Tänä aamuna kun heräsin ennen herätyskellon soittoa, mieleeni tulvi taas kaikenlaisia kuvia entisistä elämistäni (toisin sanoen ajoilta ennen tämänhetkistä elämäntilannetta). Osa oli minulle hyvin tuttuja entuudestaan, esimerkiksi se unisen aurinkoinen aamupäivä, kun ajoin metrolla lentokentältä kohti Pariisin keskustaa ja tunsin itseni täysin rauhalliseksi ja onnelliseksi, tunsin että olin tekemässä juuri mitä minun pitikin ja kaikki oli maailmassa oikealla paikallaan. Olin menossa tapaamaan nuorta miestä, jonka olin tavannut vasta muutamaa kuukautta aikaisemmin Barcelonan hehkuvan auringon alla. Jonka kanssa olin kirjoitellut koko syksyn ja alkutalven, välillä useita kirjeitä viikossa, aina useita liuskoja yhdessä kirjeessä...

En silti tuntenut häntä hyvin, olin viettänyt vain muutamia tunteja hänen kanssaan. Silti lähdin tapaamaan häntä, yksin Pariisiin. Ja vaikka matka ei ehkä lopulta ollut ihan sellainen kuin olin toivonut, niin en voisi ikinä katua sitä. Ne muistot tulevat elämään mielessäni niin kauan kuin muistini toimii, ja kukaties kauemminkin. Ne kuvat voisivat olla kauniista romanttisesta elokuvasta, mutta ne ovat välähdyksiä omasta elämästäni: Montmartre, rue Mouffetard, se valaistu karuselli illalla Seinen rannalla...

Mietin muitakin tällaisia vedenjakajia elämässäni tai erityisen merkityksellisiä hetkiä ja tapahtumia, ja tulin jälleen kerran siihen - tietysti täysin päivänselvään, mutta arjessa usein unohtuvaan - johtopäätökseen, että nämä ovat niitä asioita, jotka tekevät minusta minut. Nämä ovat niitä asioita, jotka määrittävät minut. Ne sanat ja lauseet, joita nykyään usein käytän tai ajattelen itsestäni, eivät tarkoita mitään. 39-vuotias, eronnut, vailla vakituista työpaikkaa.

Nuo rumat ja kovat sanat, jotka heti saavat vatsani kipristelemään, eivät kerro minusta mitään. Ne kuvaavaat ehkä tämänhetkistä tilannetta elämässäni, mutta minusta sellaisena kuin todella olen ne eivät kerro mitään.

Tietyt teemat ovat toistuneet elämässäni, tietynlaiset asiat ovat olleet minulle erityisen tärkeitä ja tietyissä hetkissä minusta on löytynyt roppakaupalla rohkeutta, jonka joissain toisissa tilanteissa olen luullut puuttuvan kokonaan. Tarpeen vaatiessa osaan olla hyvinkin rohkea, eikä kyse aina ole edes ollut siitä, että ei ole ollut muuta vaihtoehtoa. Välillä on ollut, mutta olen silti tietoisesti valinnut vaikeamman ja pelottavamman tien. Aina se ei ole johtanut ihan sinne, minne olen toivonut, mutta en voisi koskaan katua noita hetkiä. Ne ovat kuitenkin niitä, jolloin olen ollut eniten elossa, herkimmin tietoinen maailmasta, itsestäni ja elämästä.

Minä olen yhä se sama, vaikka paljon on muuttunut. Vaikka kasvan ja kypsyn ja kehityn totta kai, niin ydin on silti sama. Se on saattanut peittyä paksujen pölykerrosten alle, se on ehkä kuivumassa kasaan, koska olen unohtanut kastella sitä niin usein viime vuosina, mutta siellä se on, ja se on sitkeä.

Näitä lähes hyperrealistisen eläviä kuvia, näitä muistoja, joita tulen aina vaalimaan ja kuvia, jotka antavat minulle toivoa vaikeinakin aikoina, tulee olemaan lisää, jos vain annan itselleni luvan. En voi jatkaa tätä nukkuvaa elämää enää. Kun päätimme mieheni kanssa erota, teimme sen, koska molemmat koimme ansaitsevamme enemmän kuin sen hiljaisen onnettoman arjen ja toisillemme tiuskimisen, intohimon puutteen ja puhumattomuuden.

Minun ei tarvitse elää vereslihalla kuten nuorempana, mutta haluan edelleen maistaa elämän ydinnestettä.

"I went to the woods, because I wanted to live deliberately..."

Tänään kuljeksin keskustassa ilman sen suurempaa päämäärää, kuten aika usein viikonloppuisin. Päädyin pitkästä aikaa Stockalle, missä bongasin ihanan mustan neuleboleron, jossa oli paikoitellen hopeisia lankoja. Mietin, että se olisi täydellinen pikkujoulukauteen. Tuskin olin ehtinyt ajatella niin, kun tajusin, ettei minulla olisi mitään pikkujouluja tiedossa. Ei taaskaan työpaikan pikkujouluja (vaikka läheltä piti!). Minua ei luultavasti kutsuttaisi muihinkaan pikkujouluihin. Yksi ystävä miehineen varmaan pitäisi pikkujoulut, mutta tuskin tällaista yksinäistä naisihmistä, kolmatta pyörää ja orpoa pirua, sinne kutsuttaisiin pariskuntien joukkoon. Muut ystäväni eivät oikein ole sitä tyyppiä, että järjestäisivät pikkujouluja. Itse voisin järjestää - ja mielelläni järjestäisinkin - mutta asuntoni on niin pieni, että voisin pitää pikkujoulut ehkä kahdelle ihmiselle itseni lisäksi.

