Viime yönä kävi pitkästä aikaa niin, että heräsin kesken unien ja aloin miettiä asioita. Eikä ihan mitä tahansa pieniä ja mitättömiä asioita, vaan aika perustavanlaatuisia kysymyksiä. Yritin kyllä muistuttaa itselleni, että yö ei ole parasta aikaa ajatella niitä, mutta ne tuntuivat niin tärkeiltä aiheilta, etten heti saanut siirrettyä niitä sivuun. Mutta miten saisin kirjattua ne ylös, kun tuntuu, etten osaa muuttaa niitä sanojen muotoon? Yritän parhaani, vaikka tiedän jo nyt, ettei se tule olemaan täysin uskollista sille, mitä oikeasti ajattelin.

Kyse on kai siitä, että olen tuntenut jo pitkään taas elämästäni puuttuvan jotain. En tarkkaan tiedä, mitä se on ja millä saisin sen tyhjiön täytettyä. Olen usein ajatellut, että se jokin on parisuhde, ja se on täysin mahdollista. Avioliittoni aikana totuin siihen, että jaoin elämäni jonkun kanssa ja joku toinen oli lähes aina läsnä. Siitä tuli minun oletusasetukseni. Eron jälkeen iloitsin kyllä yksinäisyydestäni ja itsenäisyydestäni ja siitä, että sain tehdä juuri niitä asioita, joita halusin, mutta pikkuhiljaa tuo ilo on hiipunut. Kaipaan parisuhdetta, mutta olen viime aikoina tajunnut, että myös pelkään uutta parisuhdetta enemmän kuin olin ajatellut. Ajatus siitä jopa ahdistaa välillä.

Ehkä ajattelen sitä liian suurena möykkynä. Tapani mukaan ajattelen koko parisuhdetta ja kaikkea siihen liittyvää kerralla, vaikka pitäisi keskittyä ottamaan askel kerrallaan. Kokonaan uuteen ihmiseen tutustuminen, luottaminen ja uskoutuminen tuntuu kuitenkin valtavalta haasteelta. Välillä ihmettelen, miten olen saanut tehtyä niin aikaisemmin. Miten osasin luottaa Jamesiin ja hänen tunteisiinsa niin nopeasti. Toisaalta sen pitäisi olla lohduttava ja rohkaiseva ajatus, kuten myös sen, että alkuvaiheessa kaikki tapahtui hyvin luonnostaan.

Menen hetkeksi sivupoluille, koska niin tapahtui myös viime yönä. Rupesin miettimään taas sitä, että onko tässä kuitenkaan kyse pelkästään parisuhteen puutteesta. On kuin jokin liekki olisi sisälläni taas hiipunut ja into sammunut. En jaksa innostua paljon monestakaan asiasta. Olen palannut vanhaan (avioliiton aikaiseen) passiivisuuden tilaan. En taaskaan laita ruokaa, vaan sen sijaan syön paljon valmisruokia, joita periaatteessa vastustan. En ole yhtään innostunut kokkaamisesta täällä uudessa asunnossa, vaikka entisessä asunnossani aina ajattelin, että kun olisi vain isompi keittiö, niin kokkaisin enemmän. En taaskaan harrasta liikuntaa, vaikka pääsin jo sen suhteen hyvään rytmiin syksyllä. En ole jatkanut asuntoni sisustamista, vaikka luulin, että se olisi ensimmäisiä asioita, joihin pieniä palkkarahojani haluaisin sijoittaa. Minulla on vielä muuttolaatikoitakin asunnossa.

Totta kai tämä johtuu paljolti työstä. Olen kuitenkin melkein kokopäiväisesti töissä, ja se on minulle edelleen uutta miltei 10 vuoden kotoa työskentelemisen jälkeen. Ja kun työ vielä ei ole erityisen mieleistä, vaan tietyllä tavalla "hanttihommaa", niin en saa siitä myöskään erityistä tyydytystä. Toki olen kiitollinen siitä, että sain töitä, ja tuleehan tuollakin työssä välillä pieniä onnistumisen tunteita, varsinkin hyvät asiakaspalvelutilanteet ovat sellaisia. Palkka on kuitenkin sen verran pieni, että se on ollut pettymys. En saa siitä mitään säästöön enkä ole saanut aloitettua velkojen lyhentämistä. Tiedän, että sillä ei ole kiirettä, mutta se vaivaa minua jollain tasolla silti. On kuin minulla ei taaskaan olisi oikeutta käyttää rahojani kuten haluan. Minun pitäisi siis pyrkiä löytämään paremmin palkattu (ja omaa alaani mielellään ainakin sivuava) työ mahdollisimman pian. Mutta siihenkään minulla "ei ole ollut energiaa".

Onko jotain muutakin kuin työ, joka syö energiaani ja intoani? Viime yönä mieleeni tuli jostain yhden Tarot-kortin lause: "Jotain syvää pettymystä ei ole vielä käsitelty." Ja toinen: "Kaikkiin vanhoihin haavoihin on kajottu, ja ne vuotavat jälleen."

Olen tosiaan miettinyt myös avioliittoani ja ex-miestäni enemmän viime aikoina ja tullut taas siihen tulokseen, että ero ja avioliiton aikaiset vaikeudet (sen parisuhteen dynamiikka) vaikuttavat käytökseeni tälläkin hetkellä. Ja varmasti tämä ystävyys tai eräänlainen deittailu M:n kanssa on myös reaktio edelliseen parisuhteeseeni, sillä varsinkin alussa huomasin usein käyttäytyväni M:ää kohtaan kuin ex-miestäni kohtaan. Minun piti muistuttaa itselleni välillä, että kyseessä on täysin eri ihminen. Ja niin todella on - he ovat kuin yö ja päivä. Tästäkin syystä ajattelen, että ehkä kyseessä on jonkinlainen vastareaktio; menen ääripäästä toiseen.

Kiertelen varsinaista asiaa, mutta mitä todella yritän sanoa on se, että myös tämä M-suhde on syönyt paljon energiaani. Toki se on ajoittain myös antanut minulle energiaa, hyvää mieltä, kiitollisuutta, innostusta ja inspiraatiota - paljonkin! - mutta viime aikoina se on alkanut enemmänkin viedä energiaani, sillä olen kokenut, että kaikki on muuttunut jotenkin liian vaikeaksi, enkä ymmärrä hänen käytöstään. Ja koska olen kova (yli)analysoimaan asioita, niin olen viettänyt kokonaisia päiviä - varmaan viikkoja yhteensä, jos olen rehellinen - miettien ja pohtien hänen käytöstään ja sen syitä. Ja kun sitten hermostun itseeni ja tähän analysoimiseen, niin hyvin epäkypsällä tavalla ajattelen, että "en välitä" tai "pitäköön tunkkinsa", vaikka oikeasti välitän, ja hänen käytöksensä satuttaa minua.

Ainoa tapa päästä tästä tilanteesta olisi puhua siitä suoraan. Mutta olen senkin suhteen umpikujassa, koska en halua aloittaa mitään keskustelua tekstiviesteissä (niin paljon kuin niitä vaihdammekin), ja hän ei ikinä saa aikaiseksi ehdottaa tapaamista. Ja olen luvannut itselleni pyhästä - kuten monesti aiemminkin, mutta tällä kertaa minun on pidettävä lupaukseni - etten enää tee aloitetta. Joten tässä ollaan - täydessä pattitilanteessa.

Tietyllä tavalla minulle tarjoutui jo pääsy pois tästä tilanteesta, kun viimein loukkaannuin kunnolla hänen käytökseensä reilu viikko sitten. Silloin tuntui oikeasti - en ainoastaan vakuutellut niin itselleni - että pitäköön tunkkinsa; olkoot koko tyyppi. Enkä aikonut laittaa viestejäkään enää, vaan pitää täyttä radiohiljaisuutta. Mutta mitä sitten tapahtui? Suuttumukseni laantui muutamassa päivässä, ja rupesin miettimään asioita hänen kannaltaan. Mietin hänen elämäänsä ja mitä kaikkea hän on joutunut käymään läpi, mikä voisi vaikuttaa hänen käytökseensä. Ja muistutin itselleni, miten valtavan paljon hän on kuitenkin minua auttanut viime kuukausien aikana - täysin pyyteettömästi - ja miten paljon hyvää kuitenkin tuonut elämääni. Ja niin sitten taivuin ja laitoin hänelle viestin. Ja nyt viestittelemme taas miltei kuten ennenkin.


Olen kuitenkin nyt kahtena päivänä peräkkäin miettinyt taas, että sitä pitäisi vähentää myös. Tai jotkin rajat pitäisi vetää ja tilanne selventää. Mistä tässä oikein on kyse? Mutta miten sitä voi kysyä häneltä loukkaamatta häntä, ja mitä itse vastaisin, jos hän esittäisi vastakysymyksen? Toki molemmat saamme tästä jotain - paljonkin, tavallaan - ikään kuin meillä olisi kumppani, ikään kuin, ilman sitä varsinaista emotionaalista sitoutumista ja riskinottoa. On joku vastakkaisen sukupuolen edustaja, jolle kertoa huolistaan ja jolta saa myös huomiota ja välillä kohteliaisuuksia, ja joka jopa useina iltoina toivottaa hyvää yötä. Välillä mukana on jopa melko rohkeaa flirttiä, välillä puhumme hyvinkin syvällisistä ja henkilökohtaisista aiheista. Mutta näemme toisiamme harvoin, ja sen yhden suudelman jälkeen fyysinen läheisyys jää halauksiin. Toisaalta sekin on jotain - se on kuitenkin vastakkaisen sukupuolen edustajan antamaa läheisyyttä, ja ne halaukset (pitkät sellaiset) tuntuvat hyviltä. Onko sitten ihme, jos tästä on vaikea irrottautua?

Kuitenkin tämä on näin pitkittyessään meille molemmille haitaksi, jos emme saa selvitettyä tilannetta ja joko kokeiltua, olisko tästä parisuhteeksi, tai sovittua, että olemme vain ystäviä. Sillä tämä tilanne aiheuttaa sen, että jonkun muun ihmisen tapaamiselle ja oikealle parisuhteelle ei ole tilaa. Tai ainakin itse koen, että vaikka yritän nyt kiinnostua jonkun toisen tapaamisesta, niin sydämeni ei oikeasti ole siinä mukana. Koen jollain tavalla olevani "varattu" tai en ainakaan ihan emotionaalisesti vapaa. Eikä se ole kaiken kirjoittamani perusteella mikään ihme. Mutta miten saisin tämän kaiken selvitettyä? Jos se ei ole mahdollista (aiemmin kuvaamastani syystä), niin voisinko vain alkaa ottaa enemmän etäisyyttä ja pakottaa itseni keskittymään enemmän muihin asioihin? Katkaista ajatuskierteet ennen kuin ne alkavatkaan; yksinkertaisesti kieltäytyä spekuloimasta tätä tilannetta? Ainakin se on kokeilun arvoista. Mutta jos päätän tehdä sen, niin minulla on oltava tahdonvoimaa ja kokeiltava tätä lähestymistapaa tarpeeksi kauan, ei vain muutamaa päivää. Meidän molempien takia.

En saa kirjoitettua, mitä olen ajatellut jo aamusta asti.

Kuljin kohti Hietaniemenrantaa, ohi korkeiden, komeiden mäntyjen, taivas niiden yllä vaaleansininen, kummalliset pilvet, samanlaiset kuin Tanskassa, tiiviin näköinen pilvimatto, joka peitti suuren osan taivaasta. Ihailin puita ja taivasta ja pilviä, ja yhtäkkiä muistin tätini ystävän, joka kuoli hiljattain. Hän oli kotoisin jostain ihan läheltä ja oli viettänyt monesti aikaa tässä metsikössä. Kun tätini oli käynyt viimeisein kerran häntä katsomassa, hän oli muistellut näitä korkeita, ylväitä honkia, ja tätini oli sanonut, tahtomattaan, ajattelematta, että mennään joskus niitä katsomaan. Vaikka tiesi, ettei se tulisi enää onnistumaan. Hyvin pian sen jälkeen tämä ystävä kuoli.

Mietin tänään tuota poisnukkunutta naista ja hänen toivettaan nähdä nämä hänelle hyvin tutut puut. Ajattelin, että ehkä se onkin harhaa ja väärää kuvitelmaa, mitä aina sanotaan, että sitä kuoleman lähestyessä katuu kaikkea sitä suurta ja upeaa, mitä ei ole tehnyt, kaipaa kaikkia niitä paikkoja, joissa ei ole käynyt ja suita, joita ei ole suudellut. Eikö tuntuisi uskottavammalta, että sitä kaipaa kaikkea sitä tuttua ja turvallista, mitä enää ei saa nähdä ja kokea? Että vielä kerran haluaisi nähdä oman kotinsa, istua lempituolissaan, nähdä taivaan, tuntea sateen ja haistaa aamukasteen tuoksun, vielä kerran koskettaa ystävän kättä, halata vanhempiaan, pidellä kissaa sylissä, herätä omasta sängystään.

Miksi sitä kaipaisi sellaista, mistä ei ole muistijälkeä? Meidän pieni, tuttu elämämme, se on se, mistä me koostumme, kaikki ne ihmiset ja asiat, joita lähes päivittäin näemme ja usein pidämme itsestäänselvyyksinä. Niitä me tulemme kaipaamaan.

Olen juuri käynyt katsomassa saman elokuvan toiseen otteeseen. Istun reunapaikalla, ja muilla ihmisillä tuntuu olevan hirveä kiire siinä samassa, kun kangas hämärtyy. He nousevat ylös ja tunnen heidän kärsimättömyytensä pistelevän ihoani. Itse olen vielä elokuvan sisällä, hädin tuskin ymmärrän, että se on ohitse. Vaikka mieleni on tuskallisen hidas, nousen silti kuuliaisen hätäisesti ja yritän sulloa silmälasikoteloa liian täyteen käsilaukkuun vesipullo kainalossa ja takki hädin tuskin puoliksi päällä roikkuen. Kuin unessa kuljen portaat ylös ja astun ulos elokuvasalista. Kirkkaat valot koskevat silmiin, aulan hälinä häiritsee yhä sisäänpäin kääntynyttä mieltäni, räikeät valot, ilmelä karamellintuoksu ja eteeni ja ohitseni säntäilevät ihmiset ja heidän kovaääninen naurunsa. Kiirehdin läpikulkukäytävää ohi surullisen näköisten suljettujen ravintoloiden, joku tonkii roskista muovipussi kätensä suojana ilmeisesti pois heitettyjä pulloja ja tölkkejä etsien.

