Taas on ollut tarkoitus kirjoittaa jo pidemmän aikaa, mutta en jotenkin ole saanut itseäni rauhoittumaan, keskittymään ja kirjoittamaan. Olen ollut todella levoton viime aikoina, jo pidemmän aikaa. On kuin sisälläni olisi yhtäkkiä hirveästi energiaa, jota en saa kuitenkaan kunnolla purettua mihinkään. (Pitäisi varmaan alkaa vihdoin harrastaa jotain liikuntaa...) Tunnen oloni jotenkin erilaiseksi kuin aikaisemmin. Oikeastaan ainoa asia, mikä on muuttunut ja mikä tässä saattaa olla takana, on se, että olen todella yrittänyt jollain tapaa päästä sinuiksi tukahdutetun vihani kanssa (psykologin ohjeiden mukaan).

Kuulostaa melko dramaattiselta tuo tukahdutettu viha. En kuitenkaan koe, että olisin mitenkään täynnä raivoa (!), mutta kun psykologi varovasti kysyi, että olisiko mahdollista, että sisälläni on paljon vihaa, niin tunnistin hänen heti olevan oikeassa. Minun on aina ollut vaikea ilmaista vihaa. Olen aina inhonnut ja pelännyt konflikteja. Sen sijaan, että uskaltaisin sanoa suoraan, mitä ajattelen ja ennen kaikkea pitää puoliani, hyvin helposti suljen vihan, pettymyksen ja epäreiluuden tunteet sisääni ja laitan kannen päälle. Siitähän ei tietenkään hyvää seuraa. Viha ja nuo muut samansukuiset tunteet kun eivät siitä mihinkään katoa. Ne jatkavat elämistään sisälläni. Ne tekevät minusta passiivis-aggressiivisen piilovittuilijan ja kuluttavat sitä energiaa, jota tulisi käyttää elämiseen ja eteenpäin menemiseen. Ilmankos olen aina kokenut itseni niin väsyneeksi, voimattomaksi ja jotenkin innottomaksi.

En ole oikeastaan vielä edes tehnyt suuria muutoksia, mutta tuloksia on silti jo nähtävissä. Olen yrittänyt päästää aggressioita pihale kuuntelemalla todella raskasta ja aggressiviista musiikkia. Jostain syystä se tuntuu toimivan erityisen hyvin. Suorastaan tunnen saavani energiaa ja voimaa siitä. Ja toisaalta olen yrittänyt pitää puoliani enemmän. Seisoa mielipiteitteni ja tuntemusteni takana, vaikka joku niitä tai niiden oikeutusta kyseenalaistaisikin. Se ei ole vieläkään helppoa, ja välillä yhä epäilen rajojani ja tunteideni oikeutusta, mutta yritän katsoa eteenpäin, yritän pitää selkäni suorana ja muistaa, että minulla on yhtäläinen oikeus tunteisiini kuin kenellä tahansa. Kirjoitettuna se näyttää täysin itsestäänselvältä, mutta todellisuudessa se ei vieläkään ole sitä minulle. Olen vasta opettelemassa.

Olen aina ihmetellyt ihmisiä, jotka uskaltavat ilmaista (negatiivisina pidetyt) tunteensa suoraan, niitä häpeilemättä tai kyseenalaistamatta. Itse olen aina jo etukäteen pyydellyt anteeksi, jos olen joskus uskaltanut niin tehdä. Ja lisää jälkeenpäin. Ja pinonnut päälle vielä kaikenlaisia selittelyjä, kunnes olen lopulta melkein kumonnut aikaisemmin sanomani ja vielä pyytänyt kertaalleen anteeksi siihen päälle.

Mutta minulla on oikeus tuntea itseni loukatuksi, väärin kohdelluksi, pettyneeksi, haavoittuneeksi ja jopa vihaiseksi.

Minun on kuunneltava tunteitani, koska ne ovat voimakkaita. Jos jätän ne vain sisälleni riehumaan, enkä katso niiden perään, niin oireilen jatkuvasti fyysisesti. Olen jo ajat sitten tajunnut (vaikka olen sen välillä halunnut kieltää, onhan se helpompaa), että olen jopa harvinaisen psykosomaattinen. Kaikenlaiset kireät ja jännittyneet tunnelmat, epäoikeudenmukaisuudet ja voimaton vihantunne menevät aina "suoraan suoleen", kuten tädilläni, joka kärsii samasta sairaudesta, on tapana sanoa. Ja välillä ne tietysti manifestoituvat muutenkin, päänsäryillä, huimauksilla, huonolla ololla...