Jostain syystä tämä pikkujouluasia jäi kaihertamaan mieltäni, ja juuri sillä hetkellä tuli vielä kuulutus, jossa väitettiin, että "joulu on täällä". No sitä se ei tietenkään marraskuussa ole, kyse oli vain siitä, että joulu oli tullut Stockalle, mutta siitä kuulutuksesta tuli vähäksi aikaa desorientoitunut olo, ikään kuin eläisimme tosiaan jo joulunalusviikkoja. Ja jostain syystä se vain pahensi omituista kaihoa sisälläni. Tunsin erityisen voimakkaasti taas sen, etten kuulu mihinkään, että minulla ei ole sellaista sosiaalista yhteisöä kuin haluaisin. Miten mukavaa olisi, jos minulla olisi paljon ystäviä tässä kaupungissa, jos omat vanhempani asuisivat täällä ja siskoni perheineen. Jos voisi poiketa milloin kenenkin läheisen luokse, törmätä tuttuihin jouluostoksilla ja istahtaa glögille kahvilaan. Miten kivaa olisi, jos todella kuuluisin Helsinkiin. Jos vaikka olisin täältä kotoisin, minun täällä olollani olisi pitkät juuret ja tuttuja eri elämänvaiheiden varrelta.

Tämä tunne oli jollain tapaa sukua niille ajatuksille, jotka yllättivät minut viime viikonloppuna, kun olin käynyt ostamassa aineksia isän pekonipastan tekoa varten ja olin kävelemässä K-marketista kotiin. Aivan yllättäen mieleeni tuli ajatus siitä, miten ihanaa olisi, jos joku odottaisi minua kotona (joku muu kuin kissani, vaikka se minulle kovin rakas onkin). Näin mielessäni, miten astuisin sisään asuntoon, jossa jo tuoksuisi ruoka (kumppanini olisi aloittanut jo valmistelut), musiikki soisi, minä huikkaisin ovelta, että olen kotona. Miten paljon asutummalta asuntoni vaikuttaisi. Miten paljon elävämmältä minä vaikuttaisin. kun jonkun toisen katse tekisi minusta todellisen.

Miten pitkä matka tuohon onkaan, tai liekö se mahdollista ollenkaan.

Tänään mietin myös kummitätejäni, jotka molemmat ovat eläneet suurimman osan aikuiselämästään yksin. Yhtäkkiä minulle tuli siitäkin surullinen olo. Tiedän, että toinen tädeistäni on toivonut jo kauan, että tapaisi "oman ihmisen". En ole oikein ymmärtänyt häntä, olen sivuuttanut sen ylimielisesti ja pinnallisesti, olinhan itse siinä välissä naimisissa ja tiesin, ettei se niin herkkua ollut. Ei se avioliitto ainakaan. Mutta siinä suhteessa sisällä ollessani en tajunnut, että olin hyvin nopeasti alkanut nähdä asiat eri tavalla kuin ennen, parisuhdesilmälaseilla. Hyvin pian parisuhde oli muodostunut itsestäänselvyydeksi, joksikin, mitä oli liiankin helppo arvostella, liiankin helppo vähätellä ja ajatella, että ei tämä mitään onnea ole, yksineläjillä on monin tavoin paremmin. Ja joiltain osin onkin, mutta olin myös unohtanut sen, miltä yksinäisyys oikeasti tuntuu. Se yksinäisyys, joka melkein salpaa hengityksen, kun tuntuu, että oman pienen asunnon seinät kaatuvat päälle eikä ole ketään, kenelle puhua, kenelle olla olemassa. Totta kai sitä voisi soittaa jollekulle, mutta kuka ymmärtäisi?

Ja toinen tätini sitten, elänyt ainakin viimeiset 25 vuotta yksin. Hänellä on tietysti niin vilkas sosiaalinen elämä, niin laajat sosiaaliset verkostot, niin paljon harrastuksia ja velvollisuuksia, ettei hän ehdi tylsistyä, mutta siltikin... Aina tulla kotiin tyhjään, hiljaiseen ja pimeään asuntoon. Aina herätä yksin, mennä nukkumaan yksin. Aina käydä kaupassa yksin, juoda iltatee yksin, tehdä kaikki päätökset yksin. Ilmankos hän monesti sanoi, kun kävin ulkomailta Suomessa ja asuin hänen luonaan muutamia päiviä (joskus pidempäänkin), että tulee tuntumaan yksinäiseltä, kun lähden. Minä vain aina ajattelin sen olevan sanahelinää, ajattelin hänen oikeasti nauttivan siitä, että pääsee taas omaan sänkyynsä nukkumaan ja siitä, ettei tarvitse ottaa ketään toista huomioon. Ja varmasti hän nauttikin, mutta yksinäisyys avautui myös hänen edessään taas kuin kuilu.

