En saa kirjoitettua, mitä olen ajatellut jo aamusta asti.

Kuljin kohti Hietaniemenrantaa, ohi korkeiden, komeiden mäntyjen, taivas niiden yllä vaaleansininen, kummalliset pilvet, samanlaiset kuin Tanskassa, tiiviin näköinen pilvimatto, joka peitti suuren osan taivaasta. Ihailin puita ja taivasta ja pilviä, ja yhtäkkiä muistin tätini ystävän, joka kuoli hiljattain. Hän oli kotoisin jostain ihan läheltä ja oli viettänyt monesti aikaa tässä metsikössä. Kun tätini oli käynyt viimeisein kerran häntä katsomassa, hän oli muistellut näitä korkeita, ylväitä honkia, ja tätini oli sanonut, tahtomattaan, ajattelematta, että mennään joskus niitä katsomaan. Vaikka tiesi, ettei se tulisi enää onnistumaan. Hyvin pian sen jälkeen tämä ystävä kuoli.

Mietin tänään tuota poisnukkunutta naista ja hänen toivettaan nähdä nämä hänelle hyvin tutut puut. Ajattelin, että ehkä se onkin harhaa ja väärää kuvitelmaa, mitä aina sanotaan, että sitä kuoleman lähestyessä katuu kaikkea sitä suurta ja upeaa, mitä ei ole tehnyt, kaipaa kaikkia niitä paikkoja, joissa ei ole käynyt ja suita, joita ei ole suudellut. Eikö tuntuisi uskottavammalta, että sitä kaipaa kaikkea sitä tuttua ja turvallista, mitä enää ei saa nähdä ja kokea? Että vielä kerran haluaisi nähdä oman kotinsa, istua lempituolissaan, nähdä taivaan, tuntea sateen ja haistaa aamukasteen tuoksun, vielä kerran koskettaa ystävän kättä, halata vanhempiaan, pidellä kissaa sylissä, herätä omasta sängystään.

Miksi sitä kaipaisi sellaista, mistä ei ole muistijälkeä? Meidän pieni, tuttu elämämme, se on se, mistä me koostumme, kaikki ne ihmiset ja asiat, joita lähes päivittäin näemme ja usein pidämme itsestäänselvyyksinä. Niitä me tulemme kaipaamaan.