Olen ollut viime ajat ihan kummallisissa tunnelmissa. Tiedän, tiedän, niin on melkein aina, kun kirjoitan...mutta ehkä juuri sellaiset hieman kummalliset ajat ja ajatukset pakottavat minut kirjoittamaan. Muutenhan minusta on tullut niin mukavuudenhaluinen (lue: laiska), etten jaksa edes ikinä kirjoittaa.
Minun pitäisi varmaan aloittaa kirjoittamalla Suomen lomastani, mutta koska en ole yleensä kovin järjestelmällinen eikä tämä ole mikään kouluaine, niin aloitan nyt eilisistä tunnelmista. Tai enpäs aloitakaan. Aloitan mistä aloitan. Siis... Palasin tiistaina kauan odotetulta Suomen matkaltani hieman flunssaisena ja päivää myöhemmin kaaduin sänkyyn oksennustaudin kourissa. Olen siis viettänyt viime päivät taas aika tiiviisti vain yksin kotona ja on ollut aika paljon aikaa ajatella. Tai paremminkin - päivisin en useinkaan ajattele, vaan ennemminkin tunnun työntävän kaikkia ajatuksia mielestäni oikein kaksin käsin, mutta ei niitä voi loputtomiin paeta ja eilen yöllä - juuri kun olisi pitänyt nukkua - niitä teljettyjä ajatuksia alkoi sitten valua mieleen. Tällä kertaa en edes ärsyyntynyt siitä (pitäisi nukkua!), vaan annoin niiden tulla, koska ne olivat lopulta aika tärkeitä oivalluksia, ainakin osa. Tässä niitä nyt tulee, sattumanvaraisessa järjestyksessä, kuten on minulle tyypillistä.
Tajusin, että tietyt käyttäytymismallini juontavat takuulla juurensa siitä, että en uskaltanut elää nuoruuttani niin kuin olisin halunnut. Nuoruus - tarkoitan tässä nyt ehkä lähinnä lukioaikaa - on kuitenkin ilmeisesti aika tärkeä persoonallisuuden ja omakuvan kehityksen kannalta (itse asiassa varhaisempi nuoruus ja yläasteikä kai vielä enemmän, mutta kuitenkin). Lukiossa tunsin itseni todella voimakkaasti täydelliseksi väliinputoajaksi, väärin ymmärretyksi ja sivulliseksi. Nämä ovat tietysti hyvin yleisiä tunteita tuossa iässä, mutta eivät kai silti vähennä niiden merkitystä omalla kohdallani. En kuulunut mihinkään ryhmään (ja tästä olen kirjoittanut ennenkin). Täytyy sanoa ihan rehellisesti, että halveksin niitä suosituimpia ihmisiä, jotka välittivät merkkivaatteista ja tuntuivat puhuvan asioista, jotka olivat minulle ihan hepreaa. Sitten taas ihailin jollain tavalla joitain hieman "erilaisia" ihmisiä, mutta en koskaan uskaltanut oikein tutustua moniinkaan heistä, koska koin itse olevani heidän silmissään liian tavallinen. En uskaltanut ottaa kauheasti kantaa pukeutumisellani, vaikka näin jälkikäteen ajateltuna olin varmaan erilainen juuri omalla tavallani, en erilainen samalla tavalla kuin muut enkä samanlainen kuten ne suosituimmat. Silti koin, että tämä johtui ennen kaikkea pelkuruudesta ja arkuudesta. Ehkä minulla on virheellinen käsitys itsestäni noina aikoina tai sitä yhä värittää sen aikainen huono itsetuntoni, ja ainoastaan tuon käsityksen oikaiseminen voisi auttaa? Muistan nimittäin erään kerran, kun juttelin muutaman ihmisen kanssa ennen historian tunnin alkua lukiossa tulevaisuuden suunnitelmista, ja yksi entisistä hyvistä kavereistani (joka sittemmin oli osoittautunut valitettavan kaksinaamaiseksi) sanoi suorastaan ihaillen, että "Sinä tiedät aina niin tarkkaan, mitä haluat." Olin niistä sanoista silloin aivan ällikällä lyöty, ja olen oikeastaan vieläkin. En ole koskaan itse kokenut niin, vaikka kai se on osittain totta. Ainakin olen aina tiennyt, mitä en halua. Viime aikoina tosin tuo varmuus on alkanut hieman horjua ja sumentua, ja nyt en enää tiedäkään, onko tämä ehdottomuu välttämättä hyve.
Tiedän, että tämä kirjoitus menee monissa kohdin aika abstraktin puolelle, mutta se onkin pääasiassa tarkoitettu minulle. Toisaalta, koska blogilla (ilmeisesti) on muitakin lukijoita, en uskalla sanoa kaikkea ihan suoraan.
Palaan vielä hieman taaksepäin. Mietin siis eilen, kun en taas saanut unta, että olisi varmasti hyvä, jos voisin vielä päästä terapiaan uudestaan vähäksi aikaa. Jos voisin edes kerran viikossa käydä juttelemassa ja hieman selventämässä ajatuksiani. Koska selvästikään kaikki ei ole ihan kuten pitäisi. Jokin jarruttaa minua koko ajan menemästä tiettyihin suuntiin, ottamasta ratkaisevia askelia ja edes sitoutumasta täydellisesti avioliittooni. En siis tarkoita tällä sitä, että ajattelisin muita miehiä tai suhteen lopettamista tai mitään niin radikaalia, vaan ainostaan sitä, mitä sanoin - en osaa sitoutua sataprosenttisesti. En osaa täysin sitoutua meidän yhteisiin tavoitteisiimme, ja siitä tulee minulle hirveän huono omatunto, varsinkin kun ajattelee millaisia uhrauksia mieheni parhaillaan tekee. Tiedän, että tämä ei johdu rakkauden puutteesta häntä kohtaan, vaan jostain paljon neuroottisemmasta syystä. Haluaisin selvittää sen/ne syy(t) ennen kuin hän palaa. Haluaisin olla vapaampi ja pystyä tekemään itse elämässäni päätöksiä sen sijaan, että vanhat käyttäytymismallit ja neuroosit tekevät niitä puolestani.
Voisin kirjoittaa tästä aiheesta vaikka kuinka paljon, ja toivottavasti saankin aikaiseksi kirjoittaa vielä lisää myöhemmin. Nyt on kuitenkin lähdettävä suihkuun ja valmistauduttava kohtaamaan ulkomaailma.
Mielenkiintoista tekstiä. Jatkoa odotellessa.. :)
ReplyDelete