Miten pääsen tästä pisteestä siihen, mihin haluaisin? Se tuntuu uuvuttavan pitkältä matkalta, jonka päämäärän saavuttamisesta ei edes ole takuuta. Vaikka etsisin kumppania kuinka, ei ole mitään takeita, että löytäisin sopivan. Tai toisaalta voin törmätä häneen vaikka huomenna.

Tällä hetkellä varmaa on vain yksinäisyys. En tiedä, miten kestäisin, jos minulla ei olisi kissaa. Kissaa, joka aina tulee ovelle vastaan, kun tulen kotiin, joka vaatii huomiotani, tunkee syliini ja hyppää sänkyyni yöllä ja aamulla heti kun herään. Kissaa, jolle voin puhua, vaikkei se ymmärtäisikään, ja jota voin halia (ainakin vähän aikaa) silloin kun kaipaan hellyyttä.
Se hioo sentään yksinäisyyteni terävät kulmat hieman tylsemmiksi.

                                                            Ronaldon taika

Eilen pelattiin jalkapallon Euroopan mestaruudesta. Finaalissa vastakkain olivat Portugali ja Ranska. Vaikka olen joskus kannattanut Ranskaakin (myös tässä turnauksessa, riippuen vastustajasta), niin nyt oli selvää, että olisin Portugalin puolella. Portugalia olen kuitenkin kannattanut - yhdessä Italian kanssa - lapsesta asti.

Myöhemmin nämä kaksi suosikkia ovat kulkeneet mukanani kisoista kisoihin. Aina tulee tietysti joitain uusia suosikkeja, usein pieniä maita, altavastaajia, yllättäjiä, joita kannustan vakisuosikkieni lisäksi. Mutta Italian tai Portugalin joukkueen juostessa kentällä reagoin siihen yleensä kuin Pavlovin koira - halusin tai en, kannatan sinipaitoja tai punapaitoja. Italian ja Portugalin pelatessa toisiaan vastaan, mitä sitäkin on joskus tapahtunut, olen ollut Portugalin puolella.

Italian kannattamista en ole oikeastaan koskaan joutunut puolustelemaan kenellekään, Suomessa on paljon Italian kannattajia, onhan se kuitenkin yksi jalkapallon suurmaista. Portugalin kohdalla tilanne on ollut aivan toinen. Siitä lähtien, kun joukkueeseen otettiin mukaan 19-vuotias Cristiano Ronaldo vuonna 2004, olen saanut puolustella valintaani kerta toisensa jälkeen sanoen: "Olen ollut Portugalin kannattaja jo ennen Ronaldoa". Silloin ihmisten - erityisesti miesten - on helpompi niellä fanitukseni.

Olen kuitenkin sydänjuuriani myöten kyllästynyt tähän selittelyyn, enkä aio enää harrastaa sitä. Kannatan Portugalin joukkuetta, jonka kapteeni on Ronaldo, ja itse asiassa minun on vaikea kuvitella joukkuetta ilman Ronaldoa. Eilisessä finaalissa, kun Ronaldo loukkaantui heti ottelun ensi minuuteilla, reagoin siihen ihan valtavalla tunteella. En missään nimessä halunnut hänen joutuvan pelistä pois. Eikä kyse ollut siitä, että olisin pelännyt Portugalin häviävän ilman Ronaldoa, ei ollenkaan. En halunnut Ronaldon joutuvan pois kentältä hänen itsensä vuoksi. Muistin vieläkin aivan liian hyvin vuoden 2004 finaalin, jossa nuori Ronaldo vuodatti katkeria kyyneliä joukkueensa hävittyä koko kisojen altavastaajalle, Kreikalle. Ennen tämän vuoden finaalia Ronaldolta kysyttiin lähes kaikissa haastatteluissa noista kyyneleistä, ja hän sanoi toivovansa, että tällä kertaa itkee eri syystä, onnen kyyneleitä.

Lisäksi tiesin, että hän todella janoaa arvokisamestaruutta ja että tämä luultavasti olisi hänen viimeinen mahdollisuutensa saavuttaa se. Ronaldo on liian vanha jatkamaan seuraaviin EM-kisoihin, ja MM-kisoissa joukkueella ei valitettavasti ole mahdollisuuksia voittoon.

Siksi tuntui niin äärimmäisen epäoikeudenmukaiselta, kun hän loukkaantui juuri tämän tärkeän ottelun ensiminuuteilla. Tuntui, että melkein jaoin hänen tuskansa, mikä tietysti Ronaldon kohdalla onkin helpompaa kuin monen muun pelaajan, sillä hän todella näyttää tunteensa, monien mielestä liikaakin. Mutta kuinka tylsää olisi urheilu, jos kaikki pelaajat olisivat totisia mikahäkkisiä ja janneahosia, joiden ilmekään ei värähdä edes voittopallilla! Miksi on kunnioitettavampaa pitää tunteet sisällään? Vai onko kyse edelleen siitä ikiaikaisesta "miehet eivät itke" -suhtautumisesta?

