ulkopuolisuudesta ja ulkosuomalaisuudesta

Olen nyt viettänyt taas muutaman päivän ihan yksin (tai no, kissan kanssa), ja vielä on melkein 2 viikkoa yksinoloa jäljellä. Vähän tylsää, kun vasta joku aika sitten olin pari viikkoa yksin, eikä täällä kaupungissa nyt vielä ole mitään sellaista sosiaalista verkkoa, johon tukeutua. No, onneksi kuitenkin osaan olla yksinkin.

Yksi jännä miete yllätti minut itse asiassa eilen, kun kävin pienellä kävelyllä tässä lähimaastossa. Oli todella kaunis syyskesän päivä, viileä, mutta kirkas ja aurinkoinen. Vielä ei ollut varsinaista ruskaa nähtävissä, mutta joidenkin puiden lehdet olivat ruskeita kuivuuttaan (ei ihme tämän polttavan kuuman kesän jälkeen). Ilma tuoksui raikkaalta ja oli mukava kävellä, kivuta mäenrinnettä puiden varjossa ja sitten laskeutua toista puolta ja ihmetellä upeita kartanomaisia rakennuksia. Erään talon kuistilla istuskeli nainen ja kirjoitti. Toisen talon pihassa kasvoi pensaassa ihania syksynoransseja marjoja valtavina ryppäinä. Jossain oli parvekkeen ovi auki, ja sisältä kuului astioiden kilinää, puhetta ja naurua. Silloin mielessäni välähti hieman kateellinen ajatus, että olisipa kiva asua täällä. Melkein samantien tajusin ajatuksen absurdiuden. Minähän asun täällä.

Ajatus ei kuitenkaan ollut niin absurdi miltä ensin näytti. Vaikka asumme täällä nyt, niin jälleen kerran tämä on väliaikaista (ellei ihmeitä tapahdu). Meillä kummallakaan ei ole sukulaisia täällä, eikä juuri muitakaan sosiaalisia ympyröitä, niinkuin jo mainitsin. Sama juurettomuus, mikä on vaivannut minua muuallakin, jatkuu siis täällä. Ja vaikka sitten kuinka kotiutuisimmekin tänne, niin olemme kuitenkin aina jossain määrin ulkopuolisia. Tuo ulkopuolisuuden tunne tuo tietynlaisen vapauden, mutta pidemmän päälle alkaa myös väsyttää. Joskus olisi kiva kokea kuuluvansa, edes johonkin. Toisaalta, kun muistelen Suomessa asumista, niin en kyllä kokenut kuuluvani sinnekään. Ehkä on sittenkin parempi kokea olevansa ulkopuolinen ulkomailla kuin omassa kotimaassaan...

Rauha maassa

Kävin äsken läheisellä hautausmaalla kävelyllä. En yleensä ole niitä ihmisiä, jotka käyvät hautausmaakävelyillä, siinä on mielestäni aina ollut jotain makaaberia. Mutta nyt, tämän hautausmaan löydettyäni, en enää ymmärrä, miksi joskus ajattelin niin. Ehkä tämä on tarpeeksi etäännytetty itsestäni, vanha hautausmaa, toisessa maassa, sellaisessa kaupunginkolkassa, missä minun ei kaiken järjen mukaan edes pitäisi olla. Ja silti tuntuu, että tämä on juuri se paikka, missä minun kuuluu olla, juuri nyt. 

Tulin tietoiseksi tästä hautausmaasta jo ennen kuin muutimme tänne, kun googlasin alueen nähtävyyksiä. Viinitilojen ja –tupien sekä yhden kirkon lisäksi ainoa mainittava nähtävyys oli Gustav Mahlerin hauta, joka sijaitsi juuri Grinzingin hautausmaalla. (Tähän väliin on sanottava, että suomalainen sana, ”hautausmaa”, tuntuu kyllä kaikinpuolin mauttomalta saksalaiseen Friedhofiin - ”Rauhanhovi” - verrattuna. )