Ehkä se johtuu siitä, että tunteeni todella ovat voimakkaita. Että oikeasti reagoin moniin asioihin tunteella. Tämän tunnustaminen on uutta minulle, olenhan aina pitänyt itseäni viileänä ja rationaalisena. Se taitaa kuitenkin olla vain taitavasti rakennettu kuori, jonka olen huomannut ihmisten helposti hyväksyvän. Minua ei ole koskaan rohkaistu ilmaisemaan tunteitani. Ei koskaan. Paitsi tietysti niitä positiivisina koettuja tunteita, joita varsinkin isäni haluaisi minusta irti enemmän kuin on usein mahdollista. Mutta toista ei voi olla ilman toista. On hyväksyttävä koko tunteiden kirjo, tai muuten olen sellainen tasapaksun tunteeton, millaiseksi olin jo välillä muuttunut. Innoton ja vihaton, tyyni, mutta tylsämielinen.

Tässä sitä työsarkaa riittää, edelleen. Miten uskaltaa tunnistaa kaikki tunteet ja hyväksyä ne. Ei kieriskellä niissä tai liioitella niitä, vain hyväksyä ja tuntea ne, ja - move on.

Olen tässä jo useamman viikon (vai kuukauden) ajan ihmetellyt, miksi roikun niin paljon Facebookissa. (Jo tuon sanan kirjoittaminen tänne tekstin lomaan näyttää rumalta, rikkoo jonkin taian.) Mitä minä sieltä oikein luulen saavani? Miksi minua mukamas kiinnostaa enemmän toisten ihmisten kokkailut ja huoneiden maalaamiset tai se, miten he tällä kertaa ovat muuttaneet huonekalujen paikkoja? Jos kyse edes olisi ihmisistä, jotka oikeasti tunnen, itselleni tärkeistä ihmisistä, niin ehkä se voisi olla ymmärrettävää, mutta suurin osa on kuitenkin käytännössä ventovieraita. Toisaalta vielä pahempaa kuin tällaisten täysin banaalien asioiden puiminen on joidenkin ryhmäläisten kadehtiminen. Mitä väliä sillä on, millaisia asuntoja heillä on, millaisia vaatteita, millaisia ruokia kokkaavat, missä matkustavat, kuinka rakastuneita ovat? Enhän minä edes tunne näitä ihmisiä oikeasti! Todellisessa elämässä tuskin olisin heihin koskaan törmännyt! Ja vielä - ei ole tarpeeksi, että tämän ryhmän jäsenet ja heidän elämänsä joskus herättävät minussa kateutta, vaan monet heistä myös ärsyttävät minua jopa niinkin paljon, että mietin heitä jopa silloin, kun en ole koneella. Siis olen ärsyyntynyt tuntemattomien ihmisten takia ja kulutan kallisarvoista aikaani miettimällä heitä, heidän sanomistaan ja käyttäytymistään! Eihän tässä ole mitään järkeä, ja ymmärrän sen itsekin.

Tietysti ymmärrän myös sen, ainakin osittain, miksi olen jäänyt koukkuun tähän. Ja olenhan kirjoittanutkin tästä aikaisemmin. Olen oikeasti yksinäinen täällä, ja näin luon itselleni illuusion, että olen ihmisten seurassa, että minulla on ystäviä, paljonkin, ympäri maailmaa. Mutta toisaalta, miksi en vain soita tai kirjoita oikeille ystävilleni? Samaan aikaan, kun vietän aikaa näiden ventovieraiden ihmisten seurassa ja heidän elämänsä pienimmistäkin arkisista yksityiskohdista lukien, olen vieraantunut täysin oikeistä ystävistäni. Ei ole oikeastaan edes tarpeeksi kirjoitella heille, minun pitäisi jutella heidän kanssaan. Minun pitäisi todella yrittää enemmän, nähdä enemmän vaivaa.

Kaikki tämä on kummallista pakoilua ja pseudoelämää. Olen varma, että pakenen tuonne Facebook-ryhmään entistä enemmän - tai siis olen paennut entistä enemmän - viime aikoina, koska minulla on niin monia selvittämättömiä asioita omassa elämssäni. Mieluummin mietin jonkun ventovieraan ihmisen asunnon sistustusta kuin sitä, että pystymmekö minä ja mieheni jatkamaan yhdessä. Mieluummin luen jonkun toisen ihmisen draamasta kuin keskityn omaani. Ja vaikka tämä on ymmärrettävää, niin se on suorastaan typerää. Se on sitä samaa pakenemista, mitä olen harrastanut oikeastaan koko elämäni. Yritän paeta todellisuutta. Mutta todellisuutta ei voi paeta, ja työntämällä pääni pensaaseen teen asioista vain koko ajan vaikeampia. Ja annan vuosien vieriä ohitse huomaamatta, vanhenen, katkeruus kasvaa mieheni ja minun välille. Ei meistä kumpikaan tätä halunnut, eikä kumpikaan tätä ansaitse. Minun on käännettävä valokeila meihin, ja ennen kaikkea minuun. Niin itsekeskeiseltä kuin vaikutankin, niin todellisuudessa en keskity itseeni, en kuuntele itseäni, en mieti niitä tärkeitä kysymyksiä (kuin äärimmäisen harvoin). Minulla on ollut monia kysymyksiä, joita oli tarkoitus pohtia. Terapeutin antamia kysymyksiä, mieheni antamia kysymyksiä, omia kysymyksiäni; kysymyksiä, jotka tajuan tärkeiksi. Tiedän, että ilman niihin vastaamista elämäni ei ikinä muuta suuntaa ja jatkan samaa ajelehtimista loputtomiin, tai kunnes karahdan taas karille.

