Everything in its right place

Ennen kuin kukaan erehtyy luulemaan, että olen keksinyt näin hienon otsikon ihan itse, niin täytyy sanoa, että kyse on Radioheadin biisistä. Kyseessä on mielestäni ehkä yksi parhaita biisinnimiä, mitä on olemassa. (Biisistä itsestään voi Radiohead-faninakin olla montaa mieltä...)

No, asiaan. Tänään on todellakin tuntunut jollain ihmeellisellä tavalla, että kaikki on oikealla paikallaan. En osaa selittää sitä sen ihmeemmin, mutta maailma näyttää taas asettuneen paikoilleen eilisen leijailun jälkeen. Nyt huomaan taas, miten kauniilta kevään valo saa kaiken näyttämään. En ole koskaan ajatellut, että Bryssel olisi mitenkään kaunis kaupunki - paikoitellen viehättävä kylläkin - mutta jotenkin tämänkaltainen epätäydellisyys pääsee oikeuksiinsa täydellisessä kevätvalossa ehkä jopa paremmin kuin täydellisen kaunis kaupunki. Tai paremminkin, eron huomaa selvemmin. Harmaalla ilmalla koko kaupunki näyttää kurjalta ja sisäänpäinkääntyneeltä, auringonvalossa taas mahdollisuuksia täynnä olevalta ja mielenkiintoiselta. Erilaiset pinnat herääävät eloon ja vastakohtaisuudet tuntuvat viimeinkin täydentävän toisiaan.

Olenkin jossain määrin viime aikoina haudannut sotakirvestäni Brysseliä kohtaan. Ehkä se johtuu kevään lisäksi siitä, että mieheni on poissa. Olen aina ajatellutkin, että me olemme varmaan saaneet aikaan jonkinlaisen epäterveen kierteen ruokkimalla toistemme tyytymättömyyttä tähän kaupunkiin (kun kumpikaan meistä ei ole mikään suuri Bryssel-fani). Nyt kun olen yksin, kiinnitän enemmän huomiota myös kaupungin hyviin puoliin. Silti huonotkaan eivät jää edelleenkään huomiotta. Joihinkin niistä törmäsin taas äsken, kun kävin pienellä kävelyllä.

Lähdin siis ostamaan korttia ystäväpariskunnalle, jotka ovat juuri saaneet vauvan (ja tästä aiheesta lisää tuonnempana), kun päätinkin kauniin ilman kunniaksi kiertää edes korttelin. Olin tuskin kävellyt 50 metriä, kun nainen lastenvaunuineen puhutteli minua. Tunnistin heti jo äänenpainosta, että kyseessä oli kerjäläinen, ja yritin jättää hänet huomiotta, kun nainen huusi perääni:"En pyydä rahaa". Pysähdyin edelleen epäluuloisena, ja aiheesta. Nainen pyysi, että ostaisin hänelle ja lapselleen ruokaa. Mutisin jotain epämääräistä pahoitellen samalla ja jatkoin matkaa. Sisälläni kuitenkin kuohui. Tällaista tapahtuu jatkuvasti (vaikka yleensä kyllä pyydetään rahaa), ja olen jo ajat sitten saanut tästä suoraan sanottuna tarpeekseni. Vielä enemmän minua kuitenkin ehkä ärsyttää oma käytökseni. Miksi tunnen itseni niin huonoksi ihmiseksi ja häpeän, kun en anna joka ainoalle kerjäläiselle rahaa tai ruokaa, vaikka sen tekeminen sitten ajaisi minut itseni kadulle kerjäämään? Miksi en sanonut tällekin naiselle, että sori vaan, olen itsekin työtön ja mieheni on sota-alueella töissä ansaitakseen meille paremman elämän. Miksi minun pitäisi antaa sinulle rahaa? Vain sen takia, että pyydät? Mitä jos minä asettuisin kadunkulmaan kerjäämään? Ei minullakaan ole viittä euroa enempää rahaa tällä hetkellä. Ei minuakaan mikään taho tue tai elätä, paitsi oma mieheni tietysti.