Se, että ylipäätään tutustuin Mahleriin, oli myös sattumaa (niinkuin nyt niin moni muukin asia tässä elämässä). Olin Helsingissä kirjoittamassa gradua – monta vuotta sen jälkeen, kun minun oikeasti olisi pitänyt saattaa opinnot loppuun – ja Pirkko tarjosi minulle lippua konserttiin, johon hän ei itse päässyt. Kun kuulin, että kyseessä oli Mahler, olin yhtaikaa utelias ja epäilevä. Ainoa, mitä tiesin Mahlerista, oli peräisin Frasier-televisiosarjasta.  Jaksossa Frasierin veljen, Nilesin, vaimo on juuri päättänyt erota hänestä, ja Niles muistelee kaihoisasti menneitä. Sitä, miten hän esimerkiksi aina sunnuntaisin soitti Mahleria pianolla Marisille. Silloin Frasier huomauttaa, että ”ethän sinä edes pidä Mahlerista”. Nilesin nyrpeä vastaus on: ”No Marisin lisäksi, kuka pitää?” 

Koska veljekset kuitenkin ovat auttamattomia snobeja ja koska tällainen altavastaajan asema aina kiehtoo minua, niin päätin mennä konserttiin, vaikka minulla olisi sinä päivänä ollut niin paljon muutakin muka tärkeämpää tekemistä. Ei huvittanut mennä, mietin perumista viime hetkeen, päätin kuitenkin lopulta lähteä, juoksin koko matkan (sen osuuden, mitä raitiovaunu ei minua kuljettanut), ja kun viimein saavuin konserttisalille, oli aula jo tyhjä Ritvaa, Pirkon ystävää, lukuun ottamatta. Silti, onneksi menin. Mahlerin 7 sinfonia muutti – jos nyt ei elämääni, niin ainakin suhteeni klassiseen musiikkiin.

Ennen kuin unohdan, mistä minun oikeasti piti kirjoittaa, niin sysään nyt kuitenkin Mahlerin musiikkia koskevat pohdintani toiseen kertaan. Mahler on tässä yhteydessä vain se syy, miksi löysin tämän ”Grinzingin rauhanhovin”. Ja rauhanhovi se todella on. Kyseessä on hyvin pieni hautausmaa, ihmeellisellä hieman kaltevalla kukkulalla. Toisella puolen avautuu näkymä yli kaupungin, melkoisen etäällä, mutta kuitenkin aivan selkeästi. Toisella puolen näkyy Kahlenberg-vuori, ja sen rinteellä valkoinen linna. Itse hautausmaalla ei yleensä ole juurikaan ihmisiä. Tänään siellä oli ainoastaan yksi perhe minun lisäkseni. He ottivat kuvia haudasta, joka ei sanonut minulle mitään, ja katsoivat minua kummeksuen, kun pysähdyin Mahlerin haudalle. Kun he olivat lähteneet, olin aivan yksin. Paahteinen, yli + 30 asteen helle kuumotti selkääni ja elokuun taivas oli syvänsinen ja matala. Vaaleat hautamonumentit näyttivät huokoisilta ja ikivanhoilta. Puiden katveessa enkelipatsaat ojentelivat käsiään ja kultaiset kirjaimet kertoivat menneistä kohtaloista. Kuului vain mehiläisten surinaa, kaukaisen kirkon kellon soitto – vain kerran – ja ilmeisesti hyvin myöhään heränneen kukon kieuntaa. Kävelin rahisevaa valkoista soratietä ja pysähdyin ristillä roikkuvan Jeesuksen eteen. Se näytti minusta surulliselta pelkässä lannevaatteessaan, kasvot maata kohden. Mietin jälleen kerran, miksi kristinusko on ottanut symbolikseen juuri tuon kärsimyksen ja kuoleman kuvan. Tein silti ristinmerkin, jotenkin se kuului asiaan. 

Kun jätin hautausmaan taakseni, tuntui, että sen rauha yhä seurasi minua. Taloni viileässä käytävässä vilkaisin itseäni peilistä, ja kasvoni näyttivät vierailta ja etäisiltä. Ihan kuin olisin hetkeksi itse lähtenyt pois niiden sisältä, ja pelkät kuoret olisivat siinä. Katsetta oli vaikea tarkentaa. Hetken saatoin kuvitella näkeväni itseni vieraan ihmisen silmin.