Minun on selvitettävä itselleni syvimmät arvoni. Se on kaikista tärkein kysymys. Mitkä arvot todella ovat minulle tärkeitä? Mitkä ovat vain päälleliimattuja, toisilta lainattuja tai sen takia päällepuettuja, että ne vaikuttavat tavoittelemisen arvoisilta sellaiselle ihmiselle, jollainen luulen olevani. Millainen todella olen? Millaiset asiat todella ovat minulle tärkeitä, rehellisesti?

Pakenen itseäni jatkuvasti, kun katson peiliin, olen jo muuttanut mieltäni ja kasvojani. Ehkä pelkään tunnustaa, että en ole se, keneksi olen itseäni luullut ja millaiseksi olen itseäni uskotellut. Mutta ei ole liian myöhäistä karistaa harhaluuloja ja pieniksi käyneitä vaatteita. Olen kuitenkin vielä nuori. En saa ajatella toisin, en saa antaa muiden laittaa sitä leimaa otsaani, että olen jo liian vanha moniin asioihin. En saa muiden määritellä itseäni.

Mutta kuinka saisin selvitettyä nämä arvoni? Olenhan miettinyt näitä samoja kysymyksiä jo vuosikausia, kauemminkin. Tuntuu, etten uskalla katsoa itseäni silmiin. Mitä pelkään näkeväni? En ole paha ihminen, enkä varsinkaan ole paha, jos haluan jotain muuta kuin mitä muut toivoisivat minun haluavan. Eivätkä he lopulta varmasti niin välitäkään. Ja vaikka välittäisivät, niin tärkeintä on kuunnella itseäni, etsiä omaa totuuttani ja sitä, mikä minut tekee onnelliseksi. Mikä on minun tarkoitukseni. Näitä kysymyksiä olen esittänyt jo yläasteelta asti, enkö joskus väsy? Ehkä olenkin niin väsynyt näihin samoihin kysymyksiin, etten jaksaisi pohtia niitä enää. Hyvä uutinen on kuitenkin se, etten ole sama ihminen enää kuin yläasteella tai edes vuosi sitten. Kasvan ja kehityn koko ajan. Ja toisaalta jos en ole koskaan vastannut näihin kysymyksiin rehellisesti, mutta olen miettinyt niitä melkein koko elämäni, niin luulisi, että itsekin olisin utelias.

Ja lopulta kysymys ei ole edes ainoastaan minusta. Minun on selvitettävä nämä kysymykset itselleni myös mieheni takia. Ei ole oikein, että hän on joutunut odottamaan näin monta vuotta. Kun mietin asiaa, kun mietin mitä kaikkea hän on joutunut vuokseni läpikäymään ja mistä luopumaan, niin kamala katumuksentunne valtaa mieleni ja melkein lamaa minut. Mutta katumus on yhtä hyödytön tunne kuin murehtiminen ja huolehtiminen. Katumus ei muuta mitään menneisyydessä. Minun on suunnattava katseeni tähän hetkeen ja tulevaisuuteen. Minun on välitettävä tarpeeksi sekä itsestäni että miehestäni ja lopetettava näiden aiheiden välttely. Edes terapiasta ei ole mitään hyötyä, jos en kohtaa itseäni ja näitä kysymyksiä rehellisesti.

Ja jos näistä valtavista, perustavanlaatuisista kysymyksistä on liian vaikea aloittaa, niin miksi en aloittaisi pienistä kysymyksistä, niistä pienistä kivistä, joista kivijalkani rakentuu. Mistä pidän, minkä asioiden tekeminen oikeasti tekee minut onnelliseksi?

Marraskuisia ajatuksia räntäsateen huuhdellessa ikkunoita

Pitäisi taas kirjoittaa. Ei mistään ulkoisesta pakottavasta tarpeesta, ei siksi että "pitäisi", vaan siitä samasta syystä kuin yleensäkin - tiedän, että se tekisi minulle hyvää. Ajatukseni ovat olleet melkoisessa solmussa pari päivää ja olen tuntenut itseni suhteellisen murheelliseksi. Suomen loma ei ole (jälleen kerran) ollut ihan sitä mitä odotin ja se on vain korostanut sitä tunnetta, että kotini ei ole enää täällä(kään). Sen lisäksi on ollut muita murheita, todella vaivaavia ajatuksia, jotka pitivät minua otteessaan koko eilispäivän. (Tänään onneksi oloni on vapautunut ainakin niiden suhteen.) Kyseessä oli asia, josta koin, etten saisi olla vihainen, mutta olin kuitenkin. Ei auttanut, vaikka kuinka pyörittelin sitä päässäni ja yritin ajatella asiaa eri kannoilta ja olla järkevä, olin silti aina vain vihainen ja ärtynyt. Vasta kun sain puhuttua asiasta kahden ystävän kanssa, ärsytys alkoi hälvetä. Tärkeintä minulle oli kuulla, että minulla oli oikeus olla vihainen ja että se oli ymmärrettävä reaktio. En tiedä miksi usein tuntuu, ettei minulla ole oikeutta tai että reaktioni ovat kohtuuttomia. Mieheni saa minut kokemaan niin, muttei pahallaan. Hänellä kun ei ole tällaisia monimutkaisia ongelmia (muunlaisia kyllä varmasti), niin hän ei niitä ymmärrä. Tuskin koskaan saankaan häntä ymmärtämään, mutta ehkä se ei ole edes tarpeen, jos on ystäviä, jotka ymmärtävät.