Viimein astun ulos ovesta raikkaaseen ulkoilmaan. Maailma on muuttunut ollessani elokuvissa. Maa on märkä, on satanut. On pimeämpää kuin luulin, mutta ei vielä aivan pimeää, meneillään on syväsininen hetki. Käännyn lähteäkseni vasemalle, mutta maailman häkellyttävä kauneus seisauttaa minut niille sijoilleni. Läheisen jo tältä päivältä suljetun ravintolan neonvalot ja ulos ripustettu helminauhamainen valoketju hohtavat hämärässä ja heijastuvat lätäköistä. Minun on pakko kaivaa puhelin esiin ja ottaa kuva. Ja toinenkin. Tuskin pääsen jatkamaan matkaa, kun jo näen toisen kuvauksellisen näyn. Rautatieaseman kellotorni piirtyy hämärää taivasta vasten miltei epätodellisen valoisana hohtavan luistelukentän takaa, puiden mustat, paljaat, märät oksat sitä kehystäen. Jopa luisteluradan reunaan siirretyt kontit näyttävät kuvauksellisilta. Napsin kuvan toisensa jälkeen, mutta lopulta annan periksi ja laitan puhelimen pois. On turhaa ottaa enempää kuvia, koko maailma näyttää nyt silmissäni elokuvalliselta, rumatkin asiat kauniilta.

Ylitän tien ajatuksissani, autot kohisevat ohitse Hämeentietä, nostattavat ilmaan pisaramyrskyjä. Kaiken yllä leijuu epätodellinen tunnelma, ilma tuoksuu keväältä, mutta taivaan väri on siihen nähden liian tumma. En pysty irrottautumaan elokuvan tunnelmasta, tuntuu kuin elokuva olisi muuttunut osaksi minua tai minä olisin elokuvassa. Sydämeni hakkaa normaalia nopeammin ja on pakahduttava olo. Ajatuskin kirkkaastivalaistusta ja steriilistä ruokakaupasta tavarapaljouksineen ahdistaa, mutta siellä on pakko poiketa kotimatkalla. Muistan puoliksijuodun vesipulloni ja pakotan itseni juomaan siitä muutaman kulauksen ennen kuin jätän sen ovensuussa olevan roskiksen päälle. En halua kenenkään luulevan, että otin sen kaupasta. Pantin menetys harmittaa, mutta muistan äsken roskiksia kaivaneen miehen, ehkä joku tarvitsee panttirahaa minuakin kipeämmin.

Kaupan kirkkaat valot miltei sokaisevat minut ja räpyttelen arkoja silmiäni niiden loisteessa. Hedelmäosaston tutut, makeat tuoksut tunkevat sieraimiin. Liikun hitaasti kuin veden alla, mieleni on yhtaikaa tahmea ja miltei kivuliaan kirkas. En muista mitä tulin kaupasta hakemaan. Joku katsoo minua pitkään, kun seison hedelmähyllyjen edessä vielä itkusta punottavin silmin ja silmälasien painaumat nenänpielissä tekemättä elettäkään valitakseni jonkun hedelmistä. Sisälläni velloo niin paljon tunteita, etten meinaa pystyä keskittymään näihin arkisiin askareihin. Yhtäkkiä tunnen taas olevani elokuvan päähenkilö, koko maailma pienintä yksityiskohtaa myöten jonkun ohjaajan suunnittelema, ja muut ihmiset vain statisteja, häviävän pienessä sivuroolissa oman merkityksellisyyteni laitamilla.

Yhtäkkiä minusta tuntuu, että on pakko kirjoittaa Sufjan Stevensistä. Eihän tämä ole mitenkään ennenkuulumatonta, olen kirjoittanut artisteista ennenkin; Michael Stipesta, Bowiesta, Suedesta. On joitain artisteja, jotka ovat niin merkittäviä elämässäni, suorastaan identiteettini rakennuspalikoita, että he ovat paljon enemmän kuin "vain" muusikoita tai taiteilijoita. On kuin haluaisin sulattaa heidät osaksi itseäni, käyttää heidän henkeään ja mielenmaisemaansa tehdäkseni itsestäni kiinnostavamman...tai nähdäkseni maailman toisella tavalla. Usein turhaudun valtavasti, kun en saa jaettua kenenkään kanssa näitä tuntemuksia, joita tietyt artistit minussa herättävät. Jos kuuntelutan jollakulla vaikka itselleni tärkeän kappaleen heiltä, minun on varustettava se monimutkaisilla ja kaikenkattavilla selityksillä. Haluaisin kertoa kaiken, mitä tiedän biisin syntyolosuhteista, teemoista; kaiken mitä olen lukenut siitä ja ehkä vielä omia huomioitani. Se ei siltikään auta. Tietenkään kukaan ei voi kokea täysin samoin kuin minä, ja usein petyn, kun muut eivät haltioidu jostain, mikä mielestäni on todellinen mestariteos. Eivätkö he kuule? Eivätkö he ymmärrä?

On niin paljon, mitä ei voi jakaa, vaikka haluaisikin.

Tämä on nyt vaatimaton ja väistämättä vajavaiseksi jäävä yritykseni kertoa, mitä Sufjan Stevens ja hänen musiikkinsa merkitsevät minulle.

Tekee mieli aloittaa alusta, siitä miten löysin hänet, vaikka en tiedä, onko se aiheen kannalta olennaista. "Aloita alusta" lienee kuitenkin hyvä neuvo tässäkin tapauksessa, se loogisin tapa, ja ehkä tämä on tärkeämpää kuin ymmärränkään.

Löysin Sufjanin, kun lähdin Pariisiin vuonna 2007. En muista, ostinko musiikkilehden Suomesta vai Pariisista, mutta siinä oli muiden arvostelujen joukossa arvostelu Sufjanin "Seven Swans" -albumista. En muista arvostelusta enää mitään, mutta jokin siinä selkeästi vetosi minuun, sillä heti ensimmäiseksi Pariisissa ostin tuon levyn. Sen kannessa oli lentävä joutsen, kansi oli hieman kömpelösti ja kotikutoisesti piirretty, mikä sopi myös levyn musiikkiin. En muista enää tarkalleen, mitä siitä ensin ajattelin, mutta pidin siitä heti. Musiikki oli rauhallista ja siinä oli aivan oma tunnelmansa. Kuuntelin sitä Marinitan asunnolla, jossa asuin ensimmäisen viikon, ja hän piti siitä myös.

Seuraavan vaiheen haluan käydä läpi nopeasti, sillä tällä hetkellä minun ei tee mieli velloa näissä ajatuksissa, mutta tämäkin on välttämätöntä tarinan kertomisen kannalta. Vain pari viikkoa tuon jälkeen tapasin nyt ex-mieheni. Kun hän tuli ensimmäisen kerran Buttes-Chaumontin kämppääni, soitin hänelle Sufjania. Hän ei tuntenut artistia entuudestaan, mutta piti siitä heti. Hän ehkä tulkitsi myös hieman väärin sen, että kuuntelin musiikkia, jossa oli paikoitellen niin uskonnolliset sanat. Olin kyllä huomannut sen, mutta toisin kuin joidenkin toisten artistien kohdalla, se ei häirinnyt minua ollenkaan. Musiikki ei ollut uskonnollista, siinä oli vain uskonnollista kuvastoa. Ja jos siinä laulettiinkin uskosta, se oli täysin henkilökohtaista, sillä ei yritetty saada muita kääntymään, siinä ainoastaan kerrottiin omista kokemuksista. Ja koska musiikki oli taivaallisen kaunista, uskontoteemat oikeastaan sopivat siihen.

Myöhemmin Sufjanista tuli monin tavoin yksi meidän yhteisiä artistejamme, yksi niitä harvoja, joista molemmat pidimme. Saimme selville, että Sufjan oli tehnyt myös levyn Illinoisin osavaltiosta (osana osavaltioprojektiaan, jonka hän myöhemmin hylkäsi liian kunnianhimoisena) ja Chicago-nimisen biisin. Ex-mieheni kotikaupunki oli Chicago, joten se sopi melkein liiankin hyvin. Kuuntelin tuota biisiä esimerkiksi silloin, kun heräsin aamuyöllä Pariisissa lähteäkseni ensimmäistä kertaa Chicagoon. Ja monta muuta kertaa ennen Chicagon matkoja ja lennoilla matkalla sinne. Muutoin tuo albumi jäi minulle silloin etäisemmäksi, ehkä osittain siksi, että mieheni ei erityisemmin pitänyt siitä. Seven Swans sen sijaan oli saavuttanut klassikon aseman meidän kotonamme, ja kuuntelimme sitä usein varsinkin nukkumaan mennessä. Itse en ollut aikaisemmin pystynyt kuuntelemaan musiikkia yrittäessäni nukahtaa, mutta lopulta totuin siihen, ja nykyään jatkan tuota tapaa myös yksin. Miltei aina kuuntelen nimenomaan Sufjania, tosin en Seven Swansia, koska se tuo liikaa muistoja.

Jossain vaiheessa matkan varrella kävi kuitenkin niin, että mieheni tavallaan hylkäsi Sufjanin. Ostimme Chicagosta erään kerran hänen silloin uusimman ja hyvin kokeellisen levynsä. Mieheni ei pitänyt siitä ollenkaan. Minullekaan se ei heti auennut, mutta halusin antaa sille mahdollisuuden. Mieheni ei enää suostunut sitä kuuntelemaan, ei edes toista kertaa, eikä vaikka myöhemmin kerroin, että sillä on hyviä kappaleita, ne eivät vaan aukea yhtä helposti kuin aiemmat.

Siitä lähtien sain tehdä Sufjan-matkaa yksin, mikä on jotenkin kuvaavaa. Olisin halunnut eräänä jouluna toivoa lahjaksi Sufjanin joululaulualbumia, mutta mieheni oli sitä mieltä, että en pitäisi siitä ja pettyisin siihen. En tiedä miksi kuuntelin häntä, mutta en sitten toivonut levyä lahjaksi. Myöhemmin kun ostin erään toisen Sufjanin aikaisemman levyn ja yritin saada mieheni kuuntelemaan sitä, hän ei halunnut enää kuunnella sitäkään, vaikka levyn tyyli oli hyvin lähellä Seven Swansin akustista, maagista folkia. Ja kun lopulta ostin Sufjanin viimeisimmän levyn, hän ei kuunnellut sitä, vaikka sanoin sen olevan mielestäni tämän paras albumi. Olin varma, että hän pitäisi siitä. Mutta kun mieheni kerran oli sulkenut oven Sufjanilta, se ei enää auennut. Tämä kaikki on kovin kuvaavaa koko suhteemme kannalta.

Arvasin, että nämä mietteet vievät minut täysin sivupoluille, mutta ehkä oli tärkeää saada ne ulos. Näin siis tutustuin Sufjaniin aikanaan, näin hän toi minut ja ex-mieheni toisiamme lähemmäs ja näin hän lopulta sai todistaa, kuinka kasvoimme erilleen.

Minulla itsellänikin on ollut välillä voimakkaampia Sufjan-vaiheita ja välillä hän on ollut taka-alalla. Näin on toki oikeastaan kaikkien artistien kohdalla. Kulutan artisteja sykleissä osittain ehkä alitajuisesti estääkseni itseäni kyllästymästä heihin ja osittain tietysti siksi, että tietyt artistit puhuttelevat minua enemmän tiettyinä aikoina. Sufjan on kuitenkin tietyllä tavalla ollut elämässäni jonkinlainen tasainen pohjavire oikeastaan siitä lähtien, kun olen hänet löytänyt. Hänen musiikissaan on jotain, mitä tarvitsen edes pienen annoksen melkein aina. On liian yksinkertaista sanoa, että se rauhoittaa minua. Ehkä voisi sanoa, että se jollain tapaa maadoittaa minut. Kun olen hermostunut, ahdistunut tai muuten vaan ylivirittynyt, Sufjanin musiikki toimii kuin lohduttava ja rakastava päänsilitys. On kuin hän laulaisi suoraan minulle, vain minulle, ja musiikki täyttää kaiken, luo toisenlaisen tunnelman, saa minut hengittämään.

Sufjanilla on nähdäkseni teemoiltaan karkeasti kolmenlaista musiikkia. On täysin henkilökohtaisia sanoituksia, on Amerikan historiaan todellisesti sijoittuvista tapahtumista ja paikoista kertovaa musiikkia ja näiden sekoituksia. Amerikasta - Illinoisista tai Michiganista - laulaessaan hän välillä luo näistä todellisista tapahtumista eräänlaisia satuja ja välillä myös sekoittaa mukaan omaa elämäänsä. Varsinkin Illinoisista kertovalla albumillaan myös musiikin orkestraatio kertoo siitä, että nyt käsitellään suurempia teemoja ja kaupunkielämää. Välillä instrumentteja on melkein liikaa, pauhu lähenee meteliä. Välillä - usein - se kuulostaa karnevalistiselta ja tuo mieleen tivolit ja huvipuistot, torvisoittokunnat ja 50-luvun muusikot.

Silloin kun hän laulaa omasta elämästään tai uskostaan, musiikki on yleensä hyvin riisuttua. Soittimia on joko vain muutamia tai ehkä vain yksi, kitara tai banjo. Sufjanin ääni tulee lähelle, se toimii tärkeimpänä instrumenttina. Se muistuttaa, kenen elämästä tässä lauletaan, se uskoutuu meille kuuntelijoille.

Sufjanin ääni onkin vaikeiten kuvailtavissa. En ole kuullut kenelläkään samanlaista ääntä. Se ei ole erikoinen ääni siinä mielessä kuin yleensä ajatellaan, mutta se on kuitenkin hyvin persoonallinen. Se on yhtaikaa herkkä ja kuitenkin vahva, se on jollain tavalla "leveä", lämmin ja kuiskaava. (Hänen puheäänensä on aivan toisenlainen!) Se ei muistuta kenenkään muun ääntä, ja se luo ehkä hänen musiikkiinsa sen aivan omalaatuisen tunnelman, kuin kääriytyisi pehmeään pumpuliin, kuin joku tuudittaisi ja hypnotisoisi näkemään maailman omalla tavallaan.

Vaikka Sufjanin musiikki on kaunista ja herkkää, se ei ole koskaan siirappista, ei koskaan "liian kaunista", ei imelää. Se on aina totta, siinä on jonkinlaista rosoa mukana miltei ylimaalllisessa kaunedessaankin. Ehkä se johtuu sanoituksista, jotka ovat myös erilaisia kuin kenelläkään muulla. Jostain luin aikoinaan, että Sufjan olisi alunperin halunnut kirjoittajaksi, mutta päätyikin tekemään musiikkia. Sen kuulee sanoituksista. Hän on kirjoittaja ja voisi varmasti halutessaan olla vaikka kirjailijakin.

