Todellisen minän metsästys

En ymmärrä, miten minulla voi olla niin paljon tekosyitä olla kirjoittamatta. Aina löytyy jotain. Osa on tietyllä tapaa ihan hyviä syitä (tai ainakin ovat kätkeytyneet hyvien syiden asuun), mutta osa on ihan naurettavia, ja tiedostan jo niiden parissa puuhaillessani, että ne ovat täysiä tekosyitä. Välillä (usein) mietin, että jos kerran kirjoittaminen on minulle näin vaikeaa tai näin epämieluisaa (pakkohan sen on olla, jos aina lykkään ja välttelen sitä?), niin miksi minun sitten pitäisi kirjoittaa. Eihän minun tietysti ole mikään pakko. Silti tiedän, että kirjoittaminen tekee minulle hyvää, on aina tehnyt. Se selventää ajatuksiani jopa paremmin kuin puhuminen. Se tuntuu jollain tavalla tekevän monista asioista todellisia ja antavan niille muodon, siis sellaisille asioille, jotka ovat vain häälyneet epämääräisinä mieleni perukoilla ilman että olen ollut niistä varsinaisesti edes tietoinen kauempaa kuin ehkä sadasosasekunnin ajan (kuin aurinko hetkellisesti valaisisi harmaan meren aaltojen huiput vain mennäkseen takaisin piiloon pilven taa).

Jos kirjoittaminen on aina ollut minulle niin tärkeää ja jos (kun) olen sen hyödyistä tietoinen, niin tuntuu vielä kummallisemmalta, että lykkään ja välttelen sitä. Onko mieleni pohjalla jotain, minkä pelkään heräävän? Onko siellä jokin merihirviö, jota pelkään tönäiseväni? Vai voisiko kyseessä olla merenneito? Mitä se sitten onkin, niin sen on oltava jotain suurta. (Ja tällä hetkellä ajatuksieni virta heti katkesi... Sattumaa? Tuskin.)

Oli siellä sitten mitä tahansa, niin nyt aion taas kirjoittaa. En pelkää. Tulkoon esiin vaikka millainen mustekala, Loch Nessin hirviö tai pelkästään parvi sokeita kaloja. On joka tapauksessa muutoksen aika, ja tunnen, että se on jo alkanut. Jotain tapahtuu pinnan alla. Olen ollut levottomampi ja paljon aikaansaavampi viime viikkoina. Olen ollut täynnä levotonta energiaa (valitettavasti usein myös yöllä). Välillä minulla on niin paljon ideoita, että on pakko pysähtyä kirjoittamaan niitä ylös. Ehkä suuri osa niistä ei ole suuria eikä tärkeitä, mutta toivon, että ne ovat vain luomassa tietä jollekin suuremmalle. Olen uinunut jo liian kauan.

Tämä vuosi on ollut todella vaikea monin tavoin. Vaikka minulla on valitettavasti ollut elämässäni paljonkin vaikeita aikoja, niin tällaisia vuosia ei ole ollut monia. Koen, että minua haastetaan jatkuvasti, on kuin joku tökkisi minua niin kauan, etten enää voi olla paikoillani. En voi langeta vanhoihin käyttäytymismalleihini enää. Väliin minun tekisi mieleni tehdä niin, mutta tiedän, että se ei ole mahdollista. On katsottava eteepäin. On kokeiltava uutta. On toimittava toisin, jos en halua saada samaa kuin ennen. On aika jollekin uudelle. Tähän uuteen kuuluu kuitenkin olennaisesti yksi vanhaakin vanhempi asia, ja se on juuri kirjoittaminen. Se on aina ollut osa minua, jopa silloin, kun en ole sitä harrastanut. Olen luonteeltani kirjoittaja, vaikka en kirjoittaisikaan. Se on tapani jäsentää maailmaa. Miksi kieltäisin sen puolen itsestäni?

