Olen nyt viettänyt taas muutaman päivän ihan yksin (tai no, kissan kanssa), ja vielä on melkein 2 viikkoa yksinoloa jäljellä. Vähän tylsää, kun vasta joku aika sitten olin pari viikkoa yksin, eikä täällä kaupungissa nyt vielä ole mitään sellaista sosiaalista verkkoa, johon tukeutua. No, onneksi kuitenkin osaan olla yksinkin.
Yksi jännä miete yllätti minut itse asiassa eilen, kun kävin pienellä kävelyllä tässä lähimaastossa. Oli todella kaunis syyskesän päivä, viileä, mutta kirkas ja aurinkoinen. Vielä ei ollut varsinaista ruskaa nähtävissä, mutta joidenkin puiden lehdet olivat ruskeita kuivuuttaan (ei ihme tämän polttavan kuuman kesän jälkeen). Ilma tuoksui raikkaalta ja oli mukava kävellä, kivuta mäenrinnettä puiden varjossa ja sitten laskeutua toista puolta ja ihmetellä upeita kartanomaisia rakennuksia. Erään talon kuistilla istuskeli nainen ja kirjoitti. Toisen talon pihassa kasvoi pensaassa ihania syksynoransseja marjoja valtavina ryppäinä. Jossain oli parvekkeen ovi auki, ja sisältä kuului astioiden kilinää, puhetta ja naurua. Silloin mielessäni välähti hieman kateellinen ajatus, että olisipa kiva asua täällä. Melkein samantien tajusin ajatuksen absurdiuden. Minähän asun täällä.
Ajatus ei kuitenkaan ollut niin absurdi miltä ensin näytti. Vaikka asumme täällä nyt, niin jälleen kerran tämä on väliaikaista (ellei ihmeitä tapahdu). Meillä kummallakaan ei ole sukulaisia täällä, eikä juuri muitakaan sosiaalisia ympyröitä, niinkuin jo mainitsin. Sama juurettomuus, mikä on vaivannut minua muuallakin, jatkuu siis täällä. Ja vaikka sitten kuinka kotiutuisimmekin tänne, niin olemme kuitenkin aina jossain määrin ulkopuolisia. Tuo ulkopuolisuuden tunne tuo tietynlaisen vapauden, mutta pidemmän päälle alkaa myös väsyttää. Joskus olisi kiva kokea kuuluvansa, edes johonkin. Toisaalta, kun muistelen Suomessa asumista, niin en kyllä kokenut kuuluvani sinnekään. Ehkä on sittenkin parempi kokea olevansa ulkopuolinen ulkomailla kuin omassa kotimaassaan...
Mulle tunteen johonkin kuulumisesta on tuonut lapsi. Koska se tarkoittaa sitä että mulla on oma perhe, olen osa kokonaisuutta, jotaakin yhteisöä, johon ihan totisesti tunnen kuuluvani. Vaikka haikailen välillä hiljaisuutta ja rauhaa, ja sitä että saan tehdä asiat kerralla loppuun eikä tarvitse syöksyä pelastamaan mitään Lapsrukan kynsistä tai Lapsrukan sormia patterin välistä, niin silti on jokin side toisiin ihmisiin, jonka koen voimakkaampana kuin liki mitkään aiemmat. Toki tunneside etiksiinkin on vahvistunut ja tuo oman lisänsä tähän kuvioon.
ReplyDeleteTiedän ettei tämä ole mikään patenttiratkaisu enkä tarkoita sitä että lapsen saaminen mitään ratkaisisi. Mutta ainakin se (lapsi) tuo niin paljon kaikkea muuta mietittävää etten ehdi juuri pohtia enää yhtä usein syviä syntyjä ja melankoliaani kuin aiemmin...
Toivottavasti me ehdittäisiin nähdä kun tulet seuraavan kerran Suomeen! Käyn Helsingissä aina silloin tällöin, ja työaika on jokseenkin joustava. Olet ollut mielessäni paljon. Ihanaa, kaunista syksyä! Pidä huolta itsestäsi.
Kiva, kun kommentoit. :) Uskon kyllä, että lapsi tuo sellaista johonkin kuulumisen tunnetta. Mulle on vaan kolme viimeisintä tapaamaani lääkäriä sanonut, että olisi erittäin riskaabelia tulla raskaaksi (ja että olisi ylipäätään epätodennäköistä, että se onnistuisi). Ei siis ole nyt tässä ihan ensimmäinen ratkaisu... Tosin ei tuo "kuulumattomuuden tunne" mua oikeasti sillä tavalla kovin vakavasti vaivaa, tuo oli vaan tuollainen ohimenevä ajatus, joka hämmästytti itsenikin. Periaatteessa olen ollut tosi tyytyväinen täällä ja tykkään Wienistä tosi paljon. Äskenkin kun kävin tuossa iltahämärässä ruokakaupassa, niin oikein sydäntä puristi, kun oli niin kaunista. Tietyllä tapaa tää tuntuu ihan oikealta paikalta mun olla.
ReplyDeleteSulle myös ihanaa syksyä, ja olis todella mahtavaa nähdä taas joskus! Enhän ole edes tavannut vielä "lapsrukkaakaan". :)