Mihin jäinkään Suomen suhteen? Jo asian ajatteleminen tuntuu tympeältä. Miksi pitäisi niin analysoida tunteitani tätä synnyinmaatani kohtaan? Tämä on maa siinä kuin muutkin. Ei tässä mitään niin erityistä ole, ja se on vain hyväksyttävä. Koristeellinen nostalgiointi on ihan turhaa. Ainoa, mikä Suomessa on erityistä, on luonto. Ja vuodenajat. Ei niin, etteikö niitä nyt tietysti olisi muissakin maissa, mutta Suomen luonto on tietysti omaa sydäntäni lähinnä, koska olen kasvanut sen äärellä. Ja vuodenajat, niiden erilaiset tunnelmat, tuoksut ja värit, niitä kaipaan myös, sillä ne eivät ole missään täysin samat. Kaikkea muuta löytyykin sitten muualtakin. Globalisaation myötä samat kaupat ja samat ajatukset löytyvät suurinpiirtein kaikista länsimaista (ainakin). Joitain pieniä eroja tietysti aina on, alueellisia erikoisuuksia, mutta ne ovat kuitenkin häviävän pieniä. Tämä on hyvä muistaa, kun palaan Itävaltaan. Ei ole syytä ikävöidä Suomea. Kaikki täällä huokuu menneisyyttä minulle, kaikki muistuttaa aikaisemmista ajoista. Niin kauan kun en asu täällä, on turha kaivata tänne. Täällä ei ole minulle elämää tällä hetkellä, on kuin istuisin näyteikkunassa. Tai kuten kirjoitin kännykkääni muistiinpanoksi eräänä iltana: "Suomessa kahlaan menneisyydessä kuin kuolleissa lehdissä."

Ainoastaan jos muuttaisimme tänne, alkaisi ruoho kasvaa taas ja mallinuket muuttuisivat eläviksi.

Todellisen minän metsästys

En ymmärrä, miten minulla voi olla niin paljon tekosyitä olla kirjoittamatta. Aina löytyy jotain. Osa on tietyllä tapaa ihan hyviä syitä (tai ainakin ovat kätkeytyneet hyvien syiden asuun), mutta osa on ihan naurettavia, ja tiedostan jo niiden parissa puuhaillessani, että ne ovat täysiä tekosyitä. Välillä (usein) mietin, että jos kerran kirjoittaminen on minulle näin vaikeaa tai näin epämieluisaa (pakkohan sen on olla, jos aina lykkään ja välttelen sitä?), niin miksi minun sitten pitäisi kirjoittaa. Eihän minun tietysti ole mikään pakko. Silti tiedän, että kirjoittaminen tekee minulle hyvää, on aina tehnyt. Se selventää ajatuksiani jopa paremmin kuin puhuminen. Se tuntuu jollain tavalla tekevän monista asioista todellisia ja antavan niille muodon, siis sellaisille asioille, jotka ovat vain häälyneet epämääräisinä mieleni perukoilla ilman että olen ollut niistä varsinaisesti edes tietoinen kauempaa kuin ehkä sadasosasekunnin ajan (kuin aurinko hetkellisesti valaisisi harmaan meren aaltojen huiput vain mennäkseen takaisin piiloon pilven taa).

Jos kirjoittaminen on aina ollut minulle niin tärkeää ja jos (kun) olen sen hyödyistä tietoinen, niin tuntuu vielä kummallisemmalta, että lykkään ja välttelen sitä. Onko mieleni pohjalla jotain, minkä pelkään heräävän? Onko siellä jokin merihirviö, jota pelkään tönäiseväni? Vai voisiko kyseessä olla merenneito? Mitä se sitten onkin, niin sen on oltava jotain suurta. (Ja tällä hetkellä ajatuksieni virta heti katkesi... Sattumaa? Tuskin.)

Oli siellä sitten mitä tahansa, niin nyt aion taas kirjoittaa. En pelkää. Tulkoon esiin vaikka millainen mustekala, Loch Nessin hirviö tai pelkästään parvi sokeita kaloja. On joka tapauksessa muutoksen aika, ja tunnen, että se on jo alkanut. Jotain tapahtuu pinnan alla. Olen ollut levottomampi ja paljon aikaansaavampi viime viikkoina. Olen ollut täynnä levotonta energiaa (valitettavasti usein myös yöllä). Välillä minulla on niin paljon ideoita, että on pakko pysähtyä kirjoittamaan niitä ylös. Ehkä suuri osa niistä ei ole suuria eikä tärkeitä, mutta toivon, että ne ovat vain luomassa tietä jollekin suuremmalle. Olen uinunut jo liian kauan.

