Tajusin tänään, että Bowie olikin jo sanonut kaiken oleellisen eilisen kirjoitukseni aiheesta tässä biisissään:

Aika kuluu hirvittävän nopeasti
Päivät ovat samankaltaista puuroa,
aurinkoisia, mutta muistiinpainumattomia
viikot kiirehtivät viikonloppuun
ja aina tuntuu olevan uusi maanantai
kuukausista ei enää saa otetta
ja vuosista ei muista jälkikäteen juuri mitään.
Joulut ja juhannukset kasaantuvat kiikkeräksi keoksi,
josta on vaikea hahmottaa yksityiskohtia,
ja vuosi 2012 kuulostaa edelleen scifi-romaanin nimeltä.

Itseä ei voi enää hyvällä tahdollakaan kutsua nuoreksi,
mutta sitä on vaikea käsittää,
kun vaatekoko pysyy samana ja ajatukset aina yhtä keskenkasvuisina
teini-iän kompleksejakin on jäljellä varmasti reilu tusina.

Jotain silti tapahtuu
uneliasta huminaa kuuluu öisin
kun menneet vuodet pyörivät pääni ympärillä
enkä saa nukuttua tuo vieraantuntuinen mies vierelläni
tässä elämässä joka kyllä muistuttaa minua jollain tavalla
kuin kaukainen saari ulapalla auringonpaisteessa,
mutta laivani tuntuu silti jatkuvasti kiertävän sen kaukaa
enkä koskaan pääse rantaan asti.

Vanhenen, mutta en viisastu.

Aamuisin en enää muista, mitä ajattelin yöllä
ja yöllä en ole varma, ovatko ajatukseni vain kiusoittelevia aaveita
vai vakavasti otettavia haaveita.

Tämä hetki venyy ja jatkuu ja tuntuu loputtomalta,
silti aika kulkee päätähuimaavaa vauhtia jossain selkäni takana.
Jos kääntyisin, se varmaan pysähtyisi
ja leikkisi nukkuvaa,
sillä kukaan ei voi nähdä sen liikkuvan,
tai muuten taika raukeaa.

Saturday morning is the cruellest morning, T.S.Eliotia mukaellakseni. Tai no, perjantai-ilta ja lauantai-ilta ovat pahimmat. Lauantaisin koko viikonloppu aukeaa edessä yksinäisenä ja loppumattomana ja harmaana. En jaksaisi olla yksin enää.

Odottelua

Ajattelin nyt kirjoittaa pitkästä aikaa muutaman rivin, kun kerrankin olen saanut kaikki käännökset tehtyä jo viikolla, eikä ole mitään pakollista huohottamassa niskaan. On juhannuspäivän aamu - vaikka eihän se täällä mitenkään eroa normaalista lauantaista - ja päivä on valjennut sateisena (no jaa, en itse asiassa tiedä, millaisena se valkeni, kun heräsin lähempänä yhtätoista, mutta kuitenkin...). Ehdin juuri hehkuttaa sitä facebookissa (sateinen päivä, ei kiirettä minnekään!), kun jo alkoikin näyttää siltä, että kohta saattaa kirkastua. Kumma kyllä, en ole siitä innoissani, vaikka tämän päivän piknik-suunnitelmissa oli tietysti nimenomaan säävaraus. Jotenkin ajatus sateisesta kiireettömästä päivästä kisun seurassa tuntui rattoisalta. No joo, mutta antaa sään valtiaiden päättää, miten tässä käy! Ja itse voisin siirtyä ehkä vähän mielenkiintoisempaan (?) aiheeseen.