Sen lisäksi, että Ronaldo näyttää avoimesti tunteensa, kamera tietenkin rakastaa häntä. Onhan hän kaunis pelaaja. Ei pelkästään ulkonäöllisesti, vaan hänen liikkumisensakin on erilaista kuin monilla muilla pelaajilla. Toki näin vanhempana hän ei ota enää varsamaisia spurtteja eikä harhauttele yhtä loistokkaasti kuin nuorempana, mutta silti hänet tunnistaa kentällä yhä juoksutyylistä. Hänellä on myös draaman tajua - hyvässä ja pahassa. Tuntuu, että jollain tasolla hän on aina tietoinen siitä, että joku saattaa juuri tällä hetkellä ottaa valokuvan, joka päätyy lehden etusivulle. Tätä voi tietysti kritisoida, mutta jollain tavalla se antaa hänelle toisenlaisen auran kuin muille pelaajille.

Ja joskus tuntuu, että jopa muu maailmakin tukee hänen draamantajuaan. Näin oli esimerkiksi eilen, kun pettynyt Ronaldo istahti itkusilmäisenä nurmelle tajuttuaan, että hän todella joutuu vaihtopenkille heti pelin alkupuolella. Siinä hänen istuessaan yöperhonen tuli lepattamaan aivan hänen itkuisten silmiensä tuntumaan. Heti sillä hetkellä tiesin, että tämä kuva ei tulisi olemaan ainoastaan täydellinen lehtikuva, vaan syöpyisi myös minun verkkokalvoilleni ikuisiksi ajoiksi. Siinä oli jotain runollista. Kuten tv-kommentaattorikin sanoi: "Tällaista voi tapahtua vain Ronaldolle".

Ronaldo tuo kentälle tunnetta ja draamaa, eikä se ole mielestäni yksinomaan huono asia. Huonoa olisi, jos kaikki pelaajat olisivat hänen laisiaan, mutta yksi Ronaldo joukkueessa mielestäni piristää peliä ja tekee urheilusta viihdyttävämpää. Sillä pohjimmiltaan urheilu kuitenkin on pitkälti viihdettä - ainakin meille katsojille.

Taas on ollut tarkoitus kirjoittaa jo pidemmän aikaa, mutta en jotenkin ole saanut itseäni rauhoittumaan, keskittymään ja kirjoittamaan. Olen ollut todella levoton viime aikoina, jo pidemmän aikaa. On kuin sisälläni olisi yhtäkkiä hirveästi energiaa, jota en saa kuitenkaan kunnolla purettua mihinkään. (Pitäisi varmaan alkaa vihdoin harrastaa jotain liikuntaa...) Tunnen oloni jotenkin erilaiseksi kuin aikaisemmin. Oikeastaan ainoa asia, mikä on muuttunut ja mikä tässä saattaa olla takana, on se, että olen todella yrittänyt jollain tapaa päästä sinuiksi tukahdutetun vihani kanssa (psykologin ohjeiden mukaan).

Kuulostaa melko dramaattiselta tuo tukahdutettu viha. En kuitenkaan koe, että olisin mitenkään täynnä raivoa (!), mutta kun psykologi varovasti kysyi, että olisiko mahdollista, että sisälläni on paljon vihaa, niin tunnistin hänen heti olevan oikeassa. Minun on aina ollut vaikea ilmaista vihaa. Olen aina inhonnut ja pelännyt konflikteja. Sen sijaan, että uskaltaisin sanoa suoraan, mitä ajattelen ja ennen kaikkea pitää puoliani, hyvin helposti suljen vihan, pettymyksen ja epäreiluuden tunteet sisääni ja laitan kannen päälle. Siitähän ei tietenkään hyvää seuraa. Viha ja nuo muut samansukuiset tunteet kun eivät siitä mihinkään katoa. Ne jatkavat elämistään sisälläni. Ne tekevät minusta passiivis-aggressiivisen piilovittuilijan ja kuluttavat sitä energiaa, jota tulisi käyttää elämiseen ja eteenpäin menemiseen. Ilmankos olen aina kokenut itseni niin väsyneeksi, voimattomaksi ja jotenkin innottomaksi.

En ole oikeastaan vielä edes tehnyt suuria muutoksia, mutta tuloksia on silti jo nähtävissä. Olen yrittänyt päästää aggressioita pihale kuuntelemalla todella raskasta ja aggressiviista musiikkia. Jostain syystä se tuntuu toimivan erityisen hyvin. Suorastaan tunnen saavani energiaa ja voimaa siitä. Ja toisaalta olen yrittänyt pitää puoliani enemmän. Seisoa mielipiteitteni ja tuntemusteni takana, vaikka joku niitä tai niiden oikeutusta kyseenalaistaisikin. Se ei ole vieläkään helppoa, ja välillä yhä epäilen rajojani ja tunteideni oikeutusta, mutta yritän katsoa eteenpäin, yritän pitää selkäni suorana ja muistaa, että minulla on yhtäläinen oikeus tunteisiini kuin kenellä tahansa. Kirjoitettuna se näyttää täysin itsestäänselvältä, mutta todellisuudessa se ei vieläkään ole sitä minulle. Olen vasta opettelemassa.