Tämä vuosi on ollut todella vaikea monin tavoin. Vaikka minulla on valitettavasti ollut elämässäni paljonkin vaikeita aikoja, niin tällaisia vuosia ei ole ollut monia. Koen, että minua haastetaan jatkuvasti, on kuin joku tökkisi minua niin kauan, etten enää voi olla paikoillani. En voi langeta vanhoihin käyttäytymismalleihini enää. Väliin minun tekisi mieleni tehdä niin, mutta tiedän, että se ei ole mahdollista. On katsottava eteepäin. On kokeiltava uutta. On toimittava toisin, jos en halua saada samaa kuin ennen. On aika jollekin uudelle. Tähän uuteen kuuluu kuitenkin olennaisesti yksi vanhaakin vanhempi asia, ja se on juuri kirjoittaminen. Se on aina ollut osa minua, jopa silloin, kun en ole sitä harrastanut. Olen luonteeltani kirjoittaja, vaikka en kirjoittaisikaan. Se on tapani jäsentää maailmaa. Miksi kieltäisin sen puolen itsestäni?

Eilen oli myös puhetta lapsuusmuistoista. Kun muistelin joitain täysin sattumanvaraisia (tai siltä vaikuttavia) lapsuusmuistoja, huomasin, että olen ehkä kertonut itselleni vääränlaista kertomusta lapsuudestani ja itsestäni lapsena. Usein ajattelen - ja sanon muillekin - että olin todella kiltti ja aikuismainen lapsi. Ja niin ilmeisesti ihan pienenä olinkin, mutta ala-asteella olin kyllä aikamoinen raisuli ja poikatyttö. Olin kovaääninen ja melkoinen säheltäjä (jälkimmäinen ominaisuus on yhä jäljellä). Olin täynnä luovaaa energiaa, kuten tietysti kaikki lapset ovat. Minulla oli valtavasti kavereita. Olin jossain vaiheessa melkein häiritsevän suosittu, sillä jo ala-asteella kaipasin myös paljon omaa aikaa. Luin valtavasti. Kannoin korkeita kirjapinoja sekä koulun kirjastosta että maakuntakirjastosta. Leikin hevosta ja juoksentelin metsissä. Olin iloinen, onnellinen ja huoleton lapsi suuren osan lapsuuttani. On turhaa yrittää kirjoittaa sellaista narratiivia, että olin aina syvällinen, pohdiskeleva, filosofinen ja jossain määrin raskasmielinen. Kyllä sekin puoli minussa oli jo pienenä, mutta se oli kuitenkin aika pieni osa minua ja alkoi saada enemmän valtaa vasta yläasteelle siirtymisen alkaessa häämöttää horisontissa. Jostain syystä siirtyminen lapsuudesta nuoruuteen oli minulle äärimmäisen vaikeaa. Voisi melkein sanoa, etten ole vieläkään täysin onnistunut siinä, mistä syystä ehkä myös aikuisuuteen siirtyminen on ollut minulle vaivalloista.

Nuoruus - tai sanotaan murrosikä tai teini-ikä - on tietysti monille yksi elämän vaikeimpia vaiheita kaikkien muutosten takia. Minä olen joiltain osin jähmettynyt siihen ikään - juuri siihen ikään, mitä inhosin - kymmeniksi vuosiksi. Jokin lukko on pystyttävä aukaisemaan, sillä mieluummin olisin täydesti hieman (?) lapsenmielinen aikuinen kuin kantaisin jossain sieluni nurkassa yhä sitä ahdistunutta maailmantuskaa potevaa ja huonosta itsetunnosta kärsivää kömpelöä teiniä. Mutta missä ja mikä tämä lukko on? Miten se avataan? Siinä kysymyksiä, joita en ole koskaan pysähtynyt pohtimaan. Ehkä nyt olisi korkea aika?

Mitä Facebookin käyttöni kertoo minusta?

Kirjoittelin tänään taas heti aamun aloitukseksi (aamun? kello on yli 12) tuonne ulkosuomalaisten ryhmään. Tein jälleen kerran sen virheen, että tulin kommentoineeksi erääseen uskontoaiheiseen ketjuun, ja senhän tietää, että siitä aiheesta ei tule valmista ikinä. En vaan yksinkertaisesti voinut olla kommentoimatta, koska keskustelussa ei mielestäni ollut otettu joitain tärkeitä näkökohtia huomioon ja muutenkin monet kommentit olivat liian subjektiivisia. Halusin siis ihan vaatimattomasti toimia rationaalisena ja objektiivisena järjen äänenä. :D (Ikäänkuin se onnistuisi...ainahan jokaisella on oma lehmä ojassa, ja joka muuta väittää, on vaan laittanut siteen silmilleen eikä näe lehmäänsä.) No, lopulta oli kuitenkin pakko irrottautua sinänsä ihan mielenkiintoisesta keskustelusta ja jopa painaa "unfollow"-nappia, etten saisi ilmoitusta jokaisesta uudesta kommentista ja taas kiusausta kommentoida itse lisää.

