Viime yönä kävi pitkästä aikaa niin, että heräsin kesken unien ja aloin miettiä asioita. Eikä ihan mitä tahansa pieniä ja mitättömiä asioita, vaan aika perustavanlaatuisia kysymyksiä. Yritin kyllä muistuttaa itselleni, että yö ei ole parasta aikaa ajatella niitä, mutta ne tuntuivat niin tärkeiltä aiheilta, etten heti saanut siirrettyä niitä sivuun. Mutta miten saisin kirjattua ne ylös, kun tuntuu, etten osaa muuttaa niitä sanojen muotoon? Yritän parhaani, vaikka tiedän jo nyt, ettei se tule olemaan täysin uskollista sille, mitä oikeasti ajattelin.

Kyse on kai siitä, että olen tuntenut jo pitkään taas elämästäni puuttuvan jotain. En tarkkaan tiedä, mitä se on ja millä saisin sen tyhjiön täytettyä. Olen usein ajatellut, että se jokin on parisuhde, ja se on täysin mahdollista. Avioliittoni aikana totuin siihen, että jaoin elämäni jonkun kanssa ja joku toinen oli lähes aina läsnä. Siitä tuli minun oletusasetukseni. Eron jälkeen iloitsin kyllä yksinäisyydestäni ja itsenäisyydestäni ja siitä, että sain tehdä juuri niitä asioita, joita halusin, mutta pikkuhiljaa tuo ilo on hiipunut. Kaipaan parisuhdetta, mutta olen viime aikoina tajunnut, että myös pelkään uutta parisuhdetta enemmän kuin olin ajatellut. Ajatus siitä jopa ahdistaa välillä.

Ehkä ajattelen sitä liian suurena möykkynä. Tapani mukaan ajattelen koko parisuhdetta ja kaikkea siihen liittyvää kerralla, vaikka pitäisi keskittyä ottamaan askel kerrallaan. Kokonaan uuteen ihmiseen tutustuminen, luottaminen ja uskoutuminen tuntuu kuitenkin valtavalta haasteelta. Välillä ihmettelen, miten olen saanut tehtyä niin aikaisemmin. Miten osasin luottaa Jamesiin ja hänen tunteisiinsa niin nopeasti. Toisaalta sen pitäisi olla lohduttava ja rohkaiseva ajatus, kuten myös sen, että alkuvaiheessa kaikki tapahtui hyvin luonnostaan.

Menen hetkeksi sivupoluille, koska niin tapahtui myös viime yönä. Rupesin miettimään taas sitä, että onko tässä kuitenkaan kyse pelkästään parisuhteen puutteesta. On kuin jokin liekki olisi sisälläni taas hiipunut ja into sammunut. En jaksa innostua paljon monestakaan asiasta. Olen palannut vanhaan (avioliiton aikaiseen) passiivisuuden tilaan. En taaskaan laita ruokaa, vaan sen sijaan syön paljon valmisruokia, joita periaatteessa vastustan. En ole yhtään innostunut kokkaamisesta täällä uudessa asunnossa, vaikka entisessä asunnossani aina ajattelin, että kun olisi vain isompi keittiö, niin kokkaisin enemmän. En taaskaan harrasta liikuntaa, vaikka pääsin jo sen suhteen hyvään rytmiin syksyllä. En ole jatkanut asuntoni sisustamista, vaikka luulin, että se olisi ensimmäisiä asioita, joihin pieniä palkkarahojani haluaisin sijoittaa. Minulla on vielä muuttolaatikoitakin asunnossa.

Totta kai tämä johtuu paljolti työstä. Olen kuitenkin melkein kokopäiväisesti töissä, ja se on minulle edelleen uutta miltei 10 vuoden kotoa työskentelemisen jälkeen. Ja kun työ vielä ei ole erityisen mieleistä, vaan tietyllä tavalla "hanttihommaa", niin en saa siitä myöskään erityistä tyydytystä. Toki olen kiitollinen siitä, että sain töitä, ja tuleehan tuollakin työssä välillä pieniä onnistumisen tunteita, varsinkin hyvät asiakaspalvelutilanteet ovat sellaisia. Palkka on kuitenkin sen verran pieni, että se on ollut pettymys. En saa siitä mitään säästöön enkä ole saanut aloitettua velkojen lyhentämistä. Tiedän, että sillä ei ole kiirettä, mutta se vaivaa minua jollain tasolla silti. On kuin minulla ei taaskaan olisi oikeutta käyttää rahojani kuten haluan. Minun pitäisi siis pyrkiä löytämään paremmin palkattu (ja omaa alaani mielellään ainakin sivuava) työ mahdollisimman pian. Mutta siihenkään minulla "ei ole ollut energiaa".

Onko jotain muutakin kuin työ, joka syö energiaani ja intoani? Viime yönä mieleeni tuli jostain yhden Tarot-kortin lause: "Jotain syvää pettymystä ei ole vielä käsitelty." Ja toinen: "Kaikkiin vanhoihin haavoihin on kajottu, ja ne vuotavat jälleen."

Olen tosiaan miettinyt myös avioliittoani ja ex-miestäni enemmän viime aikoina ja tullut taas siihen tulokseen, että ero ja avioliiton aikaiset vaikeudet (sen parisuhteen dynamiikka) vaikuttavat käytökseeni tälläkin hetkellä. Ja varmasti tämä ystävyys tai eräänlainen deittailu M:n kanssa on myös reaktio edelliseen parisuhteeseeni, sillä varsinkin alussa huomasin usein käyttäytyväni M:ää kohtaan kuin ex-miestäni kohtaan. Minun piti muistuttaa itselleni välillä, että kyseessä on täysin eri ihminen. Ja niin todella on - he ovat kuin yö ja päivä. Tästäkin syystä ajattelen, että ehkä kyseessä on jonkinlainen vastareaktio; menen ääripäästä toiseen.

