalla sinne. Muutoin tuo albumi jäi minulle silloin etäisemmäksi, ehkä osittain siksi, että mieheni ei erityisemmin pitänyt siitä. Seven Swans sen sijaan oli saavuttanut klassikon aseman meidän kotonamme, ja kuuntelimme sitä usein varsinkin nukkumaan mennessä. Itse en ollut aikaisemmin pystynyt kuuntelemaan musiikkia yrittäessäni nukahtaa, mutta lopulta totuin siihen, ja nykyään jatkan tuota tapaa myös yksin. Miltei aina kuuntelen nimenomaan Sufjania, tosin en Seven Swansia, koska se tuo liikaa muistoja.

Jossain vaiheessa matkan varrella kävi kuitenkin niin, että mieheni tavallaan hylkäsi Sufjanin. Ostimme Chicagosta erään kerran hänen silloin uusimman ja hyvin kokeellisen levynsä. Mieheni ei pitänyt siitä ollenkaan. Minullekaan se ei heti auennut, mutta halusin antaa sille mahdollisuuden. Mieheni ei enää suostunut sitä kuuntelemaan, ei edes toista kertaa, eikä vaikka myöhemmin kerroin, että sillä on hyviä kappaleita, ne eivät vaan aukea yhtä helposti kuin aiemmat.

Siitä lähtien sain tehdä Sufjan-matkaa yksin, mikä on jotenkin kuvaavaa. Olisin halunnut eräänä jouluna toivoa lahjaksi Sufjanin joululaulualbumia, mutta mieheni oli sitä mieltä, että en pitäisi siitä ja pettyisin siihen. En tiedä miksi kuuntelin häntä, mutta en sitten toivonut levyä lahjaksi. Myöhemmin kun ostin erään toisen Sufjanin aikaisemman levyn ja yritin saada mieheni kuuntelemaan sitä, hän ei halunnut enää kuunnella sitäkään, vaikka levyn tyyli oli hyvin lähellä Seven Swansin akustista, maagista folkia. Ja kun lopulta ostin Sufjanin viimeisimmän levyn, hän ei kuunnellut sitä, vaikka sanoin sen olevan mielestäni tämän paras albumi. Olin varma, että hän pitäisi siitä. Mutta kun mieheni kerran oli sulkenut oven Sufjanilta, se ei enää auennut. Tämä kaikki on kovin kuvaavaa koko suhteemme kannalta.

Arvasin, että nämä mietteet vievät minut täysin sivupoluille, mutta ehkä oli tärkeää saada ne ulos. Näin siis tutustuin Sufjaniin aikanaan, näin hän toi minut ja ex-mieheni toisiamme lähemmäs ja näin hän lopulta sai todistaa, kuinka kasvoimme erilleen.

Minulla itsellänikin on ollut välillä voimakkaampia Sufjan-vaiheita ja välillä hän on ollut taka-alalla. Näin on toki oikeastaan kaikkien artistien kohdalla. Kulutan artisteja sykleissä osittain ehkä alitajuisesti estääkseni itseäni kyllästymästä heihin ja osittain tietysti siksi, että tietyt artistit puhuttelevat minua enemmän tiettyinä aikoina. Sufjan on kuitenkin tietyllä tavalla ollut elämässäni jonkinlainen tasainen pohjavire oikeastaan siitä lähtien, kun olen hänet löytänyt. Hänen musiikissaan on jotain, mitä tarvitsen edes pienen annoksen melkein aina. On liian yksinkertaista sanoa, että se rauhoittaa minua. Ehkä voisi sanoa, että se jollain tapaa maadoittaa minut. Kun olen hermostunut, ahdistunut tai muuten vaan ylivirittynyt, Sufjanin musiikki toimii kuin lohduttava ja rakastava päänsilitys. On kuin hän laulaisi suoraan minulle, vain minulle, ja musiikki täyttää kaiken, luo toisenlaisen tunnelman, saa minut hengittämään.