Tiedän, että olen tullut kyyniseksi ja ajatteluni varmaan kauhistuttaa joitakin. Oikeasti en tietenkään ole näin kovasydäminen, vaan kyseessä on varmasti jokin suojelumekanismi. Mitä muutakaan voi, kun pelkästään kahden minuutin mittaisen metromatkan aikana kolme ihmistä tulee kerjäämään sinulta rahaa, ja jokaisella on yhtä sydäntäsärkevä tarina kerrottavanaan? Ei voi muuta kuin sulkea sydämensä ja löytää jonkinlaista oikeutusta sille, miksi minun ei tarvitse antaa heille rahaa. Välillä se oikeutus on helpompi löytää, kuten tiettyjen romanikerjäläisten kohdalla, jotka huumaavat lapsensa, jotta nämä eivät itkisi, ja jotka joutuvat antamaan suurimman osan kerjäämistään rahoista järjestäytyneelle rikollisuudelle. Välillä se oikeutus on vaikeampi löytää, siitäkin huolimatta, ettei itselläkään ole rahaa. Välillä on myös vaikea tietää, miten tämä kerjäläisongelma ikinä saataisiin kuriin ja maailma sellaiseksi, että kenenkään ei tarvitsisi kerjätä. Välillä on vaikea uskoa, että niin ikinä tapahtuu.

Tässä vaiheessa kirjoitusta ajauduin siis täydelliseen ristiriitaan hienon otsikkoni kanssa. Kaikki ei ole tässä maailmassa paikoillaan, tuleeko koskaan olemaankaan. Siirryn siis tästä umpikujasta täysin toiseen aiheeseen.

Mainitsin aikaisemmin ohimennen, että lähdin ostamaan korttia ystäväpariskunnalleni, jotka saivat lapsen viime viikolla. No, ei siinä vielä tarpeeksi, myös yksi toinen ystäväni on tällä hetkellä raskaana ja kaksi muuta ystävää puhuu lasten hankkimisesta tai sen yrittämisestä. Minä tunnen oloni jotenkin petetyksi. Eihän minun ystävieni kuulunut saada lapsia! Mehän olemme...mitä? Jotenkin erilaisia? En tiedä, mutta olen saanut olla kohtaamatta tätä lapsiasiaa harvinaisen kauan, sillä kenelläkään läheisellä ystävälläni ei todellakaan ole lapsia. Olen kai kuvitellut, että näin jatkuu ikuisesti. Nyt kun niin ei olekaan, olen miltei paniikissa. Pelkästään tätä kirjoittaessa sydänalaan kiertyi yhtäkkiä tiukka solmu ja on vaikea jatkaa. Ei minulla ole mitään lapsia vastaan, tietenkään. Kun äsken katselin ystävän lähettämää kuvaa heidän viikon vanhasta vauvastaan, tunsin hyvin vahvasti, että kyseessä todellakin on ihme. Yhtäkkiä ystäväni ovat luoneet uutta elämää, uuden persoonan tähän maailmaan. Miksi minusta se sitten tuntuu omalla kohdallani niin kauhistuttavalta ajatukselta edelleenkin? En osaa sanoa, mutta sitä olisi ehkä hyvä yrittää hieman käsitellä, vihdoinkin.