Olen aina ihmetellyt ihmisiä, jotka uskaltavat ilmaista (negatiivisina pidetyt) tunteensa suoraan, niitä häpeilemättä tai kyseenalaistamatta. Itse olen aina jo etukäteen pyydellyt anteeksi, jos olen joskus uskaltanut niin tehdä. Ja lisää jälkeenpäin. Ja pinonnut päälle vielä kaikenlaisia selittelyjä, kunnes olen lopulta melkein kumonnut aikaisemmin sanomani ja vielä pyytänyt kertaalleen anteeksi siihen päälle.

Mutta minulla on oikeus tuntea itseni loukatuksi, väärin kohdelluksi, pettyneeksi, haavoittuneeksi ja jopa vihaiseksi.

Minun on kuunneltava tunteitani, koska ne ovat voimakkaita. Jos jätän ne vain sisälleni riehumaan, enkä katso niiden perään, niin oireilen jatkuvasti fyysisesti. Olen jo ajat sitten tajunnut (vaikka olen sen välillä halunnut kieltää, onhan se helpompaa), että olen jopa harvinaisen psykosomaattinen. Kaikenlaiset kireät ja jännittyneet tunnelmat, epäoikeudenmukaisuudet ja voimaton vihantunne menevät aina "suoraan suoleen", kuten tädilläni, joka kärsii samasta sairaudesta, on tapana sanoa. Ja välillä ne tietysti manifestoituvat muutenkin, päänsäryillä, huimauksilla, huonolla ololla...

Ehkä se johtuu siitä, että tunteeni todella ovat voimakkaita. Että oikeasti reagoin moniin asioihin tunteella. Tämän tunnustaminen on uutta minulle, olenhan aina pitänyt itseäni viileänä ja rationaalisena. Se taitaa kuitenkin olla vain taitavasti rakennettu kuori, jonka olen huomannut ihmisten helposti hyväksyvän. Minua ei ole koskaan rohkaistu ilmaisemaan tunteitani. Ei koskaan. Paitsi tietysti niitä positiivisina koettuja tunteita, joita varsinkin isäni haluaisi minusta irti enemmän kuin on usein mahdollista. Mutta toista ei voi olla ilman toista. On hyväksyttävä koko tunteiden kirjo, tai muuten olen sellainen tasapaksun tunteeton, millaiseksi olin jo välillä muuttunut. Innoton ja vihaton, tyyni, mutta tylsämielinen.

Tässä sitä työsarkaa riittää, edelleen. Miten uskaltaa tunnistaa kaikki tunteet ja hyväksyä ne. Ei kieriskellä niissä tai liioitella niitä, vain hyväksyä ja tuntea ne, ja - move on.

Olen tässä jo useamman viikon (vai kuukauden) ajan ihmetellyt, miksi roikun niin paljon Facebookissa. (Jo tuon sanan kirjoittaminen tänne tekstin lomaan näyttää rumalta, rikkoo jonkin taian.) Mitä minä sieltä oikein luulen saavani? Miksi minua mukamas kiinnostaa enemmän toisten ihmisten kokkailut ja huoneiden maalaamiset tai se, miten he tällä kertaa ovat muuttaneet huonekalujen paikkoja? Jos kyse edes olisi ihmisistä, jotka oikeasti tunnen, itselleni tärkeistä ihmisistä, niin ehkä se voisi olla ymmärrettävää, mutta suurin osa on kuitenkin käytännössä ventovieraita. Toisaalta vielä pahempaa kuin tällaisten täysin banaalien asioiden puiminen on joidenkin ryhmäläisten kadehtiminen. Mitä väliä sillä on, millaisia asuntoja heillä on, millaisia vaatteita, millaisia ruokia kokkaavat, missä matkustavat, kuinka rakastuneita ovat? Enhän minä edes tunne näitä ihmisiä oikeasti! Todellisessa elämässä tuskin olisin heihin koskaan törmännyt! Ja vielä - ei ole tarpeeksi, että tämän ryhmän jäsenet ja heidän elämänsä joskus herättävät minussa kateutta, vaan monet heistä myös ärsyttävät minua jopa niinkin paljon, että mietin heitä jopa silloin, kun en ole koneella. Siis olen ärsyyntynyt tuntemattomien ihmisten takia ja kulutan kallisarvoista aikaani miettimällä heitä, heidän sanomistaan ja käyttäytymistään! Eihän tässä ole mitään järkeä, ja ymmärrän sen itsekin.

Tietysti ymmärrän myös sen, ainakin osittain, miksi olen jäänyt koukkuun tähän. Ja olenhan kirjoittanutkin tästä aikaisemmin. Olen oikeasti yksinäinen täällä, ja näin luon itselleni illuusion, että olen ihmisten seurassa, että minulla on ystäviä, paljonkin, ympäri maailmaa. Mutta toisaalta, miksi en vain soita tai kirjoita oikeille ystävilleni? Samaan aikaan, kun vietän aikaa näiden ventovieraiden ihmisten seurassa ja heidän elämänsä pienimmistäkin arkisista yksityiskohdista lukien, olen vieraantunut täysin oikeistä ystävistäni. Ei ole oikeastaan edes tarpeeksi kirjoitella heille, minun pitäisi jutella heidän kanssaan. Minun pitäisi todella yrittää enemmän, nähdä enemmän vaivaa.