No en tiedä mielenkiinnosta, mutta kumma juttu tapahtui eilen yöllä, kun yritin nukkua. En edes muista, mistä se lähti, mutta yhtäkkiä tulin hirveän tietoiseksi ajan kulumisesta ja ihmisten kuolevaisuudesta. Kävin läpi mielessäni monia ihmisiä ja ajattelin, että "niin, sekin tulee kuolemaan". Outo, ja melkoisen epämiellyttävä ajatus, varsinkin kun olen ollut harvinaisen hyvällä tuulella tällä viikolla, ja jopa aikaansaava ja energinen (mistä todistaa sekin, ettei käännöksiä jäänyt viikonlopulle, kuten aikaisempina viikonloppuina). Ehkä sen ajatuksen jotenkin kirvoitti uutinen Columboa näytelleen Peter Falkin kuolemasta, en tiedä. Vaikka kyseinen näyttelijä olikin jo 83-vuoden kunnioitettavassa iässä kuollessaan, niin uutinen oli minusta kuitekin jotenkin surullinen. Ja vielä surullisempaa oli, että Alzheimeria sairastanut näyttelijä ei ollut enää vuosiin muistanut esimerkiksi näytelleensä kuuluisinta hahmoaan (eikä varmaan montaa muutakaan asiaa). Äh, en halua uudestaan vajota näihin apeisiin ajatuksiin, tulipa vain mieleen mainita tuo melkoisen outo oivallus (no en tietysti oivaltanut sitä ensimmäistä kertaa, mutta tällä kertaa jotenkin harvinaisen laajasti).

Palataanpa johonkin edes vähän miellyttävämpään asiaan. Eilen oli siis juhannusaatto, mutta minulla ei loppujen lopuksi ollut edes mitään juhannusbluesia, vaikka en päässytkään Suomeen juhlimaan perinteiden mukaisesti sukulaisten seuraan. Totta kai se olisi ollut mukavaa, ja kun sukulaiset soittivat juhannuspuhelun illankahussa, niin tietysti siitä tuli hetkeksi haikea olo. Silti, ei mitään verrattuna muutamaan viime vuoteen - tai varsinkaan parin vuoden takaiseen juhannukseen, joka oli ensimmäisemme Brysselissä. Silloin kuuntelin vanhoja Suomi-hittejä ja Olavi Virtaa koko päivän Jamesin ollessa töissä ja taisin olla varsin nyrpeää seuraa myös koko illan. Tällä kertaa asian teki ehkä helpommaksi se, että olen kuitenkin menossa Suomeen pariksi päiväksi jo viikon päästä, ja ennen kaikkea se, että James tulee lomille ensi perjantaina! Epäilen, että viimeaikainen hyväntuulisuuteni ja aikaansaavuuteni on johtunut juuri tuon ajatuksen tuomasta lohdusta. Vaikka olisi huonokin päivä, niin tiedän, että pian mieheni on taas täällä edes pari viikkoa ja kaikki asettuu - toivottavasti - taas kohdilleen. Minusta nimittäin edelleen tuntuu kuin hieman leijuisin mieheni poissa ollessa. Mikään ei oikein vedä minua maahan eikä minulla ole minkäänlaista rytmiä. Tai no, ehkä on, mutta täysin vääränlainen rytmi (olen tuskin kertaakaan esimerkiksi käynyt nukkumaan ennen puoli kahta yöllä).

Jotenkin myös huolenaiheeni mieheni lomalle tulemisen suhteen (niitäkin on!) ovat väistyneet taka-alalle. Tiedän, että on muutama - tai ainakin yksi - keskustelunaihe, josta tulee vääntöä, mutta siihen on vain valmistauduttava. Pääasiassa yritän silti keskittyä kaikkeen hyvään, ja siihen tällä hetkellä uskomattomalta ylellisyydeltä tuntuvaan asiaan, että voin keskustella toisen ihmisen kanssa koko päivän, joka päivä! (No jaa, aion kyllä olla hiljaakin välillä, mutta noin periaatteessa se olisi mahdollista.) Voi olla, että ensialkuun iskee melkoinen puheripuli oltuani monta kuukautta lähinnä vaan kahden kissan kanssa. Vaikka olen kyllä jutellut sillekin aika paljon, ja jopa itsekseni. Ehkä on siis hyvä moneltakin kantilta, että mieheni viimein tulee lomalle...