Confession time

On aika tunnustaa se. Minulla on nettiriippuvuus. Harva enää käyttää sitä sanaa, koska netti on laajennut sisältämään lähes kaiken. On miltei mahdotonta elää ilman nettiä. Kaikki on siellä; sanakirjat, tietosanakirjat, uutiset, elokuvat, musiikkivideot… Netissä kirjoitetaan sähköposteja, maksetaan laskuja, tilataan matkalippuja, elokuvalippuja, konserttilippuja…jotkut jopa tekevät ruokaostoksensa (muista ostoksista nyt puhumattakaan!) netissä. Siksi harvoin ehkä enää puhutaan nettiriippuvuudesta, netti on niin olennainen osa elämää ja tiedonhakua. Minun on kuitenkin kutsuttava tätä riippuvuutta juuri nettiriippuvuudeksi, eikä esimerkiksi facebook-riippuvuudeksi (niin paljon aikaa kuin siellä vietänkin!), sillä minulla on selvästi taipumusta erilaisiin palstariippuvuuksiin, ei ainoastaan facebookiin. Aikaisempia riippuvuuden aiheuttajia ovat olleet mm. ranskalainen chatti (muka kielenoppimistarkoituksessa!), Taru sormusten herrasta –foorumi, Crohn ja Colitis –keskustelupalsta sekä siitä eriytynyt huulenheittopalsta, MSN messenger ja viimeisimpänä jo mainittu facebook. Ai niin, unohdin vielä yhden aikasiepparin – youtuben. Joistain näistä palstoista olen ehkä saanut jotain, tiettyyn rajaan asti, kuten vaikkapa CC-palstalta tietoa ja vertaistukea ja youtubesta kulttuurielämyksiä, mutta jossain vaiheessa kaikkien näiden palstojen ja sovellusten käyttö on luisunut hallinnasta. Jokaisen palstan ja sovelluksen kohdalla olen jossain vaiheessa pysähtynyt miettimään – näinkö minä todella haluan käyttää aikaani? Onko tästä minulle mitään hyötyä tai saanko tästä edes mitään nautintoa? Useimmiten vastaus on ollut: ei, en. Sen sijaan heitän hukkaan kallisarvoista aikaani ja ainutlaatuista elämääni. Mitä kaikkea voisin saada aikaan, jos käyttäisin tämän ajan toisin! Tietysti on totta, kuten eräs ystäväni sanoi, että ei ole suoraan verrannollista niin, että jos roikun viisi tuntia facebookissa, niin olisin voinut käyttää koko sen viisi tuntia johonkin hyödylliseen. Luultavasti olisin tappanut ainakin osan ajasta jotenkin toisin. Silti, vaikka olisin käyttänyt vain parikin tuntia rakentavasti, se muuttaisi jo paljon. En halua elää liimaantuneena tietokoneeseen ja seuraamalla minulle suurimmaksi osaksi täysin yhdentekevien ihmisten arkista elämää. Miksi valuttaisin oman arvokkaan elämäni sellaiseen viemäriin?

These Are The Sad Songs

Mikä kummallinen, tahmea ja hitaasti etenevä päivä. Heräsin todella aikaisin (omalla mittarillani mitattuna) enkä pystynyt enää nukkumaan. Mieheni lähti tänään Dubaista, jossa oli viettänyt yhden yön, jatkamaan matkaa kohti Kabulia. Yritin kuvitella, mitkä hänen tunnelmansa siellä mahtoivat olla, mutta sehän on mahdotonta. Pelkästä yrityksestäkin jäi minulle silti täysin epätodellinen tunnelma koko päiväksi. Olen tuntenut itseni ihan unissakävelijäksi, ja ihmettelen, miten sain kaupassa ylipäätään ostokset tehtyä ja maksettua. Kotiin tultuani en pystynyt edes ajattelemaan ruokaa ennen kuin sain viimein kauan odotetun puhelun ja varmistuksen siitä, että mieheni oli päässyt ainakin turvallisesti perille.

Sekin on kummallista, että tänään on aivan upea ilma, aurinko paistaa pilvettömältä siniseltä taivaalta ja ilmassa tuntuu kevät, mutta jollain tavoin se ei liikauta minua yhtään. Eilen samankaltainen ilma oli minulle valtava ilonlähde, tänään täysin yhdentekevää. Sisälläni sataa ja on harmaata joka tapauksessa. Toivottavasti tätä ei jatku kovin kauaa.

(Ja nyt jo pelottaa, kun mieheni lupasi soittaa tunnin-kahden päästä uudestaan, eikä soittoa ole kuulunut, vaikka aikaa on mennyt jo kolmisen tuntia...)