Eilen oli myös puhetta lapsuusmuistoista. Kun muistelin joitain täysin sattumanvaraisia (tai siltä vaikuttavia) lapsuusmuistoja, huomasin, että olen ehkä kertonut itselleni vääränlaista kertomusta lapsuudestani ja itsestäni lapsena. Usein ajattelen - ja sanon muillekin - että olin todella kiltti ja aikuismainen lapsi. Ja niin ilmeisesti ihan pienenä olinkin, mutta ala-asteella olin kyllä aikamoinen raisuli ja poikatyttö. Olin kovaääninen ja melkoinen säheltäjä (jälkimmäinen ominaisuus on yhä jäljellä). Olin täynnä luovaaa energiaa, kuten tietysti kaikki lapset ovat. Minulla oli valtavasti kavereita. Olin jossain vaiheessa melkein häiritsevän suosittu, sillä jo ala-asteella kaipasin myös paljon omaa aikaa. Luin valtavasti. Kannoin korkeita kirjapinoja sekä koulun kirjastosta että maakuntakirjastosta. Leikin hevosta ja juoksentelin metsissä. Olin iloinen, onnellinen ja huoleton lapsi suuren osan lapsuuttani. On turhaa yrittää kirjoittaa sellaista narratiivia, että olin aina syvällinen, pohdiskeleva, filosofinen ja jossain määrin raskasmielinen. Kyllä sekin puoli minussa oli jo pienenä, mutta se oli kuitenkin aika pieni osa minua ja alkoi saada enemmän valtaa vasta yläasteelle siirtymisen alkaessa häämöttää horisontissa. Jostain syystä siirtyminen lapsuudesta nuoruuteen oli minulle äärimmäisen vaikeaa. Voisi melkein sanoa, etten ole vieläkään täysin onnistunut siinä, mistä syystä ehkä myös aikuisuuteen siirtyminen on ollut minulle vaivalloista.

Nuoruus - tai sanotaan murrosikä tai teini-ikä - on tietysti monille yksi elämän vaikeimpia vaiheita kaikkien muutosten takia. Minä olen joiltain osin jähmettynyt siihen ikään - juuri siihen ikään, mitä inhosin - kymmeniksi vuosiksi. Jokin lukko on pystyttävä aukaisemaan, sillä mieluummin olisin täydesti hieman (?) lapsenmielinen aikuinen kuin kantaisin jossain sieluni nurkassa yhä sitä ahdistunutta maailmantuskaa potevaa ja huonosta itsetunnosta kärsivää kömpelöä teiniä. Mutta missä ja mikä tämä lukko on? Miten se avataan? Siinä kysymyksiä, joita en ole koskaan pysähtynyt pohtimaan. Ehkä nyt olisi korkea aika?

Mitä Facebookin käyttöni kertoo minusta?

Kirjoittelin tänään taas heti aamun aloitukseksi (aamun? kello on yli 12) tuonne ulkosuomalaisten ryhmään. Tein jälleen kerran sen virheen, että tulin kommentoineeksi erääseen uskontoaiheiseen ketjuun, ja senhän tietää, että siitä aiheesta ei tule valmista ikinä. En vaan yksinkertaisesti voinut olla kommentoimatta, koska keskustelussa ei mielestäni ollut otettu joitain tärkeitä näkökohtia huomioon ja muutenkin monet kommentit olivat liian subjektiivisia. Halusin siis ihan vaatimattomasti toimia rationaalisena ja objektiivisena järjen äänenä. :D (Ikäänkuin se onnistuisi...ainahan jokaisella on oma lehmä ojassa, ja joka muuta väittää, on vaan laittanut siteen silmilleen eikä näe lehmäänsä.) No, lopulta oli kuitenkin pakko irrottautua sinänsä ihan mielenkiintoisesta keskustelusta ja jopa painaa "unfollow"-nappia, etten saisi ilmoitusta jokaisesta uudesta kommentista ja taas kiusausta kommentoida itse lisää.

Tästä tulikin mieleeni, että olisi luultavasti aika helppoa kartoittaa joitain syitä siihen, miksi tuosta ulkosuomalaisryhmästä on tullut minulle niin tärkeä, jopa niin tärkeä, että se on aiheuttanut melkoista Facebook-riippuvuutta viime aikoina. Ennen kuin menen siihen analyysiin, niin täytyy vielä todeta, että tämän viikon, minkä olen ollut yksin, olen pystynyt jokseenkin suomaan itselleni tämän riippuvuuden, koska siinä on hyviäkin puolia. Tietysti on, enhän muuten olisi siihen niin koukuttunut. Nyt haluan kuitenkin rajoittaa taas tuota riippuvuutta, ja jos pystyn jäljittämään syitä siihen, niin ehkä pystyn sitten täyttämään niitä tarpeita "oikeassa elämässä" nettiyhteisön sijaan.