Kaikki tämä on kummallista pakoilua ja pseudoelämää. Olen varma, että pakenen tuonne Facebook-ryhmään entistä enemmän - tai siis olen paennut entistä enemmän - viime aikoina, koska minulla on niin monia selvittämättömiä asioita omassa elämssäni. Mieluummin mietin jonkun ventovieraan ihmisen asunnon sistustusta kuin sitä, että pystymmekö minä ja mieheni jatkamaan yhdessä. Mieluummin luen jonkun toisen ihmisen draamasta kuin keskityn omaani. Ja vaikka tämä on ymmärrettävää, niin se on suorastaan typerää. Se on sitä samaa pakenemista, mitä olen harrastanut oikeastaan koko elämäni. Yritän paeta todellisuutta. Mutta todellisuutta ei voi paeta, ja työntämällä pääni pensaaseen teen asioista vain koko ajan vaikeampia. Ja annan vuosien vieriä ohitse huomaamatta, vanhenen, katkeruus kasvaa mieheni ja minun välille. Ei meistä kumpikaan tätä halunnut, eikä kumpikaan tätä ansaitse. Minun on käännettävä valokeila meihin, ja ennen kaikkea minuun. Niin itsekeskeiseltä kuin vaikutankin, niin todellisuudessa en keskity itseeni, en kuuntele itseäni, en mieti niitä tärkeitä kysymyksiä (kuin äärimmäisen harvoin). Minulla on ollut monia kysymyksiä, joita oli tarkoitus pohtia. Terapeutin antamia kysymyksiä, mieheni antamia kysymyksiä, omia kysymyksiäni; kysymyksiä, jotka tajuan tärkeiksi. Tiedän, että ilman niihin vastaamista elämäni ei ikinä muuta suuntaa ja jatkan samaa ajelehtimista loputtomiin, tai kunnes karahdan taas karille.

Minun on selvitettävä itselleni syvimmät arvoni. Se on kaikista tärkein kysymys. Mitkä arvot todella ovat minulle tärkeitä? Mitkä ovat vain päälleliimattuja, toisilta lainattuja tai sen takia päällepuettuja, että ne vaikuttavat tavoittelemisen arvoisilta sellaiselle ihmiselle, jollainen luulen olevani. Millainen todella olen? Millaiset asiat todella ovat minulle tärkeitä, rehellisesti?

Pakenen itseäni jatkuvasti, kun katson peiliin, olen jo muuttanut mieltäni ja kasvojani. Ehkä pelkään tunnustaa, että en ole se, keneksi olen itseäni luullut ja millaiseksi olen itseäni uskotellut. Mutta ei ole liian myöhäistä karistaa harhaluuloja ja pieniksi käyneitä vaatteita. Olen kuitenkin vielä nuori. En saa ajatella toisin, en saa antaa muiden laittaa sitä leimaa otsaani, että olen jo liian vanha moniin asioihin. En saa muiden määritellä itseäni.

Mutta kuinka saisin selvitettyä nämä arvoni? Olenhan miettinyt näitä samoja kysymyksiä jo vuosikausia, kauemminkin. Tuntuu, etten uskalla katsoa itseäni silmiin. Mitä pelkään näkeväni? En ole paha ihminen, enkä varsinkaan ole paha, jos haluan jotain muuta kuin mitä muut toivoisivat minun haluavan. Eivätkä he lopulta varmasti niin välitäkään. Ja vaikka välittäisivät, niin tärkeintä on kuunnella itseäni, etsiä omaa totuuttani ja sitä, mikä minut tekee onnelliseksi. Mikä on minun tarkoitukseni. Näitä kysymyksiä olen esittänyt jo yläasteelta asti, enkö joskus väsy? Ehkä olenkin niin väsynyt näihin samoihin kysymyksiin, etten jaksaisi pohtia niitä enää. Hyvä uutinen on kuitenkin se, etten ole sama ihminen enää kuin yläasteella tai edes vuosi sitten. Kasvan ja kehityn koko ajan. Ja toisaalta jos en ole koskaan vastannut näihin kysymyksiin rehellisesti, mutta olen miettinyt niitä melkein koko elämäni, niin luulisi, että itsekin olisin utelias.

Ja lopulta kysymys ei ole edes ainoastaan minusta. Minun on selvitettävä nämä kysymykset itselleni myös mieheni takia. Ei ole oikein, että hän on joutunut odottamaan näin monta vuotta. Kun mietin asiaa, kun mietin mitä kaikkea hän on joutunut vuokseni läpikäymään ja mistä luopumaan, niin kamala katumuksentunne valtaa mieleni ja melkein lamaa minut. Mutta katumus on yhtä hyödytön tunne kuin murehtiminen ja huolehtiminen. Katumus ei muuta mitään menneisyydessä. Minun on suunnattava katseeni tähän hetkeen ja tulevaisuuteen. Minun on välitettävä tarpeeksi sekä itsestäni että miehestäni ja lopetettava näiden aiheiden välttely. Edes terapiasta ei ole mitään hyötyä, jos en kohtaa itseäni ja näitä kysymyksiä rehellisesti.

Ja jos näistä valtavista, perustavanlaatuisista kysymyksistä on liian vaikea aloittaa, niin miksi en aloittaisi pienistä kysymyksistä, niistä pienistä kivistä, joista kivijalkani rakentuu. Mistä pidän, minkä asioiden tekeminen oikeasti tekee minut onnelliseksi?