Oodi 90-luvulle

90-luku yrittää nyt puskea mieleeni ihan väkisin. Kyseessä onkin ajanjakso, jota en liiemmin ole aikaisemmin muistellut nostalgialla. Lapsuutta olen muistellut, monestikin, mutta en tätä epävarmuuden, erilaisten kompleksien ja Kouvola-ahdistuksen aikaa. Nyt kuitenkin sekin on tapahtunut. Muistelen erityisesti lukioaikoja lämmöllä, vaikka tiedän, että kovin kiinnostavat hetket olivat aika harvassa ja enimmäkseen vain istuin tunneilla käsi poskella haaveillen milloin kenestäkin kaukoihastuksesta, ja tympeään Kouvolan arkeen toivat valoa vain viikonloput Helsingissä silloin tällöin. Siltä ainakin silloin tuntui. Nyt kuitenkin muistan muutakin, ennen kaikkea muistan musiikin. Sen, miten kuuntelin Sueden Dog Man Staria huoneessani pimeässä (mille ystäväni Anski aina nauroi) tai istuin olohuoneen lattialla ja tuijotin R.E.M:in Unplugged in New Yorkia videolta päivä toisensa jälkeen. Muistan myös, miten mahtavaa oli, kun lähdimme Anskin kanssa käymään Helsingissä ja Pirkolla näkyi MTV! Anski kysyi heti Pirkolle saavuttuamme:"Mitä tehdään ensimmäiseksi? Laitetaan MTV päälle!" Erään kerran siellä sattui vielä olemaan joku R.E.M-spesiaali, oliko se yhden päivän vai kokonaisen viikonlopun. Oi sitä onnea. Ja sitä, kun löysimme R.E.M:n vanhempia levyjä, joita Kouvolasta ei tietenkään saanut mistään. Murmur ja Reckoning, myöhemmin New Adventures in Hi-Fi tai Monster, joka monella tapaa oli minulle yllättävän tärkeä. Niihin aikoihin ostin amerikkalaisia lehtiä ja luin Michael Stipen haastatteluja, joissa hän ei halunnut kommentoida olemustaan koskevia AIDS-huhuja ja sanoi sen ikuisiksi ajoiksi mieleeni poltetun lausahduksen siitä, miten etiketit ovat säilykepurkkeja, ei ihmisiä varten. Haaveilin pyhiinvaellusmatkasta Athensiin, USAan, joka oli mielessäni miltei maaginen, mystinen paikka.

Muistan myös, miten ihanaa oli, kun jostain kaivettiin käyttööni kaksi vanhaa mokkanahkatakkia. Toinen niistä oli vähän liian iso ja paksu ja painava, toinen taas hieman liian kireä, mutta muuten kivempi. Kerran kuvaamataidon tunnilla meidän piti lähteä piirtämään kaupungille, ja olin todella otettu, kun eräs luokkatoveri sanoi, että näytin nahkatakissani ja piirustusvälineideni kanssa ihan taiteilijalta. Sen suurempaa kohteliaisuutta en olisi voinut saada! Muistan muitakin rakkaita vaatteita (hassua, miten vaatteisiin silloin todella sisältyi tunnearvoa ihan toisella tavalla!). Yksi tällainen vaate oli isäni vanha, pitkä tummanruskea talvitakki. Koska isäni oli ollut nuorena hirvittävän laiha, se oli aivan passeli minulle, joskin tietysti aika pitkä. Kun yhdistin takin tummanruskeisiin maihareihin ja pitkään samettihameeseen, koin suorastaan huokuvani grunge-henkeä. Myös tummaakin tummemmat farkut, toiset maiharit ja äidin Meritalta saama myrkynvihreä neule, jota hän ei ikinä käyttänyt, lukeutuivat suosikkeihini. Voi niitä aikoja ja vaatteita. Mielelläni käyttäisin joitain niistä vieläkin, ainakin sitä tiukkaa nahkatakkia (joka tuskin mahtuisi päälleni enää) tai isän pitää talvitakkia.