Huomaan nyt, etten pysty selittämään hänen musiikkiaan. Silti on vielä jatkettava.

Mitä minulta jäi kertomatta? Ehkä se, että Sufjan edustaa minulle myös tietynlaista myyttistä Amerikkaa, josta todellisuudessa olen nähnyt vain vilauksia Chicagon matkoillani. Hän on osa sitä Amerikkaa, josta välillä luemme kirjosta tai josta näemme vilauksia indie-elokuvissa tai valokuvanäyttelyissä. Hänen tarinoistaan voisi helposti tehdä elokuvia tai kuten jo sanoin, kirjoittaa kirjan, vaikkapa novelleja. On oikeastaan ihme, että hänen musiikkinsa ei ole innoittanut jo jotakuta elokuvantekijää. Hän luo maailman, jossa en välttämättä haluaisi elää, mutta jota on loputtoman kiinnostava tarkkailla.

Vaikka hän mielessäni onkin osa tätä myyttistä Amerikkaa, eräänlaista vaihtoehtoista Amerikkaa, niin samalla hän on kuitenkin täysin uniikki. Monet indie-muusikot käyttävät nykyään samoja instrumentteja musiikissaan kuin Sufjan, mutta kukaan ei onnistu kuulostamaan häneltä. Kukaan ei kirjoita samalla tavalla kuin hän. Ehkä hänen uskonsa ja henkisyytensä tekee hänestä erilaisen, ehkä hänen rehellisyytensä, ehkä tietynlainen maaginen realismi, joka on aina vedonnut minuun. Luultavasti kaikki nämä yhdessä.

Tämän paremmin en osaa sitä selittää.

                                                 Ajatuksia vuodesta 2016


Olen jo monta kertaa päättänyt kirjoittaa viime vuodesta, mutta aina kun istun koneen ääreen, joka ainoa ajatus karkaa päästäni. Tuntuu kuin viime vuosi olisi jokin hahmoton, pahaenteinen pilvi, josta ei saa otetta, ja se tuntuu ulottavan lonkeronsa myös tämän vuoden puolelle. Ihan kuin en olisi vieläkään päässyt siitä eroon, kuin se ei olisi toden teolla vielä loppunut.

Mutta se on ohi. Ja ehkä kirjoittaminen siitä saisi sen paremmin asettumaan omaan laatikkoonsa. Siihen, jonka päällä on musta rasti merkkinä parinkin aikakauden loppumisesta.

Vuosi 2016 alkoi kohdallani dramaattisesti ja jatkui samaa rataa. Itse uusi vuosi oli jo paljonpuhuva, vietimme sen Jamesin kanssa kotona, ei mitään ihmeempää juhlimista, katsoimme uuden vuoden raketteja kotimme ikkunoiden läpi, en muista mitä söimme enkä muista, nostimmeko edes maljat uudelle vuodelle. Ero roikkui jo painavana ilmassa, olimmehan puhuneet siitä aina vain enemmän jo kesästä asti, ja oikeastaan syksyisellä Chicagon matkalla jo päättäneet asian, mutta sitten vielä kerran pyörtäneet päätöksemme siltä erää ja antaneet itsellemme ja toisillemme lisäaikaa. Muistaakseni James asetti taas yhden aikarajan uuteen vuoteen, mutta minä tingin viikon lisäaikaa, en muista minkä takia. Ehkä tuollaisen päätöksen tekeminen uutena vuotena tuntui liian dramaattiselta. Niinpä teimme sen loppiaisviikonloppuna.

Se viikonloppu on tietyllä tavalla sumua ajatuksissani, en muista missä järjestyksessä asiat tarkalleen meinvät. Muistan, että kävimme pitkällä kävelyllä ja kahvilla siinä kylmässä ja steriilissä kahvilassa Lille Triangelilla, ja yhtäkkiä siellä soi yksi meidän suhteemme ensimmäisistä biiseistä, jota en ollut kuullut missään vuosiin, Death Cab for A Cutien "I Will Follow You Into The Dark", ja tietysti minua alkoi itkettää ja lähdimme kahvilasta. Kuljimme pitkästä aikaa käsi kädessä. Mutta tapahtuiko tämä kaikki ennen vai jälkeen sitä lopullista keskustelua? Mieleni haluaisi ajatella, että ennen, mutta taisikin olla juuri toisinpäin. Taisimme käydä keskustelun myöhään lauantai-iltana ja sitten lähdimme kävelylle sunnuntaina. Koko päivä oli jotenkin täysin epätodellinen, eikä siinä kaikki. Kun maanantaina heräsin painajaismaisesta viikonlopusta itkeneenä ja tuskin nukkuneena, henkisesti aivan vereslihalla, niin ensimmäinen asia, jonka töihin valmistautuva James sanoi minulle oli, että David Bowie oli kuollut.

En voinut uskoa sitä. Avasin koneen ja näin Facebook-feedini täynnä "RIP David Bowie" -postauksia. En silti uskonut, tämän oli oltava jokin huono pila, vastahan Bowie julkaisi uuden levyn perjantaina, pari päivää sitten. Vastahan katsoin ne hänen uudet videonsa. Googlasin ja näin Wikipediassa kuolinpäivän ja romahdin.

En edes osaa kuvailla sitä lohduttomuuden tunnetta, tuntui kuin Bowiekin olisi jättänyt minut ja olisin yhtäkkiä täysin yksin. Miten nämä asiat saattoivat tapahtua samana viikonloppuna? En halua edes muistella sitä päivää, en sitä viikkoa, tämän enempää, ja suoraan sanottuna en kyllä kovin paljoa siitä muistakaan. Omituista on se, etten ole vieläkään päässyt yli Bowien kuolemasta. Minua alkaa usein edelleen itkettää, kun katson hänen videoitaan, varsinkin niitä, joissa hän on vanhempi. Aivoni eivät pysty käsittämäään, että hän on poissa tästä maailmasta, vaikka samalla koen sen hyvin voimakkaasti. Minun ei tee samalla tavalla mieli kuunnella hänen musiikkiaan, ihan kuin sen sielu olisi kadonnut jonnekin. Nyt se on kuolleen miehen musiikkia. Maailma ilman David Bowiea tuntuu surulliselta paikalta, ihan kuin hän todella olisi ollut jonkinlainen liima, joka piti universumia koossa. Kuka voi ikinä ottaa hänen paikkansa? Ei ole ketään samankaltaista kuin hän, enkä usko, että koskaan tulekaan. Dramaattista ehkä, mutta olen huomannut monien Bowie-fanejen tuntevan täsmälleen samoin. Bowie jätti jälkeensä tyhjiön, jota kukaan ei voi täyttää.

Seuraavista kuukausista en muista juuri mitään muuta kuin että aloin etsiä asuntoa. Kävin Suomessa, koska minulla oli vielä silloin opintoja täällä. En halunnut kertoa erosta, mutta kerroin siitä muutamille ihmisille. Tuntui kuin siitä tulisi todellista vasta kun kerroin siitä muille. Muistan, miten pahalta tuntui kertoa siitä edes siskolleni. En halua enää palata noihin tunnelmiin, joten ei niistä sen enempää. Nuo kuukaudet olivat todella surullista ja synkkää aikaa.

Lopulta onnistuin samaan asunnon Suomesta ja löimme lukkoon päivät, jolloin James ajaisi minut ja tavarakuormani Suomeen. Se tapahtui viikkoa ennen pääsiäistä. Ajoimme Ruotsin halki, aurinko paistoi ja oli kuin olisimme olleet vielä kerran roadtripillä, lomamatkalla. Kaikki tuntui täysin surrealistiselta. Helsingin päässäkin paistoi aurinko laivamatkan jälkeen, ja hotellilla pyörähdettyämme haimme avaimet ja näin asuntoni ensimmäisen kerran kunnolla päivänvalossa. Se näytti järkyttävän pieneltä eikä remonttia ollut lupausten mukaisesti tehty ihan loppuun (ja sekin mitä oli tehty, oli tehty huonosti). Pesukone ei ollut vielä paikallaan.

Muutamien päivien kuluessa saimme kuitenkin asunnon näyttämään edes jokseenkin kotoisalta. Sen päivän aamuna, kun James lähti, kävimme elokuvissa aamunäytöksessä katsomassa Batman v. Supermanin ja syömässä pahaa ja rasvaista quicheä La Lumièressä. Sen jälkeen asunnolleni pakkailemaan ja vielä kahville Hopiaan. Lopulta meille tuli tietenkin liian kiire laivalle. Olimme liikkeellä pahimpaan ruuhka-aikaan, enkä minä tiennyt mitään oikoreittejä Helsingissä. Matka satamaan oli järjettömän stressaava, ja yhtäkkiä muistin taas, millainen suhteemme pahimmillaan oli. Miten usein se oli juuri tällaista kaaosta, kireitä hermoja ja älytöntä stressiä, joka oltaisiin pystytty välttämään, mutta mitä ei koskaan saanut sanoa ääneen.

Lopulta saavuimme satamaan aivan viime tingassa, emme ehtineet kunnolla edes hyvästellä, ehkä niin oli parempi. Kun tulin takaisin asunnolleni, olin aivan turta.

Kevätkuukaudet menivät lopulta nopeasti, kevät oli harvinaisen kaunis ja lämmin, ja minä päätin olla ajattelematta eroa ja Jamesia, koska oli niin paljon asioita hoidettavana ja halusin katsoa eteenpäin. Aluksi oli tuntunut todella oudolta olla Suomessa, mutta pikkuhiljaa aloin tottua siihen ja jopa pitää siitä. Yhtäkkiä oli kesä ja valoisat yöt, joita olen aina rakastanut. Kesä oli kuitenkin lyhyempi kuin olisin ikinä muistanut, se oli ohi hujauksessa. Tuntui kuin se olisi kestänyt vain muutaman viikon. Mitä oikein tein kesällä? En muista kuin muutamia asioita. Luin Knausgårdia, kävin kävelyillä Hietaniemessä, kerran Sallan kanssa Löylyssä ja Iriksen kanssa pari kertaa terassilla. Vanhemmat olivat kertaalleen Helsingissä, oli hirvittävän kuuma ja kävimme Suomenlinnassa, olin valitettavasti huonossa kunnossa silloin. Muutaman viikon ajan sisältöä toivat jalkapallon EM-kisat, joissa seurasin sydän syrjälläni Portugalin kompurointia ottelusta toiseen juuri ja juuri riman ylittäen...ja lopulta kaikkien hämmästykseksi EM-mestaruuteen.

Pian illat alkoivat taas pimetä, taivaan sini syvetä ja ilma tuntua raskaammalta. Yhtäkkiä siinä saattoi jo aistia tulevan syksyn tuoksun. Kävin parissa työhaastattelussa - samassa paikassa - jännitin niin, etten saanut nukuttua, olin vuoroin innoissani, vuoroin peloissani, että saisin työn. Lopulta sain sen, tavallaan. Työ alkaisi osa-aikaisena ja jatkuisi kokoaikaisena vuoden alusta. Tuntui kuin kaikki olisi alkanut viimein loksahtaa paikoilleen. Ostin työvaatteita, suunnittelin, miten pääsisin asumaan isompaan asuntoon, saisin elämäni järjestykseen, ehkä jopa ajaisin ajokortin, viimein olisin aikuinen, joka eläisi normaalia arkea ja jolla olisi säännölliset tulot. Mielessäni jo melkein elin siinä tulevaisuudessa.

Todellisuudella oli kuitenkin ihan muuta varattuna minua varten takataskuunsa. Aloitin työn innostuneena ja jännityneenä, mutta jo ensimmäinen päivä oli kuin isku vasten kasvoja. Lähin työkaverini oli kehunut muita työntekijöitä ja työpaikan ilmapiiria maasta taivaaseen, mutta nähdäkseni muut työntekijät toimitusjohtaja mukaan luettuna olivat lapsellisia, kypsymättömiä ja materialistisia. Työ vaikutti sekavalta ja oikeastaan koko yrityksen toiminta kaoottiselta. Toivoin, että kaikesta huolimatta tottuisin. Yritin muistuttaa itselleni, miten kauan olin välillä ollut poissa työelämästä, oli normaalia, että kesti jonkin aikaa sopeutua. Mutta kaikki meni vain pahemmaksi. Tai välillä oli toivon pilkahduksia, ehkä tämä tästä, kyllä minä sopeudun ja opin, ehkä opin sietämään noita työkavereita...mutta sitten taas putosin syvälle epätoivon syövereihin, tunsin itseni täysin ulkopuoliseksi ja tiesin, etten koskaan löytäisi tietä sisälle, enkä edes haluaisi. Koin voimakkaasti, ettei riittänyt, että tein työni hyvin ja tunnollisesti; minun odotettiin muuttuvan toiseksi ihmiseksi, samanlaiseksi kuin muut tai ainakin samankaltaisemmaksi. Tiesin, etten halunnut, etten voisi.

Silti tuli täydellisenä yllätyksenä, kun minut irtisanottiin. Koska irtisanominen tapahtui koeajalla, se oli voimassa heti. Typertyneenä keräsin tavarani ja lähdin. Kun pääsin ulos, vedin ilmaa syvään keuhkoihini ja tunsin toisaalta myös helpotusta. Kirjoitin käännöstoimistoon samantien, että olisin taas käytettävissä. He vastasivat heti ja olivat iloisia uutisesta. Ajattelin, että kyllä kaikki järjestyy.

Alun optimismia seurasi kuitenkin todellinen tunteiden vuoristorata ja lopulta melkoinen epätoivo ja synkkyys, jota jatkui jossain määrin koko loppuvuoden. Ymmärsin yhtäkkiä, että asiani eivät olleet samalla tavalla kuin ennen kuin sain työn, vaan huonommin. James oli luvannut auttaa minua rahalllisesti vain vuoden loppuun, ja ilman hänen apuaan käännöstöillä tienaamani rahat eivät riittäisi. Pohdin jo kaikenlaisia ratkaisuja, pahimmassa vaiheessa pelkäsin, että joutuisin muuttamaan vanhempieni nurkkiin. Tilanne ei ole vieläkään täysin ratkennut tai selvinnyt. Joulukuussa minulla oli yllättäin enemmän käännöstöitä kuin ehkä ikinä, joten tammikuusta selviän, mutta entä helmikuu? Olen edelleen henkisesti valmistautunut siihen, että on tehtävä jotain hyvin radikaalia lähikuukausina, jotta selviän. Samanaikaisesti osa minusta on täydellisessä kieltotilassa.