Marraskuisia ajatuksia räntäsateen huuhdellessa ikkunoita

Pitäisi taas kirjoittaa. Ei mistään ulkoisesta pakottavasta tarpeesta, ei siksi että "pitäisi", vaan siitä samasta syystä kuin yleensäkin - tiedän, että se tekisi minulle hyvää. Ajatukseni ovat olleet melkoisessa solmussa pari päivää ja olen tuntenut itseni suhteellisen murheelliseksi. Suomen loma ei ole (jälleen kerran) ollut ihan sitä mitä odotin ja se on vain korostanut sitä tunnetta, että kotini ei ole enää täällä(kään). Sen lisäksi on ollut muita murheita, todella vaivaavia ajatuksia, jotka pitivät minua otteessaan koko eilispäivän. (Tänään onneksi oloni on vapautunut ainakin niiden suhteen.) Kyseessä oli asia, josta koin, etten saisi olla vihainen, mutta olin kuitenkin. Ei auttanut, vaikka kuinka pyörittelin sitä päässäni ja yritin ajatella asiaa eri kannoilta ja olla järkevä, olin silti aina vain vihainen ja ärtynyt. Vasta kun sain puhuttua asiasta kahden ystävän kanssa, ärsytys alkoi hälvetä. Tärkeintä minulle oli kuulla, että minulla oli oikeus olla vihainen ja että se oli ymmärrettävä reaktio. En tiedä miksi usein tuntuu, ettei minulla ole oikeutta tai että reaktioni ovat kohtuuttomia. Mieheni saa minut kokemaan niin, muttei pahallaan. Hänellä kun ei ole tällaisia monimutkaisia ongelmia (muunlaisia kyllä varmasti), niin hän ei niitä ymmärrä. Tuskin koskaan saankaan häntä ymmärtämään, mutta ehkä se ei ole edes tarpeen, jos on ystäviä, jotka ymmärtävät.

Mihin jäinkään Suomen suhteen? Jo asian ajatteleminen tuntuu tympeältä. Miksi pitäisi niin analysoida tunteitani tätä synnyinmaatani kohtaan? Tämä on maa siinä kuin muutkin. Ei tässä mitään niin erityistä ole, ja se on vain hyväksyttävä. Koristeellinen nostalgiointi on ihan turhaa. Ainoa, mikä Suomessa on erityistä, on luonto. Ja vuodenajat. Ei niin, etteikö niitä nyt tietysti olisi muissakin maissa, mutta Suomen luonto on tietysti omaa sydäntäni lähinnä, koska olen kasvanut sen äärellä. Ja vuodenajat, niiden erilaiset tunnelmat, tuoksut ja värit, niitä kaipaan myös, sillä ne eivät ole missään täysin samat. Kaikkea muuta löytyykin sitten muualtakin. Globalisaation myötä samat kaupat ja samat ajatukset löytyvät suurinpiirtein kaikista länsimaista (ainakin). Joitain pieniä eroja tietysti aina on, alueellisia erikoisuuksia, mutta ne ovat kuitenkin häviävän pieniä. Tämä on hyvä muistaa, kun palaan Itävaltaan. Ei ole syytä ikävöidä Suomea. Kaikki täällä huokuu menneisyyttä minulle, kaikki muistuttaa aikaisemmista ajoista. Niin kauan kun en asu täällä, on turha kaivata tänne. Täällä ei ole minulle elämää tällä hetkellä, on kuin istuisin näyteikkunassa. Tai kuten kirjoitin kännykkääni muistiinpanoksi eräänä iltana: "Suomessa kahlaan menneisyydessä kuin kuolleissa lehdissä."

Ainoastaan jos muuttaisimme tänne, alkaisi ruoho kasvaa taas ja mallinuket muuttuisivat eläviksi.

Todellisen minän metsästys

En ymmärrä, miten minulla voi olla niin paljon tekosyitä olla kirjoittamatta. Aina löytyy jotain. Osa on tietyllä tapaa ihan hyviä syitä (tai ainakin ovat kätkeytyneet hyvien syiden asuun), mutta osa on ihan naurettavia, ja tiedostan jo niiden parissa puuhaillessani, että ne ovat täysiä tekosyitä. Välillä (usein) mietin, että jos kerran kirjoittaminen on minulle näin vaikeaa tai näin epämieluisaa (pakkohan sen on olla, jos aina lykkään ja välttelen sitä?), niin miksi minun sitten pitäisi kirjoittaa. Eihän minun tietysti ole mikään pakko. Silti tiedän, että kirjoittaminen tekee minulle hyvää, on aina tehnyt. Se selventää ajatuksiani jopa paremmin kuin puhuminen. Se tuntuu jollain tavalla tekevän monista asioista todellisia ja antavan niille muodon, siis sellaisille asioille, jotka ovat vain häälyneet epämääräisinä mieleni perukoilla ilman että olen ollut niistä varsinaisesti edes tietoinen kauempaa kuin ehkä sadasosasekunnin ajan (kuin aurinko hetkellisesti valaisisi harmaan meren aaltojen huiput vain mennäkseen takaisin piiloon pilven taa).