Ensimmäinen mieleen tuleva syy on tietysti ihan ilmeinen. Olen yksin ja olen ulkomailla. En vieläkään tunne kovin monia ihmisiä täällä (olemmehan asuneet täällä vasta reilun vuoden). Kaipaan sekä tietynlaista vertaistukea (muut ulkosuomalaiset) että yksinkertaisesti seuraa. Tähän on helppo todeta, että miksi en sitten mene joihinkin todellisiin ulkosuomalaisten (tai vaikka muiden expattien) tapahtumiin? Niitä ei tietystikään ole täällä yhtä paljon kuin vaikkapa Brysselissä, mutta kyllä täälläkin suomalaisia on ja aina välillä joitain tapahtumia. On myös se lukupiiri, johon minun pitäisi mennä mukaan, vaikka epäilenkin, että siellä luettavat kirjat eivät välttämättä ole valitettavan elitistiseen makuuni. Ehkä voisin kuitenkin ajatella, etten menekään sinne kirjojen takia, vaan seuran. Tosin olen kuullut, että siellä käy lähinnä vanhempaa väkeä, mutta ehkä tilanne on muuttunut, ehkä tänä vuonna sinne tulee nuorempiakin ihmisiä? Toisaalta voisin myös ihan oikeasti ehdottaa live-tapaamista jollekulle tuolla ulkosuomalaisten ryhmässä olevalle Wienissä asujalle. Valitettavasti heitä ei ole kuin pari, eikä kumpikaan ole myöskään ikäiseni, mutta voisihan se silti olla mukavaa. Ainakin mukavampaa kuin aina istua tietokoneen ääressä kotona.

Toinen syy on sitten rumasti sanottuna päteminen. Usein tuhahtelen ja pyörittelen päätäni muiden pätemisyrityksille Facebookissa, mutta teen kyllä tuolla ryhmässä vähän samaa, vaikkakin mahdollisimman hienovaraisesti ja verhotusti. Tai voihan sitä tietysti kauniimminkin kutsua - haluan saada mielipiteeni kuulluiksi. Olen huomannut, että kirjoitetussa muodossa ihan tykkään väittelyistä ja argumentoinnista. Kirjoittaessani pystyn yleensä pysymään aika viileänä enkä mene mukaan tunnekuohuihin (paitsi joskus sydämeni hakkaa kovaa ja tunnen kiihtymyksen kehossani, kun olen kirjoittanut jotain "controversial", mutta se ei yleensä näy tekstissäni). On mielestäni ymmärrettävää, että saan tästä nautintoa, koska todellisessa elämässä olen todella huono väittelijä. Joudun helposti sellaisen tunnekuohun valtaan, että en saa änkytettyä mitään hienoja loogisia perusteluja mielipiteilleni, vaikka niitä olisikin. (Tämä varmaan johtaa nuoruudesta, jolloin oli mahdotonta voittaa isää väittelyissä ja ne väittelyt usein päättyivät siihen, että itkin turhautumisesta.) Ehkä kuitenkin olisi hyvä harjoitella tätäkin taitoa ihan luonnossa, esimerkiksi mieheni kanssa. Se ei kyllä ole hänenkään kanssaan helppoa, koska häneltä tulee perusteluja kuin tykin suusta ja koen helposti jääväni alakynteen, mutta voisinhan yrittää olla ajattelematta tällaisia väittelyitä valtataisteluina ja varsinkin olla tekemättä mielessäni pienestäkin väittelystä tällaista tahtojen taistelua. Voisin ottaa ensin pieniä tavoitteita - ylipäätään sen, että saan rauhallisesti sanottua loogisia perusteluita mielipiteilleni sen sijaan, että minun pitäisi "voittaa" väittely tai saada toinen maanrakoon. Minulla ihan selkeästi on ongelmia erimielisyyden ilmaisun kanssa, kuten konfliktien kanssa ylipäätään.