That Was Then, And This Is Now

Jatkanpa taas tylsiä, mutta toivottavasti ei täysin hedelmättömiä pohdintojani. Ihan ensimmäiseksi - löysin tänään vanhoja päiväkirjojani, kun yritin löytää jotain piirustusvälineitä. Ensin ajattelin, etten uskaltaisi edes lukea niitä, sillä tiedän, että monet vanhoista päiväkirjoistani ovat aika masentavaa luettavaa. Onneksi nämä eivät kuitenkaan olleet sieltä pahimmasta päästä. En lukenut paljoa, mutta jo siitä vähästä tunnistin heti itseni. On hassua, miten vähän sitä lopulta muuttuu. Sisin on selkeästi pysynyt ihan samana. Samankaltaiset asiat mietityttävät minua edelleen ja aivan samantyypiset asiat ovat yhä minulle ongelmallisia. Onneksi joissain suhteissa olen sentään kasvanut ja tullut kypsemmäksi, aivan tyhmimmät ja turhimmat neuroosit ovat karisseet matkan varrelle ja jonkin verran itseluottamustakin on tarttunut mukaan. Vaikka kasvu olisi voinut olla vieläkin huomattavampaa, on silti mukava huomata, että edes jotain edistystä on tapahtunut. Erityisen kivalta silti tuntui huomata, että olen myös saanut joitain haaveitani toteutettua, itse asiassa aika moniakin. Useat niistä tuntuivat tuolloin (lukioaikoina ja heti niiden jälkeen) miltei mahdottomilta toteuttaa, utuisilta kangastuksilta jossain kaukana taivaanrannassa, mutta sain kuin sainkin ne toteutettua. Toivottavasti tämä inspiroisi minua uskomaan, että voisin saada myös nykyisiä haaveitani toteutettua. Voisin tehdä sopimuksen itseni kanssa, että kun kymmenen vuoden päästä luen näitä rivejä, edes osa tämänhetkisistä haaveistani on toteutunut. Ongelmallista on tietysti se, että en tällä hetkellä ole ihan varma, mitä haaveeni ovat. Tiedän suunnilleen, mutta niiden hahmot ovat vielä melko muodottomia ja niistä on vaikea saada kiinni. Ehkä en uskalla kutsua niitä näkyviin. Olen aina pelännyt haaveita. Olen pelännyt, että mitä jos ne eivät toteudukaan, mutta vielä enemmän olen pelännyt sitä, että ne toteutuvat eivätkä olekaan lopulta kaiken sen vaivan arvoisia, että ne pettävät minut jotenkin. Se ei silti saa estää minua yrittämästä. "For us, there is only the trying. The rest is not our business", kuten T.S. Eliot sanoo yhdessä lempisitaaitestani.