Tajusin tänään, että Bowie olikin jo sanonut kaiken oleellisen eilisen kirjoitukseni aiheesta tässä biisissään:

Aika kuluu hirvittävän nopeasti
Päivät ovat samankaltaista puuroa,
aurinkoisia, mutta muistiinpainumattomia
viikot kiirehtivät viikonloppuun
ja aina tuntuu olevan uusi maanantai
kuukausista ei enää saa otetta
ja vuosista ei muista jälkikäteen juuri mitään.
Joulut ja juhannukset kasaantuvat kiikkeräksi keoksi,
josta on vaikea hahmottaa yksityiskohtia,
ja vuosi 2012 kuulostaa edelleen scifi-romaanin nimeltä.

Itseä ei voi enää hyvällä tahdollakaan kutsua nuoreksi,
mutta sitä on vaikea käsittää,
kun vaatekoko pysyy samana ja ajatukset aina yhtä keskenkasvuisina
teini-iän kompleksejakin on jäljellä varmasti reilu tusina.

Jotain silti tapahtuu
uneliasta huminaa kuuluu öisin
kun menneet vuodet pyörivät pääni ympärillä
enkä saa nukuttua tuo vieraantuntuinen mies vierelläni
tässä elämässä joka kyllä muistuttaa minua jollain tavalla
kuin kaukainen saari ulapalla auringonpaisteessa,
mutta laivani tuntuu silti jatkuvasti kiertävän sen kaukaa
enkä koskaan pääse rantaan asti.

Vanhenen, mutta en viisastu.

Aamuisin en enää muista, mitä ajattelin yöllä
ja yöllä en ole varma, ovatko ajatukseni vain kiusoittelevia aaveita
vai vakavasti otettavia haaveita.

Tämä hetki venyy ja jatkuu ja tuntuu loputtomalta,
silti aika kulkee päätähuimaavaa vauhtia jossain selkäni takana.
Jos kääntyisin, se varmaan pysähtyisi
ja leikkisi nukkuvaa,
sillä kukaan ei voi nähdä sen liikkuvan,
tai muuten taika raukeaa.

Saturday morning is the cruellest morning, T.S.Eliotia mukaellakseni. Tai no, perjantai-ilta ja lauantai-ilta ovat pahimmat. Lauantaisin koko viikonloppu aukeaa edessä yksinäisenä ja loppumattomana ja harmaana. En jaksaisi olla yksin enää.

Odottelua

Ajattelin nyt kirjoittaa pitkästä aikaa muutaman rivin, kun kerrankin olen saanut kaikki käännökset tehtyä jo viikolla, eikä ole mitään pakollista huohottamassa niskaan. On juhannuspäivän aamu - vaikka eihän se täällä mitenkään eroa normaalista lauantaista - ja päivä on valjennut sateisena (no jaa, en itse asiassa tiedä, millaisena se valkeni, kun heräsin lähempänä yhtätoista, mutta kuitenkin...). Ehdin juuri hehkuttaa sitä facebookissa (sateinen päivä, ei kiirettä minnekään!), kun jo alkoikin näyttää siltä, että kohta saattaa kirkastua. Kumma kyllä, en ole siitä innoissani, vaikka tämän päivän piknik-suunnitelmissa oli tietysti nimenomaan säävaraus. Jotenkin ajatus sateisesta kiireettömästä päivästä kisun seurassa tuntui rattoisalta. No joo, mutta antaa sään valtiaiden päättää, miten tässä käy! Ja itse voisin siirtyä ehkä vähän mielenkiintoisempaan (?) aiheeseen.

No en tiedä mielenkiinnosta, mutta kumma juttu tapahtui eilen yöllä, kun yritin nukkua. En edes muista, mistä se lähti, mutta yhtäkkiä tulin hirveän tietoiseksi ajan kulumisesta ja ihmisten kuolevaisuudesta. Kävin läpi mielessäni monia ihmisiä ja ajattelin, että "niin, sekin tulee kuolemaan". Outo, ja melkoisen epämiellyttävä ajatus, varsinkin kun olen ollut harvinaisen hyvällä tuulella tällä viikolla, ja jopa aikaansaava ja energinen (mistä todistaa sekin, ettei käännöksiä jäänyt viikonlopulle, kuten aikaisempina viikonloppuina). Ehkä sen ajatuksen jotenkin kirvoitti uutinen Columboa näytelleen Peter Falkin kuolemasta, en tiedä. Vaikka kyseinen näyttelijä olikin jo 83-vuoden kunnioitettavassa iässä kuollessaan, niin uutinen oli minusta kuitekin jotenkin surullinen. Ja vielä surullisempaa oli, että Alzheimeria sairastanut näyttelijä ei ollut enää vuosiin muistanut esimerkiksi näytelleensä kuuluisinta hahmoaan (eikä varmaan montaa muutakaan asiaa). Äh, en halua uudestaan vajota näihin apeisiin ajatuksiin, tulipa vain mieleen mainita tuo melkoisen outo oivallus (no en tietysti oivaltanut sitä ensimmäistä kertaa, mutta tällä kertaa jotenkin harvinaisen laajasti).