Kiertelen varsinaista asiaa, mutta mitä todella yritän sanoa on se, että myös tämä M-suhde on syönyt paljon energiaani. Toki se on ajoittain myös antanut minulle energiaa, hyvää mieltä, kiitollisuutta, innostusta ja inspiraatiota - paljonkin! - mutta viime aikoina se on alkanut enemmänkin viedä energiaani, sillä olen kokenut, että kaikki on muuttunut jotenkin liian vaikeaksi, enkä ymmärrä hänen käytöstään. Ja koska olen kova (yli)analysoimaan asioita, niin olen viettänyt kokonaisia päiviä - varmaan viikkoja yhteensä, jos olen rehellinen - miettien ja pohtien hänen käytöstään ja sen syitä. Ja kun sitten hermostun itseeni ja tähän analysoimiseen, niin hyvin epäkypsällä tavalla ajattelen, että "en välitä" tai "pitäköön tunkkinsa", vaikka oikeasti välitän, ja hänen käytöksensä satuttaa minua.

Ainoa tapa päästä tästä tilanteesta olisi puhua siitä suoraan. Mutta olen senkin suhteen umpikujassa, koska en halua aloittaa mitään keskustelua tekstiviesteissä (niin paljon kuin niitä vaihdammekin), ja hän ei ikinä saa aikaiseksi ehdottaa tapaamista. Ja olen luvannut itselleni pyhästä - kuten monesti aiemminkin, mutta tällä kertaa minun on pidettävä lupaukseni - etten enää tee aloitetta. Joten tässä ollaan - täydessä pattitilanteessa.

Tietyllä tavalla minulle tarjoutui jo pääsy pois tästä tilanteesta, kun viimein loukkaannuin kunnolla hänen käytökseensä reilu viikko sitten. Silloin tuntui oikeasti - en ainoastaan vakuutellut niin itselleni - että pitäköön tunkkinsa; olkoot koko tyyppi. Enkä aikonut laittaa viestejäkään enää, vaan pitää täyttä radiohiljaisuutta. Mutta mitä sitten tapahtui? Suuttumukseni laantui muutamassa päivässä, ja rupesin miettimään asioita hänen kannaltaan. Mietin hänen elämäänsä ja mitä kaikkea hän on joutunut käymään läpi, mikä voisi vaikuttaa hänen käytökseensä. Ja muistutin itselleni, miten valtavan paljon hän on kuitenkin minua auttanut viime kuukausien aikana - täysin pyyteettömästi - ja miten paljon hyvää kuitenkin tuonut elämääni. Ja niin sitten taivuin ja laitoin hänelle viestin. Ja nyt viestittelemme taas miltei kuten ennenkin.


Olen kuitenkin nyt kahtena päivänä peräkkäin miettinyt taas, että sitä pitäisi vähentää myös. Tai jotkin rajat pitäisi vetää ja tilanne selventää. Mistä tässä oikein on kyse? Mutta miten sitä voi kysyä häneltä loukkaamatta häntä, ja mitä itse vastaisin, jos hän esittäisi vastakysymyksen? Toki molemmat saamme tästä jotain - paljonkin, tavallaan - ikään kuin meillä olisi kumppani, ikään kuin, ilman sitä varsinaista emotionaalista sitoutumista ja riskinottoa. On joku vastakkaisen sukupuolen edustaja, jolle kertoa huolistaan ja jolta saa myös huomiota ja välillä kohteliaisuuksia, ja joka jopa useina iltoina toivottaa hyvää yötä. Välillä mukana on jopa melko rohkeaa flirttiä, välillä puhumme hyvinkin syvällisistä ja henkilökohtaisista aiheista. Mutta näemme toisiamme harvoin, ja sen yhden suudelman jälkeen fyysinen läheisyys jää halauksiin. Toisaalta sekin on jotain - se on kuitenkin vastakkaisen sukupuolen edustajan antamaa läheisyyttä, ja ne halaukset (pitkät sellaiset) tuntuvat hyviltä. Onko sitten ihme, jos tästä on vaikea irrottautua?

Kuitenkin tämä on näin pitkittyessään meille molemmille haitaksi, jos emme saa selvitettyä tilannetta ja joko kokeiltua, olisko tästä parisuhteeksi, tai sovittua, että olemme vain ystäviä. Sillä tämä tilanne aiheuttaa sen, että jonkun muun ihmisen tapaamiselle ja oikealle parisuhteelle ei ole tilaa. Tai ainakin itse koen, että vaikka yritän nyt kiinnostua jonkun toisen tapaamisesta, niin sydämeni ei oikeasti ole siinä mukana. Koen jollain tavalla olevani "varattu" tai en ainakaan ihan emotionaalisesti vapaa. Eikä se ole kaiken kirjoittamani perusteella mikään ihme. Mutta miten saisin tämän kaiken selvitettyä? Jos se ei ole mahdollista (aiemmin kuvaamastani syystä), niin voisinko vain alkaa ottaa enemmän etäisyyttä ja pakottaa itseni keskittymään enemmän muihin asioihin? Katkaista ajatuskierteet ennen kuin ne alkavatkaan; yksinkertaisesti kieltäytyä spekuloimasta tätä tilannetta? Ainakin se on kokeilun arvoista. Mutta jos päätän tehdä sen, niin minulla on oltava tahdonvoimaa ja kokeiltava tätä lähestymistapaa tarpeeksi kauan, ei vain muutamaa päivää. Meidän molempien takia.