Tästä tulikin mieleeni, että olisi luultavasti aika helppoa kartoittaa joitain syitä siihen, miksi tuosta ulkosuomalaisryhmästä on tullut minulle niin tärkeä, jopa niin tärkeä, että se on aiheuttanut melkoista Facebook-riippuvuutta viime aikoina. Ennen kuin menen siihen analyysiin, niin täytyy vielä todeta, että tämän viikon, minkä olen ollut yksin, olen pystynyt jokseenkin suomaan itselleni tämän riippuvuuden, koska siinä on hyviäkin puolia. Tietysti on, enhän muuten olisi siihen niin koukuttunut. Nyt haluan kuitenkin rajoittaa taas tuota riippuvuutta, ja jos pystyn jäljittämään syitä siihen, niin ehkä pystyn sitten täyttämään niitä tarpeita "oikeassa elämässä" nettiyhteisön sijaan.

Ensimmäinen mieleen tuleva syy on tietysti ihan ilmeinen. Olen yksin ja olen ulkomailla. En vieläkään tunne kovin monia ihmisiä täällä (olemmehan asuneet täällä vasta reilun vuoden). Kaipaan sekä tietynlaista vertaistukea (muut ulkosuomalaiset) että yksinkertaisesti seuraa. Tähän on helppo todeta, että miksi en sitten mene joihinkin todellisiin ulkosuomalaisten (tai vaikka muiden expattien) tapahtumiin? Niitä ei tietystikään ole täällä yhtä paljon kuin vaikkapa Brysselissä, mutta kyllä täälläkin suomalaisia on ja aina välillä joitain tapahtumia. On myös se lukupiiri, johon minun pitäisi mennä mukaan, vaikka epäilenkin, että siellä luettavat kirjat eivät välttämättä ole valitettavan elitistiseen makuuni. Ehkä voisin kuitenkin ajatella, etten menekään sinne kirjojen takia, vaan seuran. Tosin olen kuullut, että siellä käy lähinnä vanhempaa väkeä, mutta ehkä tilanne on muuttunut, ehkä tänä vuonna sinne tulee nuorempiakin ihmisiä? Toisaalta voisin myös ihan oikeasti ehdottaa live-tapaamista jollekulle tuolla ulkosuomalaisten ryhmässä olevalle Wienissä asujalle. Valitettavasti heitä ei ole kuin pari, eikä kumpikaan ole myöskään ikäiseni, mutta voisihan se silti olla mukavaa. Ainakin mukavampaa kuin aina istua tietokoneen ääressä kotona.

Toinen syy on sitten rumasti sanottuna päteminen. Usein tuhahtelen ja pyörittelen päätäni muiden pätemisyrityksille Facebookissa, mutta teen kyllä tuolla ryhmässä vähän samaa, vaikkakin mahdollisimman hienovaraisesti ja verhotusti. Tai voihan sitä tietysti kauniimminkin kutsua - haluan saada mielipiteeni kuulluiksi. Olen huomannut, että kirjoitetussa muodossa ihan tykkään väittelyistä ja argumentoinnista. Kirjoittaessani pystyn yleensä pysymään aika viileänä enkä mene mukaan tunnekuohuihin (paitsi joskus sydämeni hakkaa kovaa ja tunnen kiihtymyksen kehossani, kun olen kirjoittanut jotain "controversial", mutta se ei yleensä näy tekstissäni). On mielestäni ymmärrettävää, että saan tästä nautintoa, koska todellisessa elämässä olen todella huono väittelijä. Joudun helposti sellaisen tunnekuohun valtaan, että en saa änkytettyä mitään hienoja loogisia perusteluja mielipiteilleni, vaikka niitä olisikin. (Tämä varmaan johtaa nuoruudesta, jolloin oli mahdotonta voittaa isää väittelyissä ja ne väittelyt usein päättyivät siihen, että itkin turhautumisesta.) Ehkä kuitenkin olisi hyvä harjoitella tätäkin taitoa ihan luonnossa, esimerkiksi mieheni kanssa. Se ei kyllä ole hänenkään kanssaan helppoa, koska häneltä tulee perusteluja kuin tykin suusta ja koen helposti jääväni alakynteen, mutta voisinhan yrittää olla ajattelematta tällaisia väittelyitä valtataisteluina ja varsinkin olla tekemättä mielessäni pienestäkin väittelystä tällaista tahtojen taistelua. Voisin ottaa ensin pieniä tavoitteita - ylipäätään sen, että saan rauhallisesti sanottua loogisia perusteluita mielipiteilleni sen sijaan, että minun pitäisi "voittaa" väittely tai saada toinen maanrakoon. Minulla ihan selkeästi on ongelmia erimielisyyden ilmaisun kanssa, kuten konfliktien kanssa ylipäätään.