***

Asiasta toiseen. Viime aikoina, siis ehkä ihan viime viikkoina, minusta on tuntunut, kun alkaisin hiljaa herätä talviunilta. Saan enemmän ideoita ja inspiraatiota erilaisiin asioihin, ja olen taas hieman alkanut muuttaa myös tyyliäni, tosin en tietoisesti. Huomaan vaan taas valitsevani kirkkaammanvärisiä vaatteita, ostelen hassunvärisiä kynsilakkoja ja yhdistelen vaatteita rohkeammin. Minun tekee mieleni ostaa rihkamakoruja - sormuksia, joissa on suuria kiviä tai kukkia (!), värikkäitä kaulakoruja, hiuskoristeita... Onneksi minulla ei sentään ole varaa toteuttaa kaikkia halujani, mutta jotain pientä olen ostanut, kuten esimerkiksi eräästä loppuunmyynnistä tosi hienon hiuskoristeen jossa on tummanvihreitä sulkia. Olen myös kaivanut esiin joitain vanhoja rihkamakoruja, joita en ole pitkään aikaan käyttänyt. Olen pitkästä aikaa hieman innoissani pukeutumisesta. Samalla mietin kuitenkin - mitä mieheni tästä "uudesta vanhasta" tyylistä pitää. Tai tiedän, että hän ei pidä. Voi jopa olla, että työnnän suurimman osan näistä viimeaikaisista hankinnoista takaisin laatikkoon hänen lomansa ajaksi ja koetan taas pukeutua konservatiivisemmin. Tiedän, että se on hullua. En kuitenkaan jaksa vääntää näistä asioista, kun hän tulee vain lomalle. Syksyllä minun on kuitenkin uskallettava pitää pääni ja pukeutua ensisijaisesti siten kuin minä haluan (joitain kompromisseja tietysti aina voi ja pitää tehdä). Välillä aina erehdyn ajattelemaan, että teen tästä kaikesta liian ison asian, että vaatteitahan ne vain ovat. Toisaalta se ei ole aivan totta. Pukeutumisessakin on kyse suurelta osin itseilmaisusta (ihannetapauksessa siis). Lisäksi jos pukeudun tavalla, joka ei tunnu minusta kotoisalta, se vaikuttaa myös itsetuntooni. Kyse siis on suuremmasta asiasta kuin haluan myöntää. En kuitenkaan halua murehtia siitä liikaa nyt - tällä hetkellä ilmaisen itseäni juuri niinkuin haluan ja voin pistää vähän överiksikin. Nyt tai ei koskaan. ;)

The Years Have Been Short But The Days Were Long

Tänään on ollut ihan uskomattoman pitkältä tuntuva päivä. Moneen otteeseen minun on tehnyt mieli kirjoittaa, mutta olen pakottanut itseni hoitamaan käytännöllisempiä asioita. Olen tehnytkin paljon, ja ehkä juuri se saa päivän tuntumaan pitkältä, vaikka usein onkin päinvastoin (siis aika menee nopeasti, kun tekee paljon). No liirumlaarum. En tiedä, miksi taas jäin horisemaan itsestäänselvyyksiä. Varmaan se on helpompaa kuin varsinaiseen asiaan meneminen, varsinkin jos ei ole mitään asiaa. Hahaa. Tästä blogikirjoituksesta on tulossa varsinainen helmi.

Jos seuraan ajatuksiani taaksepäin, niin tämä "päivä tuntui pitkältä" -ajatus lähti siitä, kun mietin, että iltapäivällä lähtiessäni printtaamaan eräitä papereita katselin pihallamme runsaina kasvavia (istutettuja) valkoisia ruusuja ja samalla jostain syystä hetkellisesti mietin kuolemaa. Että kaikki tulee kuolemaan, ja millaista se sitten on. Varmaan on sanomattakin selvää, että mielialani notkahti tästä hieman alaspäin ja tätä ajatusta seurasi lauma muita, paljon banaalimpia, mutta silti masentavia. Minua alkoi taas ärsyttää se, miten järkyttävän vähän rahaa minulla on jatkuvasti käytettävänä, se etten ole onnistunut löytämään töitä enkä tunnu edes yhtään edistyvän asiassa, huono omatuntoni asian suhteen ja moni muu asia. Jossain vaiheessa laitoin äidille viestin ja kerroin, että minusta oli tuntunut ikävältä, kun hän edellisenä päivänä puhelimessa puhuessamme oli sanonut, että " kyllä sinun kelpaa, kun ei tarvitse olla töissä". Se ei todellakaan pidä paikkaansa. Tämä ei ole mitään lomaa, jolloin voi hyvällä omallatunnolla tehdä kaikkea kivaa, vaan huono omatunto nakertaa palan pois kaikista mukavistakin hetkistä. Samoin myös huoli tulevasta. Tiedän, että nämä ovat turhia tunteita, syyllisyys ja huoli, ja ainoastaan auttavat pakenemaan pois tästä hetkestä, mutta siitäkin huolimatta ne ovat olleet vieraina melko usein viime aikoina. Elän kummallista aikaa, irrallista, leijuvaa. Odotan vain mieheni paluuta, vaikka samalla tavallaan nautin yksinolosta. En silti saa siitä irti niin paljon kuin haluaisin. Hajotan energiaani moneen suuntaan, räpellän ja sähellän, enkä keskity mihinkään asiaan kunnolla. Niin tuttua.