Haluan myös muuttaa. En vanhempieni luokse, vaan päinvastoin, isompaan asuntoon, joka voisi oikeasti olla koti minulle. Mutta miten se olisi mahdollista tässä elämäntilanteessa? Silti katselen asuntoilmoituksia joka päivä ja odotan ihmettä.

Viime viikolla tämä vuosi loppui. Olin luvannut mennä ystäväni S:n kaverin luokse bileisiin, vaikka olen ollut jollain tapaa nuivaantunut tuohon ystävääni koko vuoden (siitäkin huolimatta, että hän auttoi minua hankkimaan sen työn, jonka sitten menetin). Olen kokenut, että hän on vältellyt minua suurimman osan vuotta, aina siitä asti oikeastaan, kun kuuli erostani. Olin odottanut hänen olevan tukenani, mutta sitä hän ei ole ollut. Olen huomannut olevani hänen tärkeysjärjestyksessään aika alhaalla, on tullut uusia ystäviä sinä aikana kun olen ollut poissa, vaikka olemmekin olleet aina yhteydessä. Eräänkin kerran hän itse myönsi, että usein unohtaa minun olevan Suomessa. Niinä kertoina, kun olemme sitten viettäneet aikaa yhdessä, olen huomannut, että suhteemme tosiaan on muuttunut ja että itse(kin) olen väsynyt hänen seuraansa. En tiedä, olemmeko jo kasvaneet liian kauaksi erillemme, että voisimme vielä olla hyviä ystäviä. Olimme aina hyvin erilaisia, alusta asti, mutta pitkään meitä piti yhdessä opiskelijastatuksemme, Ranska, sitten yhteiset kokemuksemme ja historiamme, yhteiset tuttumme. Nyt se kaikki tuntuu hyvin kaukaiselta.

Niinpä en olisi halunnut viettää uutta vuotta hänen kanssaan, jotenkin en olisi halunnut astua uuteen vuoteen hänen seurassaan, kun tuntui voimakkaasti, että hän kuuluu menneisyyteen. Silti lupasin tehdä niin. Koin, että kieltäytymisellä sinetöisin jotain, että se symboloisi myös S:lle sitä, että ystävyytemme todella olisi rikki, eikä enää korjattavissa.

Uutena vuotena tunsin itseni oudoksi hänen ystävänsä luona, ikään kuin kaikki olisi hieman poissa paikaltaan, mikään ei ollut kuten ennen, muttei myöskään uudella tavalla kohdallaan. Silti voimakkaasti humaltunut S kertoi minulle moneen otteeseen, että minä ja K (jonka luona bileet olivat) olimme hänen parhaita ystäviään. Miten se on mahdollista? Sanoiko hän niin vanhasta tottumuksesta, paikatakseen välejämme vai uskooko hän siihen todella? Eivät parhaat ystävät näe toisiaan vain muutamaa kertaa vuodessa, kun asuvat alle kilometrin päässä toisistaan. Eivät parhaat ystävät hylkää toista silloin, kun tämä tarvitsee heitä eniten.

Uusi vuosi kuitenkin vaihtui, ja tässä sitä nyt ollaan näiden ajatusten äärellä. Ehkä ystävyytemme on yhä jollain tavalla pelastettavissa, ehkä se voi muokkautua joksikin muuksi, siitä voi tulla jotain uutta. Tiedän vain sen, että minä en enää muutu muuksi miellyttääkseni tätä ystävää tai muitakaan. Enkä tietenkään tarkoita tällä sitä, etten tekisi kompromisseja, että olisin jyrkkä ja mustavalkoinen enkä tulisi puolitiehen vastaan, vaan sitä, että olen muuttunut, olen kasvanut ja olen viimein löytämässä itseäni uudelleen oltuani itseltäni täysin hukassa melkein vuosikymmenen. En enää anna tätä pois, en enää ryhdy kenenkään kynnysmatoksi, en kuuntele muiden analyyseja itsestäni tai anna heidän lokeroida minua joksikin, mitä en ole. En välitä siitä, jos vaikutan muiden silmissä tylsältä tai vakavalta tai jos kissani merkitsee minulle heidän mielestään liikaa. En välitä siitä, jos joku puhuu minusta selkäni takana, vain minä tiedän, kuka olen, mitä olen käynyt läpi ja mikä on minulle nyt tärkeää. Jos tästä vuodesta ei ole seurannut mitään muuta hyvää, niin se on se, että selkärankani on taas alkanut tuntua teräksiseltä.

Toivon, että tämä vuosi vahvistaa sitä edelleen ja selkeyttää minulle entuudestaan, kuka oikein olen tällä hetkellä ja mitä haluan. En halua retkahtaa helppoihin vastauksiin, en halua haluta sitä mitä ennenkin, koska olen aina halunnut sitä. Minun on tehtävä suunnitelmia tästä hetkestä lähtien ja tulevaisuuteen katsoen. Mennyt pitää kyllä huolen itsestään.

Tänä aamuna kun heräsin ennen herätyskellon soittoa, mieleeni tulvi taas kaikenlaisia kuvia entisistä elämistäni (toisin sanoen ajoilta ennen tämänhetkistä elämäntilannetta). Osa oli minulle hyvin tuttuja entuudestaan, esimerkiksi se unisen aurinkoinen aamupäivä, kun ajoin metrolla lentokentältä kohti Pariisin keskustaa ja tunsin itseni täysin rauhalliseksi ja onnelliseksi, tunsin että olin tekemässä juuri mitä minun pitikin ja kaikki oli maailmassa oikealla paikallaan. Olin menossa tapaamaan nuorta miestä, jonka olin tavannut vasta muutamaa kuukautta aikaisemmin Barcelonan hehkuvan auringon alla. Jonka kanssa olin kirjoitellut koko syksyn ja alkutalven, välillä useita kirjeitä viikossa, aina useita liuskoja yhdessä kirjeessä...

En silti tuntenut häntä hyvin, olin viettänyt vain muutamia tunteja hänen kanssaan. Silti lähdin tapaamaan häntä, yksin Pariisiin. Ja vaikka matka ei ehkä lopulta ollut ihan sellainen kuin olin toivonut, niin en voisi ikinä katua sitä. Ne muistot tulevat elämään mielessäni niin kauan kuin muistini toimii, ja kukaties kauemminkin. Ne kuvat voisivat olla kauniista romanttisesta elokuvasta, mutta ne ovat välähdyksiä omasta elämästäni: Montmartre, rue Mouffetard, se valaistu karuselli illalla Seinen rannalla...

Mietin muitakin tällaisia vedenjakajia elämässäni tai erityisen merkityksellisiä hetkiä ja tapahtumia, ja tulin jälleen kerran siihen - tietysti täysin päivänselvään, mutta arjessa usein unohtuvaan - johtopäätökseen, että nämä ovat niitä asioita, jotka tekevät minusta minut. Nämä ovat niitä asioita, jotka määrittävät minut. Ne sanat ja lauseet, joita nykyään usein käytän tai ajattelen itsestäni, eivät tarkoita mitään. 39-vuotias, eronnut, vailla vakituista työpaikkaa.

Nuo rumat ja kovat sanat, jotka heti saavat vatsani kipristelemään, eivät kerro minusta mitään. Ne kuvaavaat ehkä tämänhetkistä tilannetta elämässäni, mutta minusta sellaisena kuin todella olen ne eivät kerro mitään.

Tietyt teemat ovat toistuneet elämässäni, tietynlaiset asiat ovat olleet minulle erityisen tärkeitä ja tietyissä hetkissä minusta on löytynyt roppakaupalla rohkeutta, jonka joissain toisissa tilanteissa olen luullut puuttuvan kokonaan. Tarpeen vaatiessa osaan olla hyvinkin rohkea, eikä kyse aina ole edes ollut siitä, että ei ole ollut muuta vaihtoehtoa. Välillä on ollut, mutta olen silti tietoisesti valinnut vaikeamman ja pelottavamman tien. Aina se ei ole johtanut ihan sinne, minne olen toivonut, mutta en voisi koskaan katua noita hetkiä. Ne ovat kuitenkin niitä, jolloin olen ollut eniten elossa, herkimmin tietoinen maailmasta, itsestäni ja elämästä.

Minä olen yhä se sama, vaikka paljon on muuttunut. Vaikka kasvan ja kypsyn ja kehityn totta kai, niin ydin on silti sama. Se on saattanut peittyä paksujen pölykerrosten alle, se on ehkä kuivumassa kasaan, koska olen unohtanut kastella sitä niin usein viime vuosina, mutta siellä se on, ja se on sitkeä.

Näitä lähes hyperrealistisen eläviä kuvia, näitä muistoja, joita tulen aina vaalimaan ja kuvia, jotka antavat minulle toivoa vaikeinakin aikoina, tulee olemaan lisää, jos vain annan itselleni luvan. En voi jatkaa tätä nukkuvaa elämää enää. Kun päätimme mieheni kanssa erota, teimme sen, koska molemmat koimme ansaitsevamme enemmän kuin sen hiljaisen onnettoman arjen ja toisillemme tiuskimisen, intohimon puutteen ja puhumattomuuden.

Minun ei tarvitse elää vereslihalla kuten nuorempana, mutta haluan edelleen maistaa elämän ydinnestettä.

"I went to the woods, because I wanted to live deliberately..."

Tänään kuljeksin keskustassa ilman sen suurempaa päämäärää, kuten aika usein viikonloppuisin. Päädyin pitkästä aikaa Stockalle, missä bongasin ihanan mustan neuleboleron, jossa oli paikoitellen hopeisia lankoja. Mietin, että se olisi täydellinen pikkujoulukauteen. Tuskin olin ehtinyt ajatella niin, kun tajusin, ettei minulla olisi mitään pikkujouluja tiedossa. Ei taaskaan työpaikan pikkujouluja (vaikka läheltä piti!). Minua ei luultavasti kutsuttaisi muihinkaan pikkujouluihin. Yksi ystävä miehineen varmaan pitäisi pikkujoulut, mutta tuskin tällaista yksinäistä naisihmistä, kolmatta pyörää ja orpoa pirua, sinne kutsuttaisiin pariskuntien joukkoon. Muut ystäväni eivät oikein ole sitä tyyppiä, että järjestäisivät pikkujouluja. Itse voisin järjestää - ja mielelläni järjestäisinkin - mutta asuntoni on niin pieni, että voisin pitää pikkujoulut ehkä kahdelle ihmiselle itseni lisäksi.

Jostain syystä tämä pikkujouluasia jäi kaihertamaan mieltäni, ja juuri sillä hetkellä tuli vielä kuulutus, jossa väitettiin, että "joulu on täällä". No sitä se ei tietenkään marraskuussa ole, kyse oli vain siitä, että joulu oli tullut Stockalle, mutta siitä kuulutuksesta tuli vähäksi aikaa desorientoitunut olo, ikään kuin eläisimme tosiaan jo joulunalusviikkoja. Ja jostain syystä se vain pahensi omituista kaihoa sisälläni. Tunsin erityisen voimakkaasti taas sen, etten kuulu mihinkään, että minulla ei ole sellaista sosiaalista yhteisöä kuin haluaisin. Miten mukavaa olisi, jos minulla olisi paljon ystäviä tässä kaupungissa, jos omat vanhempani asuisivat täällä ja siskoni perheineen. Jos voisi poiketa milloin kenenkin läheisen luokse, törmätä tuttuihin jouluostoksilla ja istahtaa glögille kahvilaan. Miten kivaa olisi, jos todella kuuluisin Helsinkiin. Jos vaikka olisin täältä kotoisin, minun täällä olollani olisi pitkät juuret ja tuttuja eri elämänvaiheiden varrelta.

Tämä tunne oli jollain tapaa sukua niille ajatuksille, jotka yllättivät minut viime viikonloppuna, kun olin käynyt ostamassa aineksia isän pekonipastan tekoa varten ja olin kävelemässä K-marketista kotiin. Aivan yllättäen mieleeni tuli ajatus siitä, miten ihanaa olisi, jos joku odottaisi minua kotona (joku muu kuin kissani, vaikka se minulle kovin rakas onkin). Näin mielessäni, miten astuisin sisään asuntoon, jossa jo tuoksuisi ruoka (kumppanini olisi aloittanut jo valmistelut), musiikki soisi, minä huikkaisin ovelta, että olen kotona. Miten paljon asutummalta asuntoni vaikuttaisi. Miten paljon elävämmältä minä vaikuttaisin. kun jonkun toisen katse tekisi minusta todellisen.

Miten pitkä matka tuohon onkaan, tai liekö se mahdollista ollenkaan.

Tänään mietin myös kummitätejäni, jotka molemmat ovat eläneet suurimman osan aikuiselämästään yksin. Yhtäkkiä minulle tuli siitäkin surullinen olo. Tiedän, että toinen tädeistäni on toivonut jo kauan, että tapaisi "oman ihmisen". En ole oikein ymmärtänyt häntä, olen sivuuttanut sen ylimielisesti ja pinnallisesti, olinhan itse siinä välissä naimisissa ja tiesin, ettei se niin herkkua ollut. Ei se avioliitto ainakaan. Mutta siinä suhteessa sisällä ollessani en tajunnut, että olin hyvin nopeasti alkanut nähdä asiat eri tavalla kuin ennen, parisuhdesilmälaseilla. Hyvin pian parisuhde oli muodostunut itsestäänselvyydeksi, joksikin, mitä oli liiankin helppo arvostella, liiankin helppo vähätellä ja ajatella, että ei tämä mitään onnea ole, yksineläjillä on monin tavoin paremmin. Ja joiltain osin onkin, mutta olin myös unohtanut sen, miltä yksinäisyys oikeasti tuntuu. Se yksinäisyys, joka melkein salpaa hengityksen, kun tuntuu, että oman pienen asunnon seinät kaatuvat päälle eikä ole ketään, kenelle puhua, kenelle olla olemassa. Totta kai sitä voisi soittaa jollekulle, mutta kuka ymmärtäisi?