Kolmas syy addiktoitumiselleni tuohon ryhmään on varmaankin se, että siellä olen saanut tietyllä tapaa keksiä itseni uudestaan. Suurin osa ei tunne minua entuudestaan, ei ole mitään sellaista painolastia raahattavana. Ja kun he eivät myöskään näe, miten hermostunut saatan olla elävässä elämässä, niin siellä voin vaikuttaa rauhalliselta, tyyneltä, loogiselta ja rationaaliselta, mutta silti empaattiselta ja hauskalta. Voin jollain tapaa olla siellä oma ihanneminäni. Senpä takia en ole ollutkaan kutsumassa sinne oikein ketään vanhoja ystäviäni tai tuttujani, jotka asuvat ulkomailla. Olisin halunnut olla anonyymi. Mitä tämä sitten kertoo minusta? Sitäkö, etten edelleenkään haluaisi sallia itselleni inhimillisyyttä? Että luulen ihmisten pitävän minusta vain, jos olen jollain tapaa täydellinen? Siinähän olen nimenomaan väärässä, ihmiset yleensä pitävät niistä, jotka näyttävät inhimillisyytensä, erehtyväisyytensä ja haavoittuvaisuutensa. Täydelliseen ihmiseen on vaikea samastua. Tässä minulla on edelleen opittavaa, paljon. Melkein aina kun yritän raottaa haavoittuvuuttani jollekulle, kadun sitä jälkeenpäin. Miksi se on minulle niin vaikea paikka? Miksi koen sen heikkoutena? Tässä pohdittavaa tälle sateiselle sunnuntaipäivälle.

ulkopuolisuudesta ja ulkosuomalaisuudesta

Olen nyt viettänyt taas muutaman päivän ihan yksin (tai no, kissan kanssa), ja vielä on melkein 2 viikkoa yksinoloa jäljellä. Vähän tylsää, kun vasta joku aika sitten olin pari viikkoa yksin, eikä täällä kaupungissa nyt vielä ole mitään sellaista sosiaalista verkkoa, johon tukeutua. No, onneksi kuitenkin osaan olla yksinkin.

Yksi jännä miete yllätti minut itse asiassa eilen, kun kävin pienellä kävelyllä tässä lähimaastossa. Oli todella kaunis syyskesän päivä, viileä, mutta kirkas ja aurinkoinen. Vielä ei ollut varsinaista ruskaa nähtävissä, mutta joidenkin puiden lehdet olivat ruskeita kuivuuttaan (ei ihme tämän polttavan kuuman kesän jälkeen). Ilma tuoksui raikkaalta ja oli mukava kävellä, kivuta mäenrinnettä puiden varjossa ja sitten laskeutua toista puolta ja ihmetellä upeita kartanomaisia rakennuksia. Erään talon kuistilla istuskeli nainen ja kirjoitti. Toisen talon pihassa kasvoi pensaassa ihania syksynoransseja marjoja valtavina ryppäinä. Jossain oli parvekkeen ovi auki, ja sisältä kuului astioiden kilinää, puhetta ja naurua. Silloin mielessäni välähti hieman kateellinen ajatus, että olisipa kiva asua täällä. Melkein samantien tajusin ajatuksen absurdiuden. Minähän asun täällä.

Ajatus ei kuitenkaan ollut niin absurdi miltä ensin näytti. Vaikka asumme täällä nyt, niin jälleen kerran tämä on väliaikaista (ellei ihmeitä tapahdu). Meillä kummallakaan ei ole sukulaisia täällä, eikä juuri muitakaan sosiaalisia ympyröitä, niinkuin jo mainitsin. Sama juurettomuus, mikä on vaivannut minua muuallakin, jatkuu siis täällä. Ja vaikka sitten kuinka kotiutuisimmekin tänne, niin olemme kuitenkin aina jossain määrin ulkopuolisia. Tuo ulkopuolisuuden tunne tuo tietynlaisen vapauden, mutta pidemmän päälle alkaa myös väsyttää. Joskus olisi kiva kokea kuuluvansa, edes johonkin. Toisaalta, kun muistelen Suomessa asumista, niin en kyllä kokenut kuuluvani sinnekään. Ehkä on sittenkin parempi kokea olevansa ulkopuolinen ulkomailla kuin omassa kotimaassaan...

Rauha maassa

Kävin äsken läheisellä hautausmaalla kävelyllä. En yleensä ole niitä ihmisiä, jotka käyvät hautausmaakävelyillä, siinä on mielestäni aina ollut jotain makaaberia. Mutta nyt, tämän hautausmaan löydettyäni, en enää ymmärrä, miksi joskus ajattelin niin. Ehkä tämä on tarpeeksi etäännytetty itsestäni, vanha hautausmaa, toisessa maassa, sellaisessa kaupunginkolkassa, missä minun ei kaiken järjen mukaan edes pitäisi olla. Ja silti tuntuu, että tämä on juuri se paikka, missä minun kuuluu olla, juuri nyt. 