Niin miten tämä liittyi siihen, että aika meni hitaasti tänään? No, tuntui siltä, että näistä mietteistä ja siitä, kun matkustin raitiovaunulla sinne printtauspaikkaan on jo ikuisuus, vaikka se oli tosiaan kolmen maissa iltapäivällä. Ja entäpä se, kun ramppasin hiki hatussa joka ainoassa lähikortteleiden apteekissa (varmasti ainakin kymmenessä yhteensä) etsimässä yhtä lääkettä? Se tuntuu kuuluvan jo ihan toiseen päivään ja toiseen elämään. Aika venyy kuin purkka tänään, vaikka yötä kohden se kiiruhtaa. Haluaisin jarruttaa sen etenemistä juuri nyt, juoda kuppikaupalla teetä, kirjoittaa, miettiä ja yrittää avata luovuuden portteja. Miksi illat menevät niin nopeasti?

En päässyt nyt ollenkaan asiaan, ehkä siksi, etten oikeasti halunnut siitä avautua. No, tulipahan kirjoitettua edes jotain. Taidanpa keittää lisää teetä...

Yöllisiä ajatuksia, jotka hiipivät aamuun asti

Olen ollut viime ajat ihan kummallisissa tunnelmissa. Tiedän, tiedän, niin on melkein aina, kun kirjoitan...mutta ehkä juuri sellaiset hieman kummalliset ajat ja ajatukset pakottavat minut kirjoittamaan. Muutenhan minusta on tullut niin mukavuudenhaluinen (lue: laiska), etten jaksa edes ikinä kirjoittaa.

Minun pitäisi varmaan aloittaa kirjoittamalla Suomen lomastani, mutta koska en ole yleensä kovin järjestelmällinen eikä tämä ole mikään kouluaine, niin aloitan nyt eilisistä tunnelmista. Tai enpäs aloitakaan. Aloitan mistä aloitan. Siis... Palasin tiistaina kauan odotetulta Suomen matkaltani hieman flunssaisena ja päivää myöhemmin kaaduin sänkyyn oksennustaudin kourissa. Olen siis viettänyt viime päivät taas aika tiiviisti vain yksin kotona ja on ollut aika paljon aikaa ajatella. Tai paremminkin - päivisin en useinkaan ajattele, vaan ennemminkin tunnun työntävän kaikkia ajatuksia mielestäni oikein kaksin käsin, mutta ei niitä voi loputtomiin paeta ja eilen yöllä - juuri kun olisi pitänyt nukkua - niitä teljettyjä ajatuksia alkoi sitten valua mieleen. Tällä kertaa en edes ärsyyntynyt siitä (pitäisi nukkua!), vaan annoin niiden tulla, koska ne olivat lopulta aika tärkeitä oivalluksia, ainakin osa. Tässä niitä nyt tulee, sattumanvaraisessa järjestyksessä, kuten on minulle tyypillistä.