Ja toinen tätini sitten, elänyt ainakin viimeiset 25 vuotta yksin. Hänellä on tietysti niin vilkas sosiaalinen elämä, niin laajat sosiaaliset verkostot, niin paljon harrastuksia ja velvollisuuksia, ettei hän ehdi tylsistyä, mutta siltikin... Aina tulla kotiin tyhjään, hiljaiseen ja pimeään asuntoon. Aina herätä yksin, mennä nukkumaan yksin. Aina käydä kaupassa yksin, juoda iltatee yksin, tehdä kaikki päätökset yksin. Ilmankos hän monesti sanoi, kun kävin ulkomailta Suomessa ja asuin hänen luonaan muutamia päiviä (joskus pidempäänkin), että tulee tuntumaan yksinäiseltä, kun lähden. Minä vain aina ajattelin sen olevan sanahelinää, ajattelin hänen oikeasti nauttivan siitä, että pääsee taas omaan sänkyynsä nukkumaan ja siitä, ettei tarvitse ottaa ketään toista huomioon. Ja varmasti hän nauttikin, mutta yksinäisyys avautui myös hänen edessään taas kuin kuilu.

Miten pääsen tästä pisteestä siihen, mihin haluaisin? Se tuntuu uuvuttavan pitkältä matkalta, jonka päämäärän saavuttamisesta ei edes ole takuuta. Vaikka etsisin kumppania kuinka, ei ole mitään takeita, että löytäisin sopivan. Tai toisaalta voin törmätä häneen vaikka huomenna.

Tällä hetkellä varmaa on vain yksinäisyys. En tiedä, miten kestäisin, jos minulla ei olisi kissaa. Kissaa, joka aina tulee ovelle vastaan, kun tulen kotiin, joka vaatii huomiotani, tunkee syliini ja hyppää sänkyyni yöllä ja aamulla heti kun herään. Kissaa, jolle voin puhua, vaikkei se ymmärtäisikään, ja jota voin halia (ainakin vähän aikaa) silloin kun kaipaan hellyyttä.
Se hioo sentään yksinäisyyteni terävät kulmat hieman tylsemmiksi.

                                                            Ronaldon taika

Eilen pelattiin jalkapallon Euroopan mestaruudesta. Finaalissa vastakkain olivat Portugali ja Ranska. Vaikka olen joskus kannattanut Ranskaakin (myös tässä turnauksessa, riippuen vastustajasta), niin nyt oli selvää, että olisin Portugalin puolella. Portugalia olen kuitenkin kannattanut - yhdessä Italian kanssa - lapsesta asti.

Myöhemmin nämä kaksi suosikkia ovat kulkeneet mukanani kisoista kisoihin. Aina tulee tietysti joitain uusia suosikkeja, usein pieniä maita, altavastaajia, yllättäjiä, joita kannustan vakisuosikkieni lisäksi. Mutta Italian tai Portugalin joukkueen juostessa kentällä reagoin siihen yleensä kuin Pavlovin koira - halusin tai en, kannatan sinipaitoja tai punapaitoja. Italian ja Portugalin pelatessa toisiaan vastaan, mitä sitäkin on joskus tapahtunut, olen ollut Portugalin puolella.

Italian kannattamista en ole oikeastaan koskaan joutunut puolustelemaan kenellekään, Suomessa on paljon Italian kannattajia, onhan se kuitenkin yksi jalkapallon suurmaista. Portugalin kohdalla tilanne on ollut aivan toinen. Siitä lähtien, kun joukkueeseen otettiin mukaan 19-vuotias Cristiano Ronaldo vuonna 2004, olen saanut puolustella valintaani kerta toisensa jälkeen sanoen: "Olen ollut Portugalin kannattaja jo ennen Ronaldoa". Silloin ihmisten - erityisesti miesten - on helpompi niellä fanitukseni.

Olen kuitenkin sydänjuuriani myöten kyllästynyt tähän selittelyyn, enkä aio enää harrastaa sitä. Kannatan Portugalin joukkuetta, jonka kapteeni on Ronaldo, ja itse asiassa minun on vaikea kuvitella joukkuetta ilman Ronaldoa. Eilisessä finaalissa, kun Ronaldo loukkaantui heti ottelun ensi minuuteilla, reagoin siihen ihan valtavalla tunteella. En missään nimessä halunnut hänen joutuvan pelistä pois. Eikä kyse ollut siitä, että olisin pelännyt Portugalin häviävän ilman Ronaldoa, ei ollenkaan. En halunnut Ronaldon joutuvan pois kentältä hänen itsensä vuoksi. Muistin vieläkin aivan liian hyvin vuoden 2004 finaalin, jossa nuori Ronaldo vuodatti katkeria kyyneliä joukkueensa hävittyä koko kisojen altavastaajalle, Kreikalle. Ennen tämän vuoden finaalia Ronaldolta kysyttiin lähes kaikissa haastatteluissa noista kyyneleistä, ja hän sanoi toivovansa, että tällä kertaa itkee eri syystä, onnen kyyneleitä.

Lisäksi tiesin, että hän todella janoaa arvokisamestaruutta ja että tämä luultavasti olisi hänen viimeinen mahdollisuutensa saavuttaa se. Ronaldo on liian vanha jatkamaan seuraaviin EM-kisoihin, ja MM-kisoissa joukkueella ei valitettavasti ole mahdollisuuksia voittoon.

Siksi tuntui niin äärimmäisen epäoikeudenmukaiselta, kun hän loukkaantui juuri tämän tärkeän ottelun ensiminuuteilla. Tuntui, että melkein jaoin hänen tuskansa, mikä tietysti Ronaldon kohdalla onkin helpompaa kuin monen muun pelaajan, sillä hän todella näyttää tunteensa, monien mielestä liikaakin. Mutta kuinka tylsää olisi urheilu, jos kaikki pelaajat olisivat totisia mikahäkkisiä ja janneahosia, joiden ilmekään ei värähdä edes voittopallilla! Miksi on kunnioitettavampaa pitää tunteet sisällään? Vai onko kyse edelleen siitä ikiaikaisesta "miehet eivät itke" -suhtautumisesta?

Sen lisäksi, että Ronaldo näyttää avoimesti tunteensa, kamera tietenkin rakastaa häntä. Onhan hän kaunis pelaaja. Ei pelkästään ulkonäöllisesti, vaan hänen liikkumisensakin on erilaista kuin monilla muilla pelaajilla. Toki näin vanhempana hän ei ota enää varsamaisia spurtteja eikä harhauttele yhtä loistokkaasti kuin nuorempana, mutta silti hänet tunnistaa kentällä yhä juoksutyylistä. Hänellä on myös draaman tajua - hyvässä ja pahassa. Tuntuu, että jollain tasolla hän on aina tietoinen siitä, että joku saattaa juuri tällä hetkellä ottaa valokuvan, joka päätyy lehden etusivulle. Tätä voi tietysti kritisoida, mutta jollain tavalla se antaa hänelle toisenlaisen auran kuin muille pelaajille.

Ja joskus tuntuu, että jopa muu maailmakin tukee hänen draamantajuaan. Näin oli esimerkiksi eilen, kun pettynyt Ronaldo istahti itkusilmäisenä nurmelle tajuttuaan, että hän todella joutuu vaihtopenkille heti pelin alkupuolella. Siinä hänen istuessaan yöperhonen tuli lepattamaan aivan hänen itkuisten silmiensä tuntumaan. Heti sillä hetkellä tiesin, että tämä kuva ei tulisi olemaan ainoastaan täydellinen lehtikuva, vaan syöpyisi myös minun verkkokalvoilleni ikuisiksi ajoiksi. Siinä oli jotain runollista. Kuten tv-kommentaattorikin sanoi: "Tällaista voi tapahtua vain Ronaldolle".

Ronaldo tuo kentälle tunnetta ja draamaa, eikä se ole mielestäni yksinomaan huono asia. Huonoa olisi, jos kaikki pelaajat olisivat hänen laisiaan, mutta yksi Ronaldo joukkueessa mielestäni piristää peliä ja tekee urheilusta viihdyttävämpää. Sillä pohjimmiltaan urheilu kuitenkin on pitkälti viihdettä - ainakin meille katsojille.

Taas on ollut tarkoitus kirjoittaa jo pidemmän aikaa, mutta en jotenkin ole saanut itseäni rauhoittumaan, keskittymään ja kirjoittamaan. Olen ollut todella levoton viime aikoina, jo pidemmän aikaa. On kuin sisälläni olisi yhtäkkiä hirveästi energiaa, jota en saa kuitenkaan kunnolla purettua mihinkään. (Pitäisi varmaan alkaa vihdoin harrastaa jotain liikuntaa...) Tunnen oloni jotenkin erilaiseksi kuin aikaisemmin. Oikeastaan ainoa asia, mikä on muuttunut ja mikä tässä saattaa olla takana, on se, että olen todella yrittänyt jollain tapaa päästä sinuiksi tukahdutetun vihani kanssa (psykologin ohjeiden mukaan).

Kuulostaa melko dramaattiselta tuo tukahdutettu viha. En kuitenkaan koe, että olisin mitenkään täynnä raivoa (!), mutta kun psykologi varovasti kysyi, että olisiko mahdollista, että sisälläni on paljon vihaa, niin tunnistin hänen heti olevan oikeassa. Minun on aina ollut vaikea ilmaista vihaa. Olen aina inhonnut ja pelännyt konflikteja. Sen sijaan, että uskaltaisin sanoa suoraan, mitä ajattelen ja ennen kaikkea pitää puoliani, hyvin helposti suljen vihan, pettymyksen ja epäreiluuden tunteet sisääni ja laitan kannen päälle. Siitähän ei tietenkään hyvää seuraa. Viha ja nuo muut samansukuiset tunteet kun eivät siitä mihinkään katoa. Ne jatkavat elämistään sisälläni. Ne tekevät minusta passiivis-aggressiivisen piilovittuilijan ja kuluttavat sitä energiaa, jota tulisi käyttää elämiseen ja eteenpäin menemiseen. Ilmankos olen aina kokenut itseni niin väsyneeksi, voimattomaksi ja jotenkin innottomaksi.

En ole oikeastaan vielä edes tehnyt suuria muutoksia, mutta tuloksia on silti jo nähtävissä. Olen yrittänyt päästää aggressioita pihale kuuntelemalla todella raskasta ja aggressiviista musiikkia. Jostain syystä se tuntuu toimivan erityisen hyvin. Suorastaan tunnen saavani energiaa ja voimaa siitä. Ja toisaalta olen yrittänyt pitää puoliani enemmän. Seisoa mielipiteitteni ja tuntemusteni takana, vaikka joku niitä tai niiden oikeutusta kyseenalaistaisikin. Se ei ole vieläkään helppoa, ja välillä yhä epäilen rajojani ja tunteideni oikeutusta, mutta yritän katsoa eteenpäin, yritän pitää selkäni suorana ja muistaa, että minulla on yhtäläinen oikeus tunteisiini kuin kenellä tahansa. Kirjoitettuna se näyttää täysin itsestäänselvältä, mutta todellisuudessa se ei vieläkään ole sitä minulle. Olen vasta opettelemassa.

Olen aina ihmetellyt ihmisiä, jotka uskaltavat ilmaista (negatiivisina pidetyt) tunteensa suoraan, niitä häpeilemättä tai kyseenalaistamatta. Itse olen aina jo etukäteen pyydellyt anteeksi, jos olen joskus uskaltanut niin tehdä. Ja lisää jälkeenpäin. Ja pinonnut päälle vielä kaikenlaisia selittelyjä, kunnes olen lopulta melkein kumonnut aikaisemmin sanomani ja vielä pyytänyt kertaalleen anteeksi siihen päälle.

Mutta minulla on oikeus tuntea itseni loukatuksi, väärin kohdelluksi, pettyneeksi, haavoittuneeksi ja jopa vihaiseksi.

Minun on kuunneltava tunteitani, koska ne ovat voimakkaita. Jos jätän ne vain sisälleni riehumaan, enkä katso niiden perään, niin oireilen jatkuvasti fyysisesti. Olen jo ajat sitten tajunnut (vaikka olen sen välillä halunnut kieltää, onhan se helpompaa), että olen jopa harvinaisen psykosomaattinen. Kaikenlaiset kireät ja jännittyneet tunnelmat, epäoikeudenmukaisuudet ja voimaton vihantunne menevät aina "suoraan suoleen", kuten tädilläni, joka kärsii samasta sairaudesta, on tapana sanoa. Ja välillä ne tietysti manifestoituvat muutenkin, päänsäryillä, huimauksilla, huonolla ololla...

Ehkä se johtuu siitä, että tunteeni todella ovat voimakkaita. Että oikeasti reagoin moniin asioihin tunteella. Tämän tunnustaminen on uutta minulle, olenhan aina pitänyt itseäni viileänä ja rationaalisena. Se taitaa kuitenkin olla vain taitavasti rakennettu kuori, jonka olen huomannut ihmisten helposti hyväksyvän. Minua ei ole koskaan rohkaistu ilmaisemaan tunteitani. Ei koskaan. Paitsi tietysti niitä positiivisina koettuja tunteita, joita varsinkin isäni haluaisi minusta irti enemmän kuin on usein mahdollista. Mutta toista ei voi olla ilman toista. On hyväksyttävä koko tunteiden kirjo, tai muuten olen sellainen tasapaksun tunteeton, millaiseksi olin jo välillä muuttunut. Innoton ja vihaton, tyyni, mutta tylsämielinen.

Tässä sitä työsarkaa riittää, edelleen. Miten uskaltaa tunnistaa kaikki tunteet ja hyväksyä ne. Ei kieriskellä niissä tai liioitella niitä, vain hyväksyä ja tuntea ne, ja - move on.

Olen tässä jo useamman viikon (vai kuukauden) ajan ihmetellyt, miksi roikun niin paljon Facebookissa. (Jo tuon sanan kirjoittaminen tänne tekstin lomaan näyttää rumalta, rikkoo jonkin taian.) Mitä minä sieltä oikein luulen saavani? Miksi minua mukamas kiinnostaa enemmän toisten ihmisten kokkailut ja huoneiden maalaamiset tai se, miten he tällä kertaa ovat muuttaneet huonekalujen paikkoja? Jos kyse edes olisi ihmisistä, jotka oikeasti tunnen, itselleni tärkeistä ihmisistä, niin ehkä se voisi olla ymmärrettävää, mutta suurin osa on kuitenkin käytännössä ventovieraita. Toisaalta vielä pahempaa kuin tällaisten täysin banaalien asioiden puiminen on joidenkin ryhmäläisten kadehtiminen. Mitä väliä sillä on, millaisia asuntoja heillä on, millaisia vaatteita, millaisia ruokia kokkaavat, missä matkustavat, kuinka rakastuneita ovat? Enhän minä edes tunne näitä ihmisiä oikeasti! Todellisessa elämässä tuskin olisin heihin koskaan törmännyt! Ja vielä - ei ole tarpeeksi, että tämän ryhmän jäsenet ja heidän elämänsä joskus herättävät minussa kateutta, vaan monet heistä myös ärsyttävät minua jopa niinkin paljon, että mietin heitä jopa silloin, kun en ole koneella. Siis olen ärsyyntynyt tuntemattomien ihmisten takia ja kulutan kallisarvoista aikaani miettimällä heitä, heidän sanomistaan ja käyttäytymistään! Eihän tässä ole mitään järkeä, ja ymmärrän sen itsekin.