Palataanpa johonkin edes vähän miellyttävämpään asiaan. Eilen oli siis juhannusaatto, mutta minulla ei loppujen lopuksi ollut edes mitään juhannusbluesia, vaikka en päässytkään Suomeen juhlimaan perinteiden mukaisesti sukulaisten seuraan. Totta kai se olisi ollut mukavaa, ja kun sukulaiset soittivat juhannuspuhelun illankahussa, niin tietysti siitä tuli hetkeksi haikea olo. Silti, ei mitään verrattuna muutamaan viime vuoteen - tai varsinkaan parin vuoden takaiseen juhannukseen, joka oli ensimmäisemme Brysselissä. Silloin kuuntelin vanhoja Suomi-hittejä ja Olavi Virtaa koko päivän Jamesin ollessa töissä ja taisin olla varsin nyrpeää seuraa myös koko illan. Tällä kertaa asian teki ehkä helpommaksi se, että olen kuitenkin menossa Suomeen pariksi päiväksi jo viikon päästä, ja ennen kaikkea se, että James tulee lomille ensi perjantaina! Epäilen, että viimeaikainen hyväntuulisuuteni ja aikaansaavuuteni on johtunut juuri tuon ajatuksen tuomasta lohdusta. Vaikka olisi huonokin päivä, niin tiedän, että pian mieheni on taas täällä edes pari viikkoa ja kaikki asettuu - toivottavasti - taas kohdilleen. Minusta nimittäin edelleen tuntuu kuin hieman leijuisin mieheni poissa ollessa. Mikään ei oikein vedä minua maahan eikä minulla ole minkäänlaista rytmiä. Tai no, ehkä on, mutta täysin vääränlainen rytmi (olen tuskin kertaakaan esimerkiksi käynyt nukkumaan ennen puoli kahta yöllä).

Jotenkin myös huolenaiheeni mieheni lomalle tulemisen suhteen (niitäkin on!) ovat väistyneet taka-alalle. Tiedän, että on muutama - tai ainakin yksi - keskustelunaihe, josta tulee vääntöä, mutta siihen on vain valmistauduttava. Pääasiassa yritän silti keskittyä kaikkeen hyvään, ja siihen tällä hetkellä uskomattomalta ylellisyydeltä tuntuvaan asiaan, että voin keskustella toisen ihmisen kanssa koko päivän, joka päivä! (No jaa, aion kyllä olla hiljaakin välillä, mutta noin periaatteessa se olisi mahdollista.) Voi olla, että ensialkuun iskee melkoinen puheripuli oltuani monta kuukautta lähinnä vaan kahden kissan kanssa. Vaikka olen kyllä jutellut sillekin aika paljon, ja jopa itsekseni. Ehkä on siis hyvä moneltakin kantilta, että mieheni viimein tulee lomalle...