Tajusin, että tietyt käyttäytymismallini juontavat takuulla juurensa siitä, että en uskaltanut elää nuoruuttani niin kuin olisin halunnut. Nuoruus - tarkoitan tässä nyt ehkä lähinnä lukioaikaa - on kuitenkin ilmeisesti aika tärkeä persoonallisuuden ja omakuvan kehityksen kannalta (itse asiassa varhaisempi nuoruus ja yläasteikä kai vielä enemmän, mutta kuitenkin). Lukiossa tunsin itseni todella voimakkaasti täydelliseksi väliinputoajaksi, väärin ymmärretyksi ja sivulliseksi. Nämä ovat tietysti hyvin yleisiä tunteita tuossa iässä, mutta eivät kai silti vähennä niiden merkitystä omalla kohdallani. En kuulunut mihinkään ryhmään (ja tästä olen kirjoittanut ennenkin). Täytyy sanoa ihan rehellisesti, että halveksin niitä suosituimpia ihmisiä, jotka välittivät merkkivaatteista ja tuntuivat puhuvan asioista, jotka olivat minulle ihan hepreaa. Sitten taas ihailin jollain tavalla joitain hieman "erilaisia" ihmisiä, mutta en koskaan uskaltanut oikein tutustua moniinkaan heistä, koska koin itse olevani heidän silmissään liian tavallinen. En uskaltanut ottaa kauheasti kantaa pukeutumisellani, vaikka näin jälkikäteen ajateltuna olin varmaan erilainen juuri omalla tavallani, en erilainen samalla tavalla kuin muut enkä samanlainen kuten ne suosituimmat. Silti koin, että tämä johtui ennen kaikkea pelkuruudesta ja arkuudesta. Ehkä minulla on virheellinen käsitys itsestäni noina aikoina tai sitä yhä värittää sen aikainen huono itsetuntoni, ja ainoastaan tuon käsityksen oikaiseminen voisi auttaa? Muistan nimittäin erään kerran, kun juttelin muutaman ihmisen kanssa ennen historian tunnin alkua lukiossa tulevaisuuden suunnitelmista, ja yksi entisistä hyvistä kavereistani (joka sittemmin oli osoittautunut valitettavan kaksinaamaiseksi) sanoi suorastaan ihaillen, että "Sinä tiedät aina niin tarkkaan, mitä haluat." Olin niistä sanoista silloin aivan ällikällä lyöty, ja olen oikeastaan vieläkin. En ole koskaan itse kokenut niin, vaikka kai se on osittain totta. Ainakin olen aina tiennyt, mitä en halua. Viime aikoina tosin tuo varmuus on alkanut hieman horjua ja sumentua, ja nyt en enää tiedäkään, onko tämä ehdottomuu välttämättä hyve.

Tiedän, että tämä kirjoitus menee monissa kohdin aika abstraktin puolelle, mutta se onkin pääasiassa tarkoitettu minulle. Toisaalta, koska blogilla (ilmeisesti) on muitakin lukijoita, en uskalla sanoa kaikkea ihan suoraan.

Palaan vielä hieman taaksepäin. Mietin siis eilen, kun en taas saanut unta, että olisi varmasti hyvä, jos voisin vielä päästä terapiaan uudestaan vähäksi aikaa. Jos voisin edes kerran viikossa käydä juttelemassa ja hieman selventämässä ajatuksiani. Koska selvästikään kaikki ei ole ihan kuten pitäisi. Jokin jarruttaa minua koko ajan menemästä tiettyihin suuntiin, ottamasta ratkaisevia askelia ja edes sitoutumasta täydellisesti avioliittooni. En siis tarkoita tällä sitä, että ajattelisin muita miehiä tai suhteen lopettamista tai mitään niin radikaalia, vaan ainostaan sitä, mitä sanoin - en osaa sitoutua sataprosenttisesti. En osaa täysin sitoutua meidän yhteisiin tavoitteisiimme, ja siitä tulee minulle hirveän huono omatunto, varsinkin kun ajattelee millaisia uhrauksia mieheni parhaillaan tekee. Tiedän, että tämä ei johdu rakkauden puutteesta häntä kohtaan, vaan jostain paljon neuroottisemmasta syystä. Haluaisin selvittää sen/ne syy(t) ennen kuin hän palaa. Haluaisin olla vapaampi ja pystyä tekemään itse elämässäni päätöksiä sen sijaan, että vanhat käyttäytymismallit ja neuroosit tekevät niitä puolestani.

Voisin kirjoittaa tästä aiheesta vaikka kuinka paljon, ja toivottavasti saankin aikaiseksi kirjoittaa vielä lisää myöhemmin. Nyt on kuitenkin lähdettävä suihkuun ja valmistauduttava kohtaamaan ulkomaailma.