Tietysti ymmärrän myös sen, ainakin osittain, miksi olen jäänyt koukkuun tähän. Ja olenhan kirjoittanutkin tästä aikaisemmin. Olen oikeasti yksinäinen täällä, ja näin luon itselleni illuusion, että olen ihmisten seurassa, että minulla on ystäviä, paljonkin, ympäri maailmaa. Mutta toisaalta, miksi en vain soita tai kirjoita oikeille ystävilleni? Samaan aikaan, kun vietän aikaa näiden ventovieraiden ihmisten seurassa ja heidän elämänsä pienimmistäkin arkisista yksityiskohdista lukien, olen vieraantunut täysin oikeistä ystävistäni. Ei ole oikeastaan edes tarpeeksi kirjoitella heille, minun pitäisi jutella heidän kanssaan. Minun pitäisi todella yrittää enemmän, nähdä enemmän vaivaa.

Kaikki tämä on kummallista pakoilua ja pseudoelämää. Olen varma, että pakenen tuonne Facebook-ryhmään entistä enemmän - tai siis olen paennut entistä enemmän - viime aikoina, koska minulla on niin monia selvittämättömiä asioita omassa elämssäni. Mieluummin mietin jonkun ventovieraan ihmisen asunnon sistustusta kuin sitä, että pystymmekö minä ja mieheni jatkamaan yhdessä. Mieluummin luen jonkun toisen ihmisen draamasta kuin keskityn omaani. Ja vaikka tämä on ymmärrettävää, niin se on suorastaan typerää. Se on sitä samaa pakenemista, mitä olen harrastanut oikeastaan koko elämäni. Yritän paeta todellisuutta. Mutta todellisuutta ei voi paeta, ja työntämällä pääni pensaaseen teen asioista vain koko ajan vaikeampia. Ja annan vuosien vieriä ohitse huomaamatta, vanhenen, katkeruus kasvaa mieheni ja minun välille. Ei meistä kumpikaan tätä halunnut, eikä kumpikaan tätä ansaitse. Minun on käännettävä valokeila meihin, ja ennen kaikkea minuun. Niin itsekeskeiseltä kuin vaikutankin, niin todellisuudessa en keskity itseeni, en kuuntele itseäni, en mieti niitä tärkeitä kysymyksiä (kuin äärimmäisen harvoin). Minulla on ollut monia kysymyksiä, joita oli tarkoitus pohtia. Terapeutin antamia kysymyksiä, mieheni antamia kysymyksiä, omia kysymyksiäni; kysymyksiä, jotka tajuan tärkeiksi. Tiedän, että ilman niihin vastaamista elämäni ei ikinä muuta suuntaa ja jatkan samaa ajelehtimista loputtomiin, tai kunnes karahdan taas karille.

Minun on selvitettävä itselleni syvimmät arvoni. Se on kaikista tärkein kysymys. Mitkä arvot todella ovat minulle tärkeitä? Mitkä ovat vain päälleliimattuja, toisilta lainattuja tai sen takia päällepuettuja, että ne vaikuttavat tavoittelemisen arvoisilta sellaiselle ihmiselle, jollainen luulen olevani. Millainen todella olen? Millaiset asiat todella ovat minulle tärkeitä, rehellisesti?

Pakenen itseäni jatkuvasti, kun katson peiliin, olen jo muuttanut mieltäni ja kasvojani. Ehkä pelkään tunnustaa, että en ole se, keneksi olen itseäni luullut ja millaiseksi olen itseäni uskotellut. Mutta ei ole liian myöhäistä karistaa harhaluuloja ja pieniksi käyneitä vaatteita. Olen kuitenkin vielä nuori. En saa ajatella toisin, en saa antaa muiden laittaa sitä leimaa otsaani, että olen jo liian vanha moniin asioihin. En saa muiden määritellä itseäni.

Mutta kuinka saisin selvitettyä nämä arvoni? Olenhan miettinyt näitä samoja kysymyksiä jo vuosikausia, kauemminkin. Tuntuu, etten uskalla katsoa itseäni silmiin. Mitä pelkään näkeväni? En ole paha ihminen, enkä varsinkaan ole paha, jos haluan jotain muuta kuin mitä muut toivoisivat minun haluavan. Eivätkä he lopulta varmasti niin välitäkään. Ja vaikka välittäisivät, niin tärkeintä on kuunnella itseäni, etsiä omaa totuuttani ja sitä, mikä minut tekee onnelliseksi. Mikä on minun tarkoitukseni. Näitä kysymyksiä olen esittänyt jo yläasteelta asti, enkö joskus väsy? Ehkä olenkin niin väsynyt näihin samoihin kysymyksiin, etten jaksaisi pohtia niitä enää. Hyvä uutinen on kuitenkin se, etten ole sama ihminen enää kuin yläasteella tai edes vuosi sitten. Kasvan ja kehityn koko ajan. Ja toisaalta jos en ole koskaan vastannut näihin kysymyksiin rehellisesti, mutta olen miettinyt niitä melkein koko elämäni, niin luulisi, että itsekin olisin utelias.

Ja lopulta kysymys ei ole edes ainoastaan minusta. Minun on selvitettävä nämä kysymykset itselleni myös mieheni takia. Ei ole oikein, että hän on joutunut odottamaan näin monta vuotta. Kun mietin asiaa, kun mietin mitä kaikkea hän on joutunut vuokseni läpikäymään ja mistä luopumaan, niin kamala katumuksentunne valtaa mieleni ja melkein lamaa minut. Mutta katumus on yhtä hyödytön tunne kuin murehtiminen ja huolehtiminen. Katumus ei muuta mitään menneisyydessä. Minun on suunnattava katseeni tähän hetkeen ja tulevaisuuteen. Minun on välitettävä tarpeeksi sekä itsestäni että miehestäni ja lopetettava näiden aiheiden välttely. Edes terapiasta ei ole mitään hyötyä, jos en kohtaa itseäni ja näitä kysymyksiä rehellisesti.

Ja jos näistä valtavista, perustavanlaatuisista kysymyksistä on liian vaikea aloittaa, niin miksi en aloittaisi pienistä kysymyksistä, niistä pienistä kivistä, joista kivijalkani rakentuu. Mistä pidän, minkä asioiden tekeminen oikeasti tekee minut onnelliseksi?

Marraskuisia ajatuksia räntäsateen huuhdellessa ikkunoita

Pitäisi taas kirjoittaa. Ei mistään ulkoisesta pakottavasta tarpeesta, ei siksi että "pitäisi", vaan siitä samasta syystä kuin yleensäkin - tiedän, että se tekisi minulle hyvää. Ajatukseni ovat olleet melkoisessa solmussa pari päivää ja olen tuntenut itseni suhteellisen murheelliseksi. Suomen loma ei ole (jälleen kerran) ollut ihan sitä mitä odotin ja se on vain korostanut sitä tunnetta, että kotini ei ole enää täällä(kään). Sen lisäksi on ollut muita murheita, todella vaivaavia ajatuksia, jotka pitivät minua otteessaan koko eilispäivän. (Tänään onneksi oloni on vapautunut ainakin niiden suhteen.) Kyseessä oli asia, josta koin, etten saisi olla vihainen, mutta olin kuitenkin. Ei auttanut, vaikka kuinka pyörittelin sitä päässäni ja yritin ajatella asiaa eri kannoilta ja olla järkevä, olin silti aina vain vihainen ja ärtynyt. Vasta kun sain puhuttua asiasta kahden ystävän kanssa, ärsytys alkoi hälvetä. Tärkeintä minulle oli kuulla, että minulla oli oikeus olla vihainen ja että se oli ymmärrettävä reaktio. En tiedä miksi usein tuntuu, ettei minulla ole oikeutta tai että reaktioni ovat kohtuuttomia. Mieheni saa minut kokemaan niin, muttei pahallaan. Hänellä kun ei ole tällaisia monimutkaisia ongelmia (muunlaisia kyllä varmasti), niin hän ei niitä ymmärrä. Tuskin koskaan saankaan häntä ymmärtämään, mutta ehkä se ei ole edes tarpeen, jos on ystäviä, jotka ymmärtävät.

Mihin jäinkään Suomen suhteen? Jo asian ajatteleminen tuntuu tympeältä. Miksi pitäisi niin analysoida tunteitani tätä synnyinmaatani kohtaan? Tämä on maa siinä kuin muutkin. Ei tässä mitään niin erityistä ole, ja se on vain hyväksyttävä. Koristeellinen nostalgiointi on ihan turhaa. Ainoa, mikä Suomessa on erityistä, on luonto. Ja vuodenajat. Ei niin, etteikö niitä nyt tietysti olisi muissakin maissa, mutta Suomen luonto on tietysti omaa sydäntäni lähinnä, koska olen kasvanut sen äärellä. Ja vuodenajat, niiden erilaiset tunnelmat, tuoksut ja värit, niitä kaipaan myös, sillä ne eivät ole missään täysin samat. Kaikkea muuta löytyykin sitten muualtakin. Globalisaation myötä samat kaupat ja samat ajatukset löytyvät suurinpiirtein kaikista länsimaista (ainakin). Joitain pieniä eroja tietysti aina on, alueellisia erikoisuuksia, mutta ne ovat kuitenkin häviävän pieniä. Tämä on hyvä muistaa, kun palaan Itävaltaan. Ei ole syytä ikävöidä Suomea. Kaikki täällä huokuu menneisyyttä minulle, kaikki muistuttaa aikaisemmista ajoista. Niin kauan kun en asu täällä, on turha kaivata tänne. Täällä ei ole minulle elämää tällä hetkellä, on kuin istuisin näyteikkunassa. Tai kuten kirjoitin kännykkääni muistiinpanoksi eräänä iltana: "Suomessa kahlaan menneisyydessä kuin kuolleissa lehdissä."

Ainoastaan jos muuttaisimme tänne, alkaisi ruoho kasvaa taas ja mallinuket muuttuisivat eläviksi.

Todellisen minän metsästys

En ymmärrä, miten minulla voi olla niin paljon tekosyitä olla kirjoittamatta. Aina löytyy jotain. Osa on tietyllä tapaa ihan hyviä syitä (tai ainakin ovat kätkeytyneet hyvien syiden asuun), mutta osa on ihan naurettavia, ja tiedostan jo niiden parissa puuhaillessani, että ne ovat täysiä tekosyitä. Välillä (usein) mietin, että jos kerran kirjoittaminen on minulle näin vaikeaa tai näin epämieluisaa (pakkohan sen on olla, jos aina lykkään ja välttelen sitä?), niin miksi minun sitten pitäisi kirjoittaa. Eihän minun tietysti ole mikään pakko. Silti tiedän, että kirjoittaminen tekee minulle hyvää, on aina tehnyt. Se selventää ajatuksiani jopa paremmin kuin puhuminen. Se tuntuu jollain tavalla tekevän monista asioista todellisia ja antavan niille muodon, siis sellaisille asioille, jotka ovat vain häälyneet epämääräisinä mieleni perukoilla ilman että olen ollut niistä varsinaisesti edes tietoinen kauempaa kuin ehkä sadasosasekunnin ajan (kuin aurinko hetkellisesti valaisisi harmaan meren aaltojen huiput vain mennäkseen takaisin piiloon pilven taa).

Jos kirjoittaminen on aina ollut minulle niin tärkeää ja jos (kun) olen sen hyödyistä tietoinen, niin tuntuu vielä kummallisemmalta, että lykkään ja välttelen sitä. Onko mieleni pohjalla jotain, minkä pelkään heräävän? Onko siellä jokin merihirviö, jota pelkään tönäiseväni? Vai voisiko kyseessä olla merenneito? Mitä se sitten onkin, niin sen on oltava jotain suurta. (Ja tällä hetkellä ajatuksieni virta heti katkesi... Sattumaa? Tuskin.)

Oli siellä sitten mitä tahansa, niin nyt aion taas kirjoittaa. En pelkää. Tulkoon esiin vaikka millainen mustekala, Loch Nessin hirviö tai pelkästään parvi sokeita kaloja. On joka tapauksessa muutoksen aika, ja tunnen, että se on jo alkanut. Jotain tapahtuu pinnan alla. Olen ollut levottomampi ja paljon aikaansaavampi viime viikkoina. Olen ollut täynnä levotonta energiaa (valitettavasti usein myös yöllä). Välillä minulla on niin paljon ideoita, että on pakko pysähtyä kirjoittamaan niitä ylös. Ehkä suuri osa niistä ei ole suuria eikä tärkeitä, mutta toivon, että ne ovat vain luomassa tietä jollekin suuremmalle. Olen uinunut jo liian kauan.

Tämä vuosi on ollut todella vaikea monin tavoin. Vaikka minulla on valitettavasti ollut elämässäni paljonkin vaikeita aikoja, niin tällaisia vuosia ei ole ollut monia. Koen, että minua haastetaan jatkuvasti, on kuin joku tökkisi minua niin kauan, etten enää voi olla paikoillani. En voi langeta vanhoihin käyttäytymismalleihini enää. Väliin minun tekisi mieleni tehdä niin, mutta tiedän, että se ei ole mahdollista. On katsottava eteepäin. On kokeiltava uutta. On toimittava toisin, jos en halua saada samaa kuin ennen. On aika jollekin uudelle. Tähän uuteen kuuluu kuitenkin olennaisesti yksi vanhaakin vanhempi asia, ja se on juuri kirjoittaminen. Se on aina ollut osa minua, jopa silloin, kun en ole sitä harrastanut. Olen luonteeltani kirjoittaja, vaikka en kirjoittaisikaan. Se on tapani jäsentää maailmaa. Miksi kieltäisin sen puolen itsestäni?