Vaikka musiikista piti kirjoittaa, jätin väliin Nirvanan, joka kuitenkin oli silloin minulle hyvin tärkeä. Ei niin tärkeä kuin R.E.M tai Suede, ikinä, mutta Nirvanan Unplugged-albumi (tai kasetti) soi kyllä korvalappustereoissani tiuhaan. Kaikki tämä musiikki, mitä kuuntelin, synnytti sisälläni aina vain voimakkaamman halun päästä pois porvarillisesta ja sisäänpäinkääntyneestä Kouvolasta. Helsinki oli tosiaan kuin tuulahdus raikasta ilmaa. En koskaan edes ajatellut, että muuttaisin minnekään muualle Suomessa kuin Helsinkiin. Se yhtaikaa pelotti ja kiehtoi minua. Mitä lähemmäs varsinainen muutto tuli, sitä enemmän se alkoi pelottaa, ja sinne viimein muutettuani olin pettynyt, kun se ei vastannut odotuksiini (story of my life!). Kestikin todella kauan, ennen kuin varsinaisesti rakastuin Helsinkiin. Nyt kaipaan sitä uudestaan, joskin hieman sekasortoisin tunnelmin. Haluaisin palata sinne nuorena, maihareissani ja nahkatakissani, tonkimaan divarista levyjä ja tuijottamaan MTV:tä. Levydivareita tuskin on enää, maihareista ja nahkatakista puhumattakaan ja MTV on nykyään täynnä reality-TV:tä ja paljasta pintaa. Oi ihana 90-luku, tule takaisin!

Arkea ja dekadenssia

Kun kaipaa jotain, vaikkei itsekään tiedä, mitä
Aina viisas pikkusiskoni käskee keskittymään hetkeen
ja minä yritän, mutta yrittäessäni en osaa
joskus vain aivan vahingossa
Useammin kuitenkin ruokin loputonta nälkääni
kaadan bensiiniä liekkeihin
kuuntelemalla haikeita lauluja kynttilänvalossa
kenen sydän ei silloin pakahtuisi?

Elämä, se mitä olen etsinyt, tuntuu aina olevan vain hieman kauempana
se lipuu tummana ja majesteettisena ikuinen tähtitaivas vierellään
minun ylösluotujen silmieni edessä
mutta vain harvoin saan siitä otteen
Näen kaupungin valot ikkunastani ja luulen elämän olevan siellä
jos seuraan niitä, löydän vain pölyä ja likaisia katuja
ja kun olen ulkona kotini lämpöisenä hohtava valo
on kuin majakka tai jouluyön tähti
joka kutsuu minua luokseen
mutta kun astun ovesta
olen kuitenkin keskellä samaa arkea.

Inspiroivaa laiskuutta

Olen kuluttanut koko harmaan, laiskan sunnuntain katsomalla videoita youtubesta. Ei kuitenkaan tunnu oikealta sanoa näin, eikä edes "kuuntelemalla musiikkia". Olen todella sukeltanut musiikin maailmaan ja myös Brett Andersonin maailmaan, sellaisena miksi minä sen kuvittelen. Viime yönä pienissä alkoholihuuruissa jopa haaveilin siitä, millaista olisi tavata hänet, puhua hänen kanssaan, olla osa hänen elämäänsä. Se oli hauskaa hetken aikaa, kuvittelu siis, ja nosti minut pois siitä hetkestä, lauantaiyöstä, jolloin muuten olisin varmasti ollut yksinäinen ja itkenyt ikävääni mieheeni, joka on poissa ja jonka tiedän olevan poissa vielä kauan aikaa.

Sillä olenhan minä yksinäinen, vaikka olenkin suhteellisen itseriittoinen ja tulen toimeen omillani. Ainoat ajatukset, mitkä minua lohduttavat tällä hetkellä, ovat ajatukset luomisesta, taiteesta, musiikista. Luulen, että se miltei pakahduttava tunne, joka on rinnassani välillä musiikkia kuunnellessani ja haluaa murtautua vapaaksi, on todellisuudessa halua luoda, itse. Jotenkin olen vain kadottanut sen taidon, jos nyt sitä koskaan oikein omistinkaan. Minusta on tullut laiska, henkisesti laiska myös. Vietän liikaa aikaa internetissä päivittäen facebookin seinää ja odottaen, että yksi kommentti tai "tykkäys" ilmestyy jonkin oman kommenttini jatkeeksi. Miten vähän sillä on merkitystä minkään kannalta! Turrutan aivoni ja pakenen kaikkia niitä ajatuksia, mitä minun todella tulisi ajatella ja selvittää itselleni. Sanon kaipaavani 90-lukua ja sen viattomuutta ja vapautta. Se vapaus juontui osaltaan siitä, että internettiä ei vielä ollut. Ihmisiä tavattiin oikeasti, tehtiin asioita. Minä piirsin ja kirjoitin paperisiin vihkoihin ja kävin antikvariaateissa etsimässä vanhoja levyjä ja kirjoja. Kyllä sitä voi tietysti tehdä vieläkin, mutta nyt siitä on tullut jonkinlainen kuriositeetti; jotain mitä pitää erikseen mainostaa. Se ei enää ole oletusarvo, vaan marginaalissa.