Tulin tietoiseksi tästä hautausmaasta jo ennen kuin muutimme tänne, kun googlasin alueen nähtävyyksiä. Viinitilojen ja –tupien sekä yhden kirkon lisäksi ainoa mainittava nähtävyys oli Gustav Mahlerin hauta, joka sijaitsi juuri Grinzingin hautausmaalla. (Tähän väliin on sanottava, että suomalainen sana, ”hautausmaa”, tuntuu kyllä kaikinpuolin mauttomalta saksalaiseen Friedhofiin - ”Rauhanhovi” - verrattuna. )

Se, että ylipäätään tutustuin Mahleriin, oli myös sattumaa (niinkuin nyt niin moni muukin asia tässä elämässä). Olin Helsingissä kirjoittamassa gradua – monta vuotta sen jälkeen, kun minun oikeasti olisi pitänyt saattaa opinnot loppuun – ja Pirkko tarjosi minulle lippua konserttiin, johon hän ei itse päässyt. Kun kuulin, että kyseessä oli Mahler, olin yhtaikaa utelias ja epäilevä. Ainoa, mitä tiesin Mahlerista, oli peräisin Frasier-televisiosarjasta.  Jaksossa Frasierin veljen, Nilesin, vaimo on juuri päättänyt erota hänestä, ja Niles muistelee kaihoisasti menneitä. Sitä, miten hän esimerkiksi aina sunnuntaisin soitti Mahleria pianolla Marisille. Silloin Frasier huomauttaa, että ”ethän sinä edes pidä Mahlerista”. Nilesin nyrpeä vastaus on: ”No Marisin lisäksi, kuka pitää?” 

Koska veljekset kuitenkin ovat auttamattomia snobeja ja koska tällainen altavastaajan asema aina kiehtoo minua, niin päätin mennä konserttiin, vaikka minulla olisi sinä päivänä ollut niin paljon muutakin muka tärkeämpää tekemistä. Ei huvittanut mennä, mietin perumista viime hetkeen, päätin kuitenkin lopulta lähteä, juoksin koko matkan (sen osuuden, mitä raitiovaunu ei minua kuljettanut), ja kun viimein saavuin konserttisalille, oli aula jo tyhjä Ritvaa, Pirkon ystävää, lukuun ottamatta. Silti, onneksi menin. Mahlerin 7 sinfonia muutti – jos nyt ei elämääni, niin ainakin suhteeni klassiseen musiikkiin.

Ennen kuin unohdan, mistä minun oikeasti piti kirjoittaa, niin sysään nyt kuitenkin Mahlerin musiikkia koskevat pohdintani toiseen kertaan. Mahler on tässä yhteydessä vain se syy, miksi löysin tämän ”Grinzingin rauhanhovin”. Ja rauhanhovi se todella on. Kyseessä on hyvin pieni hautausmaa, ihmeellisellä hieman kaltevalla kukkulalla. Toisella puolen avautuu näkymä yli kaupungin, melkoisen etäällä, mutta kuitenkin aivan selkeästi. Toisella puolen näkyy Kahlenberg-vuori, ja sen rinteellä valkoinen linna. Itse hautausmaalla ei yleensä ole juurikaan ihmisiä. Tänään siellä oli ainoastaan yksi perhe minun lisäkseni. He ottivat kuvia haudasta, joka ei sanonut minulle mitään, ja katsoivat minua kummeksuen, kun pysähdyin Mahlerin haudalle. Kun he olivat lähteneet, olin aivan yksin. Paahteinen, yli + 30 asteen helle kuumotti selkääni ja elokuun taivas oli syvänsinen ja matala. Vaaleat hautamonumentit näyttivät huokoisilta ja ikivanhoilta. Puiden katveessa enkelipatsaat ojentelivat käsiään ja kultaiset kirjaimet kertoivat menneistä kohtaloista. Kuului vain mehiläisten surinaa, kaukaisen kirkon kellon soitto – vain kerran – ja ilmeisesti hyvin myöhään heränneen kukon kieuntaa. Kävelin rahisevaa valkoista soratietä ja pysähdyin ristillä roikkuvan Jeesuksen eteen. Se näytti minusta surulliselta pelkässä lannevaatteessaan, kasvot maata kohden. Mietin jälleen kerran, miksi kristinusko on ottanut symbolikseen juuri tuon kärsimyksen ja kuoleman kuvan. Tein silti ristinmerkin, jotenkin se kuului asiaan. 

Kun jätin hautausmaan taakseni, tuntui, että sen rauha yhä seurasi minua. Taloni viileässä käytävässä vilkaisin itseäni peilistä, ja kasvoni näyttivät vierailta ja etäisiltä. Ihan kuin olisin hetkeksi itse lähtenyt pois niiden sisältä, ja pelkät kuoret olisivat siinä. Katsetta oli vaikea tarkentaa. Hetken saatoin kuvitella näkeväni itseni vieraan ihmisen silmin.