Eilen oli myös puhetta lapsuusmuistoista. Kun muistelin joitain täysin sattumanvaraisia (tai siltä vaikuttavia) lapsuusmuistoja, huomasin, että olen ehkä kertonut itselleni vääränlaista kertomusta lapsuudestani ja itsestäni lapsena. Usein ajattelen - ja sanon muillekin - että olin todella kiltti ja aikuismainen lapsi. Ja niin ilmeisesti ihan pienenä olinkin, mutta ala-asteella olin kyllä aikamoinen raisuli ja poikatyttö. Olin kovaääninen ja melkoinen säheltäjä (jälkimmäinen ominaisuus on yhä jäljellä). Olin täynnä luovaaa energiaa, kuten tietysti kaikki lapset ovat. Minulla oli valtavasti kavereita. Olin jossain vaiheessa melkein häiritsevän suosittu, sillä jo ala-asteella kaipasin myös paljon omaa aikaa. Luin valtavasti. Kannoin korkeita kirjapinoja sekä koulun kirjastosta että maakuntakirjastosta. Leikin hevosta ja juoksentelin metsissä. Olin iloinen, onnellinen ja huoleton lapsi suuren osan lapsuuttani. On turhaa yrittää kirjoittaa sellaista narratiivia, että olin aina syvällinen, pohdiskeleva, filosofinen ja jossain määrin raskasmielinen. Kyllä sekin puoli minussa oli jo pienenä, mutta se oli kuitenkin aika pieni osa minua ja alkoi saada enemmän valtaa vasta yläasteelle siirtymisen alkaessa häämöttää horisontissa. Jostain syystä siirtyminen lapsuudesta nuoruuteen oli minulle äärimmäisen vaikeaa. Voisi melkein sanoa, etten ole vieläkään täysin onnistunut siinä, mistä syystä ehkä myös aikuisuuteen siirtyminen on ollut minulle vaivalloista.

Nuoruus - tai sanotaan murrosikä tai teini-ikä - on tietysti monille yksi elämän vaikeimpia vaiheita kaikkien muutosten takia. Minä olen joiltain osin jähmettynyt siihen ikään - juuri siihen ikään, mitä inhosin - kymmeniksi vuosiksi. Jokin lukko on pystyttävä aukaisemaan, sillä mieluummin olisin täydesti hieman (?) lapsenmielinen aikuinen kuin kantaisin jossain sieluni nurkassa yhä sitä ahdistunutta maailmantuskaa potevaa ja huonosta itsetunnosta kärsivää kömpelöä teiniä. Mutta missä ja mikä tämä lukko on? Miten se avataan? Siinä kysymyksiä, joita en ole koskaan pysähtynyt pohtimaan. Ehkä nyt olisi korkea aika?

Mitä Facebookin käyttöni kertoo minusta?

Kirjoittelin tänään taas heti aamun aloitukseksi (aamun? kello on yli 12) tuonne ulkosuomalaisten ryhmään. Tein jälleen kerran sen virheen, että tulin kommentoineeksi erääseen uskontoaiheiseen ketjuun, ja senhän tietää, että siitä aiheesta ei tule valmista ikinä. En vaan yksinkertaisesti voinut olla kommentoimatta, koska keskustelussa ei mielestäni ollut otettu joitain tärkeitä näkökohtia huomioon ja muutenkin monet kommentit olivat liian subjektiivisia. Halusin siis ihan vaatimattomasti toimia rationaalisena ja objektiivisena järjen äänenä. :D (Ikäänkuin se onnistuisi...ainahan jokaisella on oma lehmä ojassa, ja joka muuta väittää, on vaan laittanut siteen silmilleen eikä näe lehmäänsä.) No, lopulta oli kuitenkin pakko irrottautua sinänsä ihan mielenkiintoisesta keskustelusta ja jopa painaa "unfollow"-nappia, etten saisi ilmoitusta jokaisesta uudesta kommentista ja taas kiusausta kommentoida itse lisää.

Tästä tulikin mieleeni, että olisi luultavasti aika helppoa kartoittaa joitain syitä siihen, miksi tuosta ulkosuomalaisryhmästä on tullut minulle niin tärkeä, jopa niin tärkeä, että se on aiheuttanut melkoista Facebook-riippuvuutta viime aikoina. Ennen kuin menen siihen analyysiin, niin täytyy vielä todeta, että tämän viikon, minkä olen ollut yksin, olen pystynyt jokseenkin suomaan itselleni tämän riippuvuuden, koska siinä on hyviäkin puolia. Tietysti on, enhän muuten olisi siihen niin koukuttunut. Nyt haluan kuitenkin rajoittaa taas tuota riippuvuutta, ja jos pystyn jäljittämään syitä siihen, niin ehkä pystyn sitten täyttämään niitä tarpeita "oikeassa elämässä" nettiyhteisön sijaan.

Ensimmäinen mieleen tuleva syy on tietysti ihan ilmeinen. Olen yksin ja olen ulkomailla. En vieläkään tunne kovin monia ihmisiä täällä (olemmehan asuneet täällä vasta reilun vuoden). Kaipaan sekä tietynlaista vertaistukea (muut ulkosuomalaiset) että yksinkertaisesti seuraa. Tähän on helppo todeta, että miksi en sitten mene joihinkin todellisiin ulkosuomalaisten (tai vaikka muiden expattien) tapahtumiin? Niitä ei tietystikään ole täällä yhtä paljon kuin vaikkapa Brysselissä, mutta kyllä täälläkin suomalaisia on ja aina välillä joitain tapahtumia. On myös se lukupiiri, johon minun pitäisi mennä mukaan, vaikka epäilenkin, että siellä luettavat kirjat eivät välttämättä ole valitettavan elitistiseen makuuni. Ehkä voisin kuitenkin ajatella, etten menekään sinne kirjojen takia, vaan seuran. Tosin olen kuullut, että siellä käy lähinnä vanhempaa väkeä, mutta ehkä tilanne on muuttunut, ehkä tänä vuonna sinne tulee nuorempiakin ihmisiä? Toisaalta voisin myös ihan oikeasti ehdottaa live-tapaamista jollekulle tuolla ulkosuomalaisten ryhmässä olevalle Wienissä asujalle. Valitettavasti heitä ei ole kuin pari, eikä kumpikaan ole myöskään ikäiseni, mutta voisihan se silti olla mukavaa. Ainakin mukavampaa kuin aina istua tietokoneen ääressä kotona.

Toinen syy on sitten rumasti sanottuna päteminen. Usein tuhahtelen ja pyörittelen päätäni muiden pätemisyrityksille Facebookissa, mutta teen kyllä tuolla ryhmässä vähän samaa, vaikkakin mahdollisimman hienovaraisesti ja verhotusti. Tai voihan sitä tietysti kauniimminkin kutsua - haluan saada mielipiteeni kuulluiksi. Olen huomannut, että kirjoitetussa muodossa ihan tykkään väittelyistä ja argumentoinnista. Kirjoittaessani pystyn yleensä pysymään aika viileänä enkä mene mukaan tunnekuohuihin (paitsi joskus sydämeni hakkaa kovaa ja tunnen kiihtymyksen kehossani, kun olen kirjoittanut jotain "controversial", mutta se ei yleensä näy tekstissäni). On mielestäni ymmärrettävää, että saan tästä nautintoa, koska todellisessa elämässä olen todella huono väittelijä. Joudun helposti sellaisen tunnekuohun valtaan, että en saa änkytettyä mitään hienoja loogisia perusteluja mielipiteilleni, vaikka niitä olisikin. (Tämä varmaan johtaa nuoruudesta, jolloin oli mahdotonta voittaa isää väittelyissä ja ne väittelyt usein päättyivät siihen, että itkin turhautumisesta.) Ehkä kuitenkin olisi hyvä harjoitella tätäkin taitoa ihan luonnossa, esimerkiksi mieheni kanssa. Se ei kyllä ole hänenkään kanssaan helppoa, koska häneltä tulee perusteluja kuin tykin suusta ja koen helposti jääväni alakynteen, mutta voisinhan yrittää olla ajattelematta tällaisia väittelyitä valtataisteluina ja varsinkin olla tekemättä mielessäni pienestäkin väittelystä tällaista tahtojen taistelua. Voisin ottaa ensin pieniä tavoitteita - ylipäätään sen, että saan rauhallisesti sanottua loogisia perusteluita mielipiteilleni sen sijaan, että minun pitäisi "voittaa" väittely tai saada toinen maanrakoon. Minulla ihan selkeästi on ongelmia erimielisyyden ilmaisun kanssa, kuten konfliktien kanssa ylipäätään.

Kolmas syy addiktoitumiselleni tuohon ryhmään on varmaankin se, että siellä olen saanut tietyllä tapaa keksiä itseni uudestaan. Suurin osa ei tunne minua entuudestaan, ei ole mitään sellaista painolastia raahattavana. Ja kun he eivät myöskään näe, miten hermostunut saatan olla elävässä elämässä, niin siellä voin vaikuttaa rauhalliselta, tyyneltä, loogiselta ja rationaaliselta, mutta silti empaattiselta ja hauskalta. Voin jollain tapaa olla siellä oma ihanneminäni. Senpä takia en ole ollutkaan kutsumassa sinne oikein ketään vanhoja ystäviäni tai tuttujani, jotka asuvat ulkomailla. Olisin halunnut olla anonyymi. Mitä tämä sitten kertoo minusta? Sitäkö, etten edelleenkään haluaisi sallia itselleni inhimillisyyttä? Että luulen ihmisten pitävän minusta vain, jos olen jollain tapaa täydellinen? Siinähän olen nimenomaan väärässä, ihmiset yleensä pitävät niistä, jotka näyttävät inhimillisyytensä, erehtyväisyytensä ja haavoittuvaisuutensa. Täydelliseen ihmiseen on vaikea samastua. Tässä minulla on edelleen opittavaa, paljon. Melkein aina kun yritän raottaa haavoittuvuuttani jollekulle, kadun sitä jälkeenpäin. Miksi se on minulle niin vaikea paikka? Miksi koen sen heikkoutena? Tässä pohdittavaa tälle sateiselle sunnuntaipäivälle.

ulkopuolisuudesta ja ulkosuomalaisuudesta

Olen nyt viettänyt taas muutaman päivän ihan yksin (tai no, kissan kanssa), ja vielä on melkein 2 viikkoa yksinoloa jäljellä. Vähän tylsää, kun vasta joku aika sitten olin pari viikkoa yksin, eikä täällä kaupungissa nyt vielä ole mitään sellaista sosiaalista verkkoa, johon tukeutua. No, onneksi kuitenkin osaan olla yksinkin.

Yksi jännä miete yllätti minut itse asiassa eilen, kun kävin pienellä kävelyllä tässä lähimaastossa. Oli todella kaunis syyskesän päivä, viileä, mutta kirkas ja aurinkoinen. Vielä ei ollut varsinaista ruskaa nähtävissä, mutta joidenkin puiden lehdet olivat ruskeita kuivuuttaan (ei ihme tämän polttavan kuuman kesän jälkeen). Ilma tuoksui raikkaalta ja oli mukava kävellä, kivuta mäenrinnettä puiden varjossa ja sitten laskeutua toista puolta ja ihmetellä upeita kartanomaisia rakennuksia. Erään talon kuistilla istuskeli nainen ja kirjoitti. Toisen talon pihassa kasvoi pensaassa ihania syksynoransseja marjoja valtavina ryppäinä. Jossain oli parvekkeen ovi auki, ja sisältä kuului astioiden kilinää, puhetta ja naurua. Silloin mielessäni välähti hieman kateellinen ajatus, että olisipa kiva asua täällä. Melkein samantien tajusin ajatuksen absurdiuden. Minähän asun täällä.

Ajatus ei kuitenkaan ollut niin absurdi miltä ensin näytti. Vaikka asumme täällä nyt, niin jälleen kerran tämä on väliaikaista (ellei ihmeitä tapahdu). Meillä kummallakaan ei ole sukulaisia täällä, eikä juuri muitakaan sosiaalisia ympyröitä, niinkuin jo mainitsin. Sama juurettomuus, mikä on vaivannut minua muuallakin, jatkuu siis täällä. Ja vaikka sitten kuinka kotiutuisimmekin tänne, niin olemme kuitenkin aina jossain määrin ulkopuolisia. Tuo ulkopuolisuuden tunne tuo tietynlaisen vapauden, mutta pidemmän päälle alkaa myös väsyttää. Joskus olisi kiva kokea kuuluvansa, edes johonkin. Toisaalta, kun muistelen Suomessa asumista, niin en kyllä kokenut kuuluvani sinnekään. Ehkä on sittenkin parempi kokea olevansa ulkopuolinen ulkomailla kuin omassa kotimaassaan...

Rauha maassa

Kävin äsken läheisellä hautausmaalla kävelyllä. En yleensä ole niitä ihmisiä, jotka käyvät hautausmaakävelyillä, siinä on mielestäni aina ollut jotain makaaberia. Mutta nyt, tämän hautausmaan löydettyäni, en enää ymmärrä, miksi joskus ajattelin niin. Ehkä tämä on tarpeeksi etäännytetty itsestäni, vanha hautausmaa, toisessa maassa, sellaisessa kaupunginkolkassa, missä minun ei kaiken järjen mukaan edes pitäisi olla. Ja silti tuntuu, että tämä on juuri se paikka, missä minun kuuluu olla, juuri nyt. 

Tulin tietoiseksi tästä hautausmaasta jo ennen kuin muutimme tänne, kun googlasin alueen nähtävyyksiä. Viinitilojen ja –tupien sekä yhden kirkon lisäksi ainoa mainittava nähtävyys oli Gustav Mahlerin hauta, joka sijaitsi juuri Grinzingin hautausmaalla. (Tähän väliin on sanottava, että suomalainen sana, ”hautausmaa”, tuntuu kyllä kaikinpuolin mauttomalta saksalaiseen Friedhofiin - ”Rauhanhovi” - verrattuna. )

Se, että ylipäätään tutustuin Mahleriin, oli myös sattumaa (niinkuin nyt niin moni muukin asia tässä elämässä). Olin Helsingissä kirjoittamassa gradua – monta vuotta sen jälkeen, kun minun oikeasti olisi pitänyt saattaa opinnot loppuun – ja Pirkko tarjosi minulle lippua konserttiin, johon hän ei itse päässyt. Kun kuulin, että kyseessä oli Mahler, olin yhtaikaa utelias ja epäilevä. Ainoa, mitä tiesin Mahlerista, oli peräisin Frasier-televisiosarjasta.  Jaksossa Frasierin veljen, Nilesin, vaimo on juuri päättänyt erota hänestä, ja Niles muistelee kaihoisasti menneitä. Sitä, miten hän esimerkiksi aina sunnuntaisin soitti Mahleria pianolla Marisille. Silloin Frasier huomauttaa, että ”ethän sinä edes pidä Mahlerista”. Nilesin nyrpeä vastaus on: ”No Marisin lisäksi, kuka pitää?” 