Kolmas syy addiktoitumiselleni tuohon ryhmään on varmaankin se, että siellä olen saanut tietyllä tapaa keksiä itseni uudestaan. Suurin osa ei tunne minua entuudestaan, ei ole mitään sellaista painolastia raahattavana. Ja kun he eivät myöskään näe, miten hermostunut saatan olla elävässä elämässä, niin siellä voin vaikuttaa rauhalliselta, tyyneltä, loogiselta ja rationaaliselta, mutta silti empaattiselta ja hauskalta. Voin jollain tapaa olla siellä oma ihanneminäni. Senpä takia en ole ollutkaan kutsumassa sinne oikein ketään vanhoja ystäviäni tai tuttujani, jotka asuvat ulkomailla. Olisin halunnut olla anonyymi. Mitä tämä sitten kertoo minusta? Sitäkö, etten edelleenkään haluaisi sallia itselleni inhimillisyyttä? Että luulen ihmisten pitävän minusta vain, jos olen jollain tapaa täydellinen? Siinähän olen nimenomaan väärässä, ihmiset yleensä pitävät niistä, jotka näyttävät inhimillisyytensä, erehtyväisyytensä ja haavoittuvaisuutensa. Täydelliseen ihmiseen on vaikea samastua. Tässä minulla on edelleen opittavaa, paljon. Melkein aina kun yritän raottaa haavoittuvuuttani jollekulle, kadun sitä jälkeenpäin. Miksi se on minulle niin vaikea paikka? Miksi koen sen heikkoutena? Tässä pohdittavaa tälle sateiselle sunnuntaipäivälle.

ulkopuolisuudesta ja ulkosuomalaisuudesta

Olen nyt viettänyt taas muutaman päivän ihan yksin (tai no, kissan kanssa), ja vielä on melkein 2 viikkoa yksinoloa jäljellä. Vähän tylsää, kun vasta joku aika sitten olin pari viikkoa yksin, eikä täällä kaupungissa nyt vielä ole mitään sellaista sosiaalista verkkoa, johon tukeutua. No, onneksi kuitenkin osaan olla yksinkin.

Yksi jännä miete yllätti minut itse asiassa eilen, kun kävin pienellä kävelyllä tässä lähimaastossa. Oli todella kaunis syyskesän päivä, viileä, mutta kirkas ja aurinkoinen. Vielä ei ollut varsinaista ruskaa nähtävissä, mutta joidenkin puiden lehdet olivat ruskeita kuivuuttaan (ei ihme tämän polttavan kuuman kesän jälkeen). Ilma tuoksui raikkaalta ja oli mukava kävellä, kivuta mäenrinnettä puiden varjossa ja sitten laskeutua toista puolta ja ihmetellä upeita kartanomaisia rakennuksia. Erään talon kuistilla istuskeli nainen ja kirjoitti. Toisen talon pihassa kasvoi pensaassa ihania syksynoransseja marjoja valtavina ryppäinä. Jossain oli parvekkeen ovi auki, ja sisältä kuului astioiden kilinää, puhetta ja naurua. Silloin mielessäni välähti hieman kateellinen ajatus, että olisipa kiva asua täällä. Melkein samantien tajusin ajatuksen absurdiuden. Minähän asun täällä.

Ajatus ei kuitenkaan ollut niin absurdi miltä ensin näytti. Vaikka asumme täällä nyt, niin jälleen kerran tämä on väliaikaista (ellei ihmeitä tapahdu). Meillä kummallakaan ei ole sukulaisia täällä, eikä juuri muitakaan sosiaalisia ympyröitä, niinkuin jo mainitsin. Sama juurettomuus, mikä on vaivannut minua muuallakin, jatkuu siis täällä. Ja vaikka sitten kuinka kotiutuisimmekin tänne, niin olemme kuitenkin aina jossain määrin ulkopuolisia. Tuo ulkopuolisuuden tunne tuo tietynlaisen vapauden, mutta pidemmän päälle alkaa myös väsyttää. Joskus olisi kiva kokea kuuluvansa, edes johonkin. Toisaalta, kun muistelen Suomessa asumista, niin en kyllä kokenut kuuluvani sinnekään. Ehkä on sittenkin parempi kokea olevansa ulkopuolinen ulkomailla kuin omassa kotimaassaan...