--

Minua inspiroi niin moni asia Brettin haastatteluissa, siinä minkä luin eilen ja mitä katsoin tänään, mutta nyt en tunnu muistavan, mitä ne olivat. Ainakin hänen kertomuksensa lapsuudestaan ja nuoruudestaan, jossa luominen oli jokapäiväistä, vetosivat minuun. Jos jotain halusi, vaatetta, musiikkia, mitä tahansa, se tehtiin itse. Ihailtava ajatus, jota minun tulisi enemmän harjoittaa elämässäni, erityisesti tällä hetkellä, kun rahaa ei liiemmälti ole. Ja ennen kaikkea se, että koska ei ollut olemassa sellaista musiikkia, mikä olisi puhutellut häntä ja kertonut niistä asioista, jotka hän koki tärkeiksi, niin hän päätti tehdä sitä musiikkia, vaikkei hänellä ollut siihen koulutusta eikä kokemusta, se todella puhutteli minua. Minä vain aina epäilen kykyjäni ja luomisen sijaan mietin luomista. Mikään ei pakota minua luomaan, ehkä en olekaan niin luova kuin ajattelen? Ehkä olen vain omaksunut tämän identiteetin, koska pidän siitä ja kuvittelen sen sopivan minulle. On aika näyttää, olenko todella sitä, mitä väitän olevani.

Tyhjyys

Olen rakentanut elämäni niin mieheni varaan, että ilman häntä on vaikea olla. En koskaan ajatellut, että niin kävisi minulle, olen aina ollut sen verran itseriittoinen ja pitänyt yksinäisyydestä. Olen osannut rakentaa yksinäisyydestä näköiseni. Nyt joka puolella näen vain mieheni kädenjäljen, mistä mieheni pitäisi ja mistä ei. Tunnen hänen poissaolonsa miltei voimakkaammin kuin oman olemiseni. Hänen jättämänsä aukko on hänen muotoisensa, kuin sarjakuvissa, joissa henkilö juoksee ikkunan läpi ja jättää siihen ääriviivansa.


Minä tunnen hänen poissaolonsa jopa kaupungilla kävellessäni. Ensimmäisenä päivänä tunsin sen selvimmin. Kaikkialla vastaani huokui kylmyys, tylyys ja tyhjyys. Talojen seinätkin huokuivat hänen poissaoloaan. Kävelin kaltevalla pinnalla, mikään ei ollut turvallista kuten ennen, koko maailma oli yhtäkkiä raaempi ja turvattomampi ja minä kuljin siellä varovaisin askelein, kuin näkisin ensimmäistä kertaa nämä tutut tiet ja tuntisin ensimmäistä kertaa tienpinnan kolot ja epätasaisuudet. Ilman miestäni mikään ei ole varmaa, talot voisivat nousta paikoiltaan, lyhtypylväät ryhtyä tanssimaan ja minä lentää tieheni. Mieheni on minun elämäni kiintopiste, maan vetovoima, joka pitää minua paikoillani. Magneetti, joka vetää minut tiukasti lähelleen, vaikka joskus katsoisinkin muualle. Ilman häntä voin kulkea mihin suuntaan tahansa eikä kukaan edes näe, että olen eksyksissä. Koko maailma on minulle outo, yllättäin. Huomaan, että en ole ollut oman elämäni keskipiste, vaan sivustakatsoja. Nyt kun minun olisi astuttava näyttämölle, valot sokaisevat minut.

Mitä minä haluan?