Sufjanilla on nähdäkseni teemoiltaan karkeasti kolmenlaista musiikkia. On täysin henkilökohtaisia sanoituksia, on Amerikan historiaan todellisesti sijoittuvista tapahtumista ja paikoista kertovaa musiikkia ja näiden sekoituksia. Amerikasta - Illinoisista tai Michiganista - laulaessaan hän välillä luo näistä todellisista tapahtumista eräänlaisia satuja ja välillä myös sekoittaa mukaan omaa elämäänsä. Varsinkin Illinoisista kertovalla albumillaan myös musiikin orkestraatio kertoo siitä, että nyt käsitellään suurempia teemoja ja kaupunkielämää. Välillä instrumentteja on melkein liikaa, pauhu lähenee meteliä. Välillä - usein - se kuulostaa karnevalistiselta ja tuo mieleen tivolit ja huvipuistot, torvisoittokunnat ja 50-luvun muusikot.

Silloin kun hän laulaa omasta elämästään tai uskostaan, musiikki on yleensä hyvin riisuttua. Soittimia on joko vain muutamia tai ehkä vain yksi, kitara tai banjo. Sufjanin ääni tulee lähelle, se toimii tärkeimpänä instrumenttina. Se muistuttaa, kenen elämästä tässä lauletaan, se uskoutuu meille kuuntelijoille.

Sufjanin ääni onkin vaikeiten kuvailtavissa. En ole kuullut kenelläkään samanlaista ääntä. Se ei ole erikoinen ääni siinä mielessä kuin yleensä ajatellaan, mutta se on kuitenkin hyvin persoonallinen. Se on yhtaikaa herkkä ja kuitenkin vahva, se on jollain tavalla "leveä", lämmin ja kuiskaava. (Hänen puheäänensä on aivan toisenlainen!) Se ei muistuta kenenkään muun ääntä, ja se luo ehkä hänen musiikkiinsa sen aivan omalaatuisen tunnelman, kuin kääriytyisi pehmeään pumpuliin, kuin joku tuudittaisi ja hypnotisoisi näkemään maailman omalla tavallaan.

Vaikka Sufjanin musiikki on kaunista ja herkkää, se ei ole koskaan siirappista, ei koskaan "liian kaunista", ei imelää. Se on aina totta, siinä on jonkinlaista rosoa mukana miltei ylimaalllisessa kaunedessaankin. Ehkä se johtuu sanoituksista, jotka ovat myös erilaisia kuin kenelläkään muulla. Jostain luin aikoinaan, että Sufjan olisi alunperin halunnut kirjoittajaksi, mutta päätyikin tekemään musiikkia. Sen kuulee sanoituksista. Hän on kirjoittaja ja voisi varmasti halutessaan olla vaikka kirjailijakin.

Huomaan nyt, etten pysty selittämään hänen musiikkiaan. Silti on vielä jatkettava.

Mitä minulta jäi kertomatta? Ehkä se, että Sufjan edustaa minulle myös tietynlaista myyttistä Amerikkaa, josta todellisuudessa olen nähnyt vain vilauksia Chicagon matkoillani. Hän on osa sitä Amerikkaa, josta välillä luemme kirjosta tai josta näemme vilauksia indie-elokuvissa tai valokuvanäyttelyissä. Hänen tarinoistaan voisi helposti tehdä elokuvia tai kuten jo sanoin, kirjoittaa kirjan, vaikkapa novelleja. On oikeastaan ihme, että hänen musiikkinsa ei ole innoittanut jo jotakuta elokuvantekijää. Hän luo maailman, jossa en välttämättä haluaisi elää, mutta jota on loputtoman kiinnostava tarkkailla.

Vaikka hän mielessäni onkin osa tätä myyttistä Amerikkaa, eräänlaista vaihtoehtoista Amerikkaa, niin samalla hän on kuitenkin täysin uniikki. Monet indie-muusikot käyttävät nykyään samoja instrumentteja musiikissaan kuin Sufjan, mutta kukaan ei onnistu kuulostamaan häneltä. Kukaan ei kirjoita samalla tavalla kuin hän. Ehkä hänen uskonsa ja henkisyytensä tekee hänestä erilaisen, ehkä hänen rehellisyytensä, ehkä tietynlainen maaginen realismi, joka on aina vedonnut minuun. Luultavasti kaikki nämä yhdessä.

Tämän paremmin en osaa sitä selittää.