Jos kirjoittaminen on aina ollut minulle niin tärkeää ja jos (kun) olen sen hyödyistä tietoinen, niin tuntuu vielä kummallisemmalta, että lykkään ja välttelen sitä. Onko mieleni pohjalla jotain, minkä pelkään heräävän? Onko siellä jokin merihirviö, jota pelkään tönäiseväni? Vai voisiko kyseessä olla merenneito? Mitä se sitten onkin, niin sen on oltava jotain suurta. (Ja tällä hetkellä ajatuksieni virta heti katkesi... Sattumaa? Tuskin.)

Oli siellä sitten mitä tahansa, niin nyt aion taas kirjoittaa. En pelkää. Tulkoon esiin vaikka millainen mustekala, Loch Nessin hirviö tai pelkästään parvi sokeita kaloja. On joka tapauksessa muutoksen aika, ja tunnen, että se on jo alkanut. Jotain tapahtuu pinnan alla. Olen ollut levottomampi ja paljon aikaansaavampi viime viikkoina. Olen ollut täynnä levotonta energiaa (valitettavasti usein myös yöllä). Välillä minulla on niin paljon ideoita, että on pakko pysähtyä kirjoittamaan niitä ylös. Ehkä suuri osa niistä ei ole suuria eikä tärkeitä, mutta toivon, että ne ovat vain luomassa tietä jollekin suuremmalle. Olen uinunut jo liian kauan.

Tämä vuosi on ollut todella vaikea monin tavoin. Vaikka minulla on valitettavasti ollut elämässäni paljonkin vaikeita aikoja, niin tällaisia vuosia ei ole ollut monia. Koen, että minua haastetaan jatkuvasti, on kuin joku tökkisi minua niin kauan, etten enää voi olla paikoillani. En voi langeta vanhoihin käyttäytymismalleihini enää. Väliin minun tekisi mieleni tehdä niin, mutta tiedän, että se ei ole mahdollista. On katsottava eteepäin. On kokeiltava uutta. On toimittava toisin, jos en halua saada samaa kuin ennen. On aika jollekin uudelle. Tähän uuteen kuuluu kuitenkin olennaisesti yksi vanhaakin vanhempi asia, ja se on juuri kirjoittaminen. Se on aina ollut osa minua, jopa silloin, kun en ole sitä harrastanut. Olen luonteeltani kirjoittaja, vaikka en kirjoittaisikaan. Se on tapani jäsentää maailmaa. Miksi kieltäisin sen puolen itsestäni?

Eilen oli myös puhetta lapsuusmuistoista. Kun muistelin joitain täysin sattumanvaraisia (tai siltä vaikuttavia) lapsuusmuistoja, huomasin, että olen ehkä kertonut itselleni vääränlaista kertomusta lapsuudestani ja itsestäni lapsena. Usein ajattelen - ja sanon muillekin - että olin todella kiltti ja aikuismainen lapsi. Ja niin ilmeisesti ihan pienenä olinkin, mutta ala-asteella olin kyllä aikamoinen raisuli ja poikatyttö. Olin kovaääninen ja melkoinen säheltäjä (jälkimmäinen ominaisuus on yhä jäljellä). Olin täynnä luovaaa energiaa, kuten tietysti kaikki lapset ovat. Minulla oli valtavasti kavereita. Olin jossain vaiheessa melkein häiritsevän suosittu, sillä jo ala-asteella kaipasin myös paljon omaa aikaa. Luin valtavasti. Kannoin korkeita kirjapinoja sekä koulun kirjastosta että maakuntakirjastosta. Leikin hevosta ja juoksentelin metsissä. Olin iloinen, onnellinen ja huoleton lapsi suuren osan lapsuuttani. On turhaa yrittää kirjoittaa sellaista narratiivia, että olin aina syvällinen, pohdiskeleva, filosofinen ja jossain määrin raskasmielinen. Kyllä sekin puoli minussa oli jo pienenä, mutta se oli kuitenkin aika pieni osa minua ja alkoi saada enemmän valtaa vasta yläasteelle siirtymisen alkaessa häämöttää horisontissa. Jostain syystä siirtyminen lapsuudesta nuoruuteen oli minulle äärimmäisen vaikeaa. Voisi melkein sanoa, etten ole vieläkään täysin onnistunut siinä, mistä syystä ehkä myös aikuisuuteen siirtyminen on ollut minulle vaivalloista.

Nuoruus - tai sanotaan murrosikä tai teini-ikä - on tietysti monille yksi elämän vaikeimpia vaiheita kaikkien muutosten takia. Minä olen joiltain osin jähmettynyt siihen ikään - juuri siihen ikään, mitä inhosin - kymmeniksi vuosiksi. Jokin lukko on pystyttävä aukaisemaan, sillä mieluummin olisin täydesti hieman (?) lapsenmielinen aikuinen kuin kantaisin jossain sieluni nurkassa yhä sitä ahdistunutta maailmantuskaa potevaa ja huonosta itsetunnosta kärsivää kömpelöä teiniä. Mutta missä ja mikä tämä lukko on? Miten se avataan? Siinä kysymyksiä, joita en ole koskaan pysähtynyt pohtimaan. Ehkä nyt olisi korkea aika?