Rauha maassa

Kävin äsken läheisellä hautausmaalla kävelyllä. En yleensä ole niitä ihmisiä, jotka käyvät hautausmaakävelyillä, siinä on mielestäni aina ollut jotain makaaberia. Mutta nyt, tämän hautausmaan löydettyäni, en enää ymmärrä, miksi joskus ajattelin niin. Ehkä tämä on tarpeeksi etäännytetty itsestäni, vanha hautausmaa, toisessa maassa, sellaisessa kaupunginkolkassa, missä minun ei kaiken järjen mukaan edes pitäisi olla. Ja silti tuntuu, että tämä on juuri se paikka, missä minun kuuluu olla, juuri nyt. 

Tulin tietoiseksi tästä hautausmaasta jo ennen kuin muutimme tänne, kun googlasin alueen nähtävyyksiä. Viinitilojen ja –tupien sekä yhden kirkon lisäksi ainoa mainittava nähtävyys oli Gustav Mahlerin hauta, joka sijaitsi juuri Grinzingin hautausmaalla. (Tähän väliin on sanottava, että suomalainen sana, ”hautausmaa”, tuntuu kyllä kaikinpuolin mauttomalta saksalaiseen Friedhofiin - ”Rauhanhovi” - verrattuna. )

Se, että ylipäätään tutustuin Mahleriin, oli myös sattumaa (niinkuin nyt niin moni muukin asia tässä elämässä). Olin Helsingissä kirjoittamassa gradua – monta vuotta sen jälkeen, kun minun oikeasti olisi pitänyt saattaa opinnot loppuun – ja Pirkko tarjosi minulle lippua konserttiin, johon hän ei itse päässyt. Kun kuulin, että kyseessä oli Mahler, olin yhtaikaa utelias ja epäilevä. Ainoa, mitä tiesin Mahlerista, oli peräisin Frasier-televisiosarjasta.  Jaksossa Frasierin veljen, Nilesin, vaimo on juuri päättänyt erota hänestä, ja Niles muistelee kaihoisasti menneitä. Sitä, miten hän esimerkiksi aina sunnuntaisin soitti Mahleria pianolla Marisille. Silloin Frasier huomauttaa, että ”ethän sinä edes pidä Mahlerista”. Nilesin nyrpeä vastaus on: ”No Marisin lisäksi, kuka pitää?” 

Koska veljekset kuitenkin ovat auttamattomia snobeja ja koska tällainen altavastaajan asema aina kiehtoo minua, niin päätin mennä konserttiin, vaikka minulla olisi sinä päivänä ollut niin paljon muutakin muka tärkeämpää tekemistä. Ei huvittanut mennä, mietin perumista viime hetkeen, päätin kuitenkin lopulta lähteä, juoksin koko matkan (sen osuuden, mitä raitiovaunu ei minua kuljettanut), ja kun viimein saavuin konserttisalille, oli aula jo tyhjä Ritvaa, Pirkon ystävää, lukuun ottamatta. Silti, onneksi menin. Mahlerin 7 sinfonia muutti – jos nyt ei elämääni, niin ainakin suhteeni klassiseen musiikkiin.