That Was Then, And This Is Now

Jatkanpa taas tylsiä, mutta toivottavasti ei täysin hedelmättömiä pohdintojani. Ihan ensimmäiseksi - löysin tänään vanhoja päiväkirjojani, kun yritin löytää jotain piirustusvälineitä. Ensin ajattelin, etten uskaltaisi edes lukea niitä, sillä tiedän, että monet vanhoista päiväkirjoistani ovat aika masentavaa luettavaa. Onneksi nämä eivät kuitenkaan olleet sieltä pahimmasta päästä. En lukenut paljoa, mutta jo siitä vähästä tunnistin heti itseni. On hassua, miten vähän sitä lopulta muuttuu. Sisin on selkeästi pysynyt ihan samana. Samankaltaiset asiat mietityttävät minua edelleen ja aivan samantyypiset asiat ovat yhä minulle ongelmallisia. Onneksi joissain suhteissa olen sentään kasvanut ja tullut kypsemmäksi, aivan tyhmimmät ja turhimmat neuroosit ovat karisseet matkan varrelle ja jonkin verran itseluottamustakin on tarttunut mukaan. Vaikka kasvu olisi voinut olla vieläkin huomattavampaa, on silti mukava huomata, että edes jotain edistystä on tapahtunut. Erityisen kivalta silti tuntui huomata, että olen myös saanut joitain haaveitani toteutettua, itse asiassa aika moniakin. Useat niistä tuntuivat tuolloin (lukioaikoina ja heti niiden jälkeen) miltei mahdottomilta toteuttaa, utuisilta kangastuksilta jossain kaukana taivaanrannassa, mutta sain kuin sainkin ne toteutettua. Toivottavasti tämä inspiroisi minua uskomaan, että voisin saada myös nykyisiä haaveitani toteutettua. Voisin tehdä sopimuksen itseni kanssa, että kun kymmenen vuoden päästä luen näitä rivejä, edes osa tämänhetkisistä haaveistani on toteutunut. Ongelmallista on tietysti se, että en tällä hetkellä ole ihan varma, mitä haaveeni ovat. Tiedän suunnilleen, mutta niiden hahmot ovat vielä melko muodottomia ja niistä on vaikea saada kiinni. Ehkä en uskalla kutsua niitä näkyviin. Olen aina pelännyt haaveita. Olen pelännyt, että mitä jos ne eivät toteudukaan, mutta vielä enemmän olen pelännyt sitä, että ne toteutuvat eivätkä olekaan lopulta kaiken sen vaivan arvoisia, että ne pettävät minut jotenkin. Se ei silti saa estää minua yrittämästä. "For us, there is only the trying. The rest is not our business", kuten T.S. Eliot sanoo yhdessä lempisitaaitestani.

***

Asiasta toiseen. Viime aikoina, siis ehkä ihan viime viikkoina, minusta on tuntunut, kun alkaisin hiljaa herätä talviunilta. Saan enemmän ideoita ja inspiraatiota erilaisiin asioihin, ja olen taas hieman alkanut muuttaa myös tyyliäni, tosin en tietoisesti. Huomaan vaan taas valitsevani kirkkaammanvärisiä vaatteita, ostelen hassunvärisiä kynsilakkoja ja yhdistelen vaatteita rohkeammin. Minun tekee mieleni ostaa rihkamakoruja - sormuksia, joissa on suuria kiviä tai kukkia (!), värikkäitä kaulakoruja, hiuskoristeita... Onneksi minulla ei sentään ole varaa toteuttaa kaikkia halujani, mutta jotain pientä olen ostanut, kuten esimerkiksi eräästä loppuunmyynnistä tosi hienon hiuskoristeen jossa on tummanvihreitä sulkia. Olen myös kaivanut esiin joitain vanhoja rihkamakoruja, joita en ole pitkään aikaan käyttänyt. Olen pitkästä aikaa hieman innoissani pukeutumisesta. Samalla mietin kuitenkin - mitä mieheni tästä "uudesta vanhasta" tyylistä pitää. Tai tiedän, että hän ei pidä. Voi jopa olla, että työnnän suurimman osan näistä viimeaikaisista hankinnoista takaisin laatikkoon hänen lomansa ajaksi ja koetan taas pukeutua konservatiivisemmin. Tiedän, että se on hullua. En kuitenkaan jaksa vääntää näistä asioista, kun hän tulee vain lomalle. Syksyllä minun on kuitenkin uskallettava pitää pääni ja pukeutua ensisijaisesti siten kuin minä haluan (joitain kompromisseja tietysti aina voi ja pitää tehdä). Välillä aina erehdyn ajattelemaan, että teen tästä kaikesta liian ison asian, että vaatteitahan ne vain ovat. Toisaalta se ei ole aivan totta. Pukeutumisessakin on kyse suurelta osin itseilmaisusta (ihannetapauksessa siis). Lisäksi jos pukeudun tavalla, joka ei tunnu minusta kotoisalta, se vaikuttaa myös itsetuntooni. Kyse siis on suuremmasta asiasta kuin haluan myöntää. En kuitenkaan halua murehtia siitä liikaa nyt - tällä hetkellä ilmaisen itseäni juuri niinkuin haluan ja voin pistää vähän överiksikin. Nyt tai ei koskaan. ;)