Ennen kuin unohdan, mistä minun oikeasti piti kirjoittaa, niin sysään nyt kuitenkin Mahlerin musiikkia koskevat pohdintani toiseen kertaan. Mahler on tässä yhteydessä vain se syy, miksi löysin tämän ”Grinzingin rauhanhovin”. Ja rauhanhovi se todella on. Kyseessä on hyvin pieni hautausmaa, ihmeellisellä hieman kaltevalla kukkulalla. Toisella puolen avautuu näkymä yli kaupungin, melkoisen etäällä, mutta kuitenkin aivan selkeästi. Toisella puolen näkyy Kahlenberg-vuori, ja sen rinteellä valkoinen linna. Itse hautausmaalla ei yleensä ole juurikaan ihmisiä. Tänään siellä oli ainoastaan yksi perhe minun lisäkseni. He ottivat kuvia haudasta, joka ei sanonut minulle mitään, ja katsoivat minua kummeksuen, kun pysähdyin Mahlerin haudalle. Kun he olivat lähteneet, olin aivan yksin. Paahteinen, yli + 30 asteen helle kuumotti selkääni ja elokuun taivas oli syvänsinen ja matala. Vaaleat hautamonumentit näyttivät huokoisilta ja ikivanhoilta. Puiden katveessa enkelipatsaat ojentelivat käsiään ja kultaiset kirjaimet kertoivat menneistä kohtaloista. Kuului vain mehiläisten surinaa, kaukaisen kirkon kellon soitto – vain kerran – ja ilmeisesti hyvin myöhään heränneen kukon kieuntaa. Kävelin rahisevaa valkoista soratietä ja pysähdyin ristillä roikkuvan Jeesuksen eteen. Se näytti minusta surulliselta pelkässä lannevaatteessaan, kasvot maata kohden. Mietin jälleen kerran, miksi kristinusko on ottanut symbolikseen juuri tuon kärsimyksen ja kuoleman kuvan. Tein silti ristinmerkin, jotenkin se kuului asiaan. 

Kun jätin hautausmaan taakseni, tuntui, että sen rauha yhä seurasi minua. Taloni viileässä käytävässä vilkaisin itseäni peilistä, ja kasvoni näyttivät vierailta ja etäisiltä. Ihan kuin olisin hetkeksi itse lähtenyt pois niiden sisältä, ja pelkät kuoret olisivat siinä. Katsetta oli vaikea tarkentaa. Hetken saatoin kuvitella näkeväni itseni vieraan ihmisen silmin.

Tajusin tänään, että Bowie olikin jo sanonut kaiken oleellisen eilisen kirjoitukseni aiheesta tässä biisissään:

Aika kuluu hirvittävän nopeasti
Päivät ovat samankaltaista puuroa,
aurinkoisia, mutta muistiinpainumattomia
viikot kiirehtivät viikonloppuun
ja aina tuntuu olevan uusi maanantai
kuukausista ei enää saa otetta
ja vuosista ei muista jälkikäteen juuri mitään.
Joulut ja juhannukset kasaantuvat kiikkeräksi keoksi,
josta on vaikea hahmottaa yksityiskohtia,
ja vuosi 2012 kuulostaa edelleen scifi-romaanin nimeltä.

Itseä ei voi enää hyvällä tahdollakaan kutsua nuoreksi,
mutta sitä on vaikea käsittää,
kun vaatekoko pysyy samana ja ajatukset aina yhtä keskenkasvuisina
teini-iän kompleksejakin on jäljellä varmasti reilu tusina.

Jotain silti tapahtuu
uneliasta huminaa kuuluu öisin
kun menneet vuodet pyörivät pääni ympärillä
enkä saa nukuttua tuo vieraantuntuinen mies vierelläni
tässä elämässä joka kyllä muistuttaa minua jollain tavalla
kuin kaukainen saari ulapalla auringonpaisteessa,
mutta laivani tuntuu silti jatkuvasti kiertävän sen kaukaa
enkä koskaan pääse rantaan asti.

Vanhenen, mutta en viisastu.

Aamuisin en enää muista, mitä ajattelin yöllä
ja yöllä en ole varma, ovatko ajatukseni vain kiusoittelevia aaveita
vai vakavasti otettavia haaveita.

Tämä hetki venyy ja jatkuu ja tuntuu loputtomalta,
silti aika kulkee päätähuimaavaa vauhtia jossain selkäni takana.
Jos kääntyisin, se varmaan pysähtyisi
ja leikkisi nukkuvaa,
sillä kukaan ei voi nähdä sen liikkuvan,
tai muuten taika raukeaa.

Saturday morning is the cruellest morning, T.S.Eliotia mukaellakseni. Tai no, perjantai-ilta ja lauantai-ilta ovat pahimmat. Lauantaisin koko viikonloppu aukeaa edessä yksinäisenä ja loppumattomana ja harmaana. En jaksaisi olla yksin enää.