Koska veljekset kuitenkin ovat auttamattomia snobeja ja koska tällainen altavastaajan asema aina kiehtoo minua, niin päätin mennä konserttiin, vaikka minulla olisi sinä päivänä ollut niin paljon muutakin muka tärkeämpää tekemistä. Ei huvittanut mennä, mietin perumista viime hetkeen, päätin kuitenkin lopulta lähteä, juoksin koko matkan (sen osuuden, mitä raitiovaunu ei minua kuljettanut), ja kun viimein saavuin konserttisalille, oli aula jo tyhjä Ritvaa, Pirkon ystävää, lukuun ottamatta. Silti, onneksi menin. Mahlerin 7 sinfonia muutti – jos nyt ei elämääni, niin ainakin suhteeni klassiseen musiikkiin.

Ennen kuin unohdan, mistä minun oikeasti piti kirjoittaa, niin sysään nyt kuitenkin Mahlerin musiikkia koskevat pohdintani toiseen kertaan. Mahler on tässä yhteydessä vain se syy, miksi löysin tämän ”Grinzingin rauhanhovin”. Ja rauhanhovi se todella on. Kyseessä on hyvin pieni hautausmaa, ihmeellisellä hieman kaltevalla kukkulalla. Toisella puolen avautuu näkymä yli kaupungin, melkoisen etäällä, mutta kuitenkin aivan selkeästi. Toisella puolen näkyy Kahlenberg-vuori, ja sen rinteellä valkoinen linna. Itse hautausmaalla ei yleensä ole juurikaan ihmisiä. Tänään siellä oli ainoastaan yksi perhe minun lisäkseni. He ottivat kuvia haudasta, joka ei sanonut minulle mitään, ja katsoivat minua kummeksuen, kun pysähdyin Mahlerin haudalle. Kun he olivat lähteneet, olin aivan yksin. Paahteinen, yli + 30 asteen helle kuumotti selkääni ja elokuun taivas oli syvänsinen ja matala. Vaaleat hautamonumentit näyttivät huokoisilta ja ikivanhoilta. Puiden katveessa enkelipatsaat ojentelivat käsiään ja kultaiset kirjaimet kertoivat menneistä kohtaloista. Kuului vain mehiläisten surinaa, kaukaisen kirkon kellon soitto – vain kerran – ja ilmeisesti hyvin myöhään heränneen kukon kieuntaa. Kävelin rahisevaa valkoista soratietä ja pysähdyin ristillä roikkuvan Jeesuksen eteen. Se näytti minusta surulliselta pelkässä lannevaatteessaan, kasvot maata kohden. Mietin jälleen kerran, miksi kristinusko on ottanut symbolikseen juuri tuon kärsimyksen ja kuoleman kuvan. Tein silti ristinmerkin, jotenkin se kuului asiaan. 

Kun jätin hautausmaan taakseni, tuntui, että sen rauha yhä seurasi minua. Taloni viileässä käytävässä vilkaisin itseäni peilistä, ja kasvoni näyttivät vierailta ja etäisiltä. Ihan kuin olisin hetkeksi itse lähtenyt pois niiden sisältä, ja pelkät kuoret olisivat siinä. Katsetta oli vaikea tarkentaa. Hetken saatoin kuvitella näkeväni itseni vieraan ihmisen silmin.

Tajusin tänään, että Bowie olikin jo sanonut kaiken oleellisen eilisen kirjoitukseni aiheesta tässä biisissään:

Aika kuluu hirvittävän nopeasti
Päivät ovat samankaltaista puuroa,
aurinkoisia, mutta muistiinpainumattomia
viikot kiirehtivät viikonloppuun
ja aina tuntuu olevan uusi maanantai
kuukausista ei enää saa otetta
ja vuosista ei muista jälkikäteen juuri mitään.
Joulut ja juhannukset kasaantuvat kiikkeräksi keoksi,
josta on vaikea hahmottaa yksityiskohtia,
ja vuosi 2012 kuulostaa edelleen scifi-romaanin nimeltä.

Itseä ei voi enää hyvällä tahdollakaan kutsua nuoreksi,
mutta sitä on vaikea käsittää,
kun vaatekoko pysyy samana ja ajatukset aina yhtä keskenkasvuisina
teini-iän kompleksejakin on jäljellä varmasti reilu tusina.

Jotain silti tapahtuu
uneliasta huminaa kuuluu öisin
kun menneet vuodet pyörivät pääni ympärillä
enkä saa nukuttua tuo vieraantuntuinen mies vierelläni
tässä elämässä joka kyllä muistuttaa minua jollain tavalla
kuin kaukainen saari ulapalla auringonpaisteessa,
mutta laivani tuntuu silti jatkuvasti kiertävän sen kaukaa
enkä koskaan pääse rantaan asti.

Vanhenen, mutta en viisastu.

Aamuisin en enää muista, mitä ajattelin yöllä
ja yöllä en ole varma, ovatko ajatukseni vain kiusoittelevia aaveita
vai vakavasti otettavia haaveita.

Tämä hetki venyy ja jatkuu ja tuntuu loputtomalta,
silti aika kulkee päätähuimaavaa vauhtia jossain selkäni takana.
Jos kääntyisin, se varmaan pysähtyisi
ja leikkisi nukkuvaa,
sillä kukaan ei voi nähdä sen liikkuvan,
tai muuten taika raukeaa.

Saturday morning is the cruellest morning, T.S.Eliotia mukaellakseni. Tai no, perjantai-ilta ja lauantai-ilta ovat pahimmat. Lauantaisin koko viikonloppu aukeaa edessä yksinäisenä ja loppumattomana ja harmaana. En jaksaisi olla yksin enää.

Odottelua

Ajattelin nyt kirjoittaa pitkästä aikaa muutaman rivin, kun kerrankin olen saanut kaikki käännökset tehtyä jo viikolla, eikä ole mitään pakollista huohottamassa niskaan. On juhannuspäivän aamu - vaikka eihän se täällä mitenkään eroa normaalista lauantaista - ja päivä on valjennut sateisena (no jaa, en itse asiassa tiedä, millaisena se valkeni, kun heräsin lähempänä yhtätoista, mutta kuitenkin...). Ehdin juuri hehkuttaa sitä facebookissa (sateinen päivä, ei kiirettä minnekään!), kun jo alkoikin näyttää siltä, että kohta saattaa kirkastua. Kumma kyllä, en ole siitä innoissani, vaikka tämän päivän piknik-suunnitelmissa oli tietysti nimenomaan säävaraus. Jotenkin ajatus sateisesta kiireettömästä päivästä kisun seurassa tuntui rattoisalta. No joo, mutta antaa sään valtiaiden päättää, miten tässä käy! Ja itse voisin siirtyä ehkä vähän mielenkiintoisempaan (?) aiheeseen.

No en tiedä mielenkiinnosta, mutta kumma juttu tapahtui eilen yöllä, kun yritin nukkua. En edes muista, mistä se lähti, mutta yhtäkkiä tulin hirveän tietoiseksi ajan kulumisesta ja ihmisten kuolevaisuudesta. Kävin läpi mielessäni monia ihmisiä ja ajattelin, että "niin, sekin tulee kuolemaan". Outo, ja melkoisen epämiellyttävä ajatus, varsinkin kun olen ollut harvinaisen hyvällä tuulella tällä viikolla, ja jopa aikaansaava ja energinen (mistä todistaa sekin, ettei käännöksiä jäänyt viikonlopulle, kuten aikaisempina viikonloppuina). Ehkä sen ajatuksen jotenkin kirvoitti uutinen Columboa näytelleen Peter Falkin kuolemasta, en tiedä. Vaikka kyseinen näyttelijä olikin jo 83-vuoden kunnioitettavassa iässä kuollessaan, niin uutinen oli minusta kuitekin jotenkin surullinen. Ja vielä surullisempaa oli, että Alzheimeria sairastanut näyttelijä ei ollut enää vuosiin muistanut esimerkiksi näytelleensä kuuluisinta hahmoaan (eikä varmaan montaa muutakaan asiaa). Äh, en halua uudestaan vajota näihin apeisiin ajatuksiin, tulipa vain mieleen mainita tuo melkoisen outo oivallus (no en tietysti oivaltanut sitä ensimmäistä kertaa, mutta tällä kertaa jotenkin harvinaisen laajasti).

Palataanpa johonkin edes vähän miellyttävämpään asiaan. Eilen oli siis juhannusaatto, mutta minulla ei loppujen lopuksi ollut edes mitään juhannusbluesia, vaikka en päässytkään Suomeen juhlimaan perinteiden mukaisesti sukulaisten seuraan. Totta kai se olisi ollut mukavaa, ja kun sukulaiset soittivat juhannuspuhelun illankahussa, niin tietysti siitä tuli hetkeksi haikea olo. Silti, ei mitään verrattuna muutamaan viime vuoteen - tai varsinkaan parin vuoden takaiseen juhannukseen, joka oli ensimmäisemme Brysselissä. Silloin kuuntelin vanhoja Suomi-hittejä ja Olavi Virtaa koko päivän Jamesin ollessa töissä ja taisin olla varsin nyrpeää seuraa myös koko illan. Tällä kertaa asian teki ehkä helpommaksi se, että olen kuitenkin menossa Suomeen pariksi päiväksi jo viikon päästä, ja ennen kaikkea se, että James tulee lomille ensi perjantaina! Epäilen, että viimeaikainen hyväntuulisuuteni ja aikaansaavuuteni on johtunut juuri tuon ajatuksen tuomasta lohdusta. Vaikka olisi huonokin päivä, niin tiedän, että pian mieheni on taas täällä edes pari viikkoa ja kaikki asettuu - toivottavasti - taas kohdilleen. Minusta nimittäin edelleen tuntuu kuin hieman leijuisin mieheni poissa ollessa. Mikään ei oikein vedä minua maahan eikä minulla ole minkäänlaista rytmiä. Tai no, ehkä on, mutta täysin vääränlainen rytmi (olen tuskin kertaakaan esimerkiksi käynyt nukkumaan ennen puoli kahta yöllä).

Jotenkin myös huolenaiheeni mieheni lomalle tulemisen suhteen (niitäkin on!) ovat väistyneet taka-alalle. Tiedän, että on muutama - tai ainakin yksi - keskustelunaihe, josta tulee vääntöä, mutta siihen on vain valmistauduttava. Pääasiassa yritän silti keskittyä kaikkeen hyvään, ja siihen tällä hetkellä uskomattomalta ylellisyydeltä tuntuvaan asiaan, että voin keskustella toisen ihmisen kanssa koko päivän, joka päivä! (No jaa, aion kyllä olla hiljaakin välillä, mutta noin periaatteessa se olisi mahdollista.) Voi olla, että ensialkuun iskee melkoinen puheripuli oltuani monta kuukautta lähinnä vaan kahden kissan kanssa. Vaikka olen kyllä jutellut sillekin aika paljon, ja jopa itsekseni. Ehkä on siis hyvä moneltakin kantilta, että mieheni viimein tulee lomalle...

That Was Then, And This Is Now

Jatkanpa taas tylsiä, mutta toivottavasti ei täysin hedelmättömiä pohdintojani. Ihan ensimmäiseksi - löysin tänään vanhoja päiväkirjojani, kun yritin löytää jotain piirustusvälineitä. Ensin ajattelin, etten uskaltaisi edes lukea niitä, sillä tiedän, että monet vanhoista päiväkirjoistani ovat aika masentavaa luettavaa. Onneksi nämä eivät kuitenkaan olleet sieltä pahimmasta päästä. En lukenut paljoa, mutta jo siitä vähästä tunnistin heti itseni. On hassua, miten vähän sitä lopulta muuttuu. Sisin on selkeästi pysynyt ihan samana. Samankaltaiset asiat mietityttävät minua edelleen ja aivan samantyypiset asiat ovat yhä minulle ongelmallisia. Onneksi joissain suhteissa olen sentään kasvanut ja tullut kypsemmäksi, aivan tyhmimmät ja turhimmat neuroosit ovat karisseet matkan varrelle ja jonkin verran itseluottamustakin on tarttunut mukaan. Vaikka kasvu olisi voinut olla vieläkin huomattavampaa, on silti mukava huomata, että edes jotain edistystä on tapahtunut. Erityisen kivalta silti tuntui huomata, että olen myös saanut joitain haaveitani toteutettua, itse asiassa aika moniakin. Useat niistä tuntuivat tuolloin (lukioaikoina ja heti niiden jälkeen) miltei mahdottomilta toteuttaa, utuisilta kangastuksilta jossain kaukana taivaanrannassa, mutta sain kuin sainkin ne toteutettua. Toivottavasti tämä inspiroisi minua uskomaan, että voisin saada myös nykyisiä haaveitani toteutettua. Voisin tehdä sopimuksen itseni kanssa, että kun kymmenen vuoden päästä luen näitä rivejä, edes osa tämänhetkisistä haaveistani on toteutunut. Ongelmallista on tietysti se, että en tällä hetkellä ole ihan varma, mitä haaveeni ovat. Tiedän suunnilleen, mutta niiden hahmot ovat vielä melko muodottomia ja niistä on vaikea saada kiinni. Ehkä en uskalla kutsua niitä näkyviin. Olen aina pelännyt haaveita. Olen pelännyt, että mitä jos ne eivät toteudukaan, mutta vielä enemmän olen pelännyt sitä, että ne toteutuvat eivätkä olekaan lopulta kaiken sen vaivan arvoisia, että ne pettävät minut jotenkin. Se ei silti saa estää minua yrittämästä. "For us, there is only the trying. The rest is not our business", kuten T.S. Eliot sanoo yhdessä lempisitaaitestani.

***

Asiasta toiseen. Viime aikoina, siis ehkä ihan viime viikkoina, minusta on tuntunut, kun alkaisin hiljaa herätä talviunilta. Saan enemmän ideoita ja inspiraatiota erilaisiin asioihin, ja olen taas hieman alkanut muuttaa myös tyyliäni, tosin en tietoisesti. Huomaan vaan taas valitsevani kirkkaammanvärisiä vaatteita, ostelen hassunvärisiä kynsilakkoja ja yhdistelen vaatteita rohkeammin. Minun tekee mieleni ostaa rihkamakoruja - sormuksia, joissa on suuria kiviä tai kukkia (!), värikkäitä kaulakoruja, hiuskoristeita... Onneksi minulla ei sentään ole varaa toteuttaa kaikkia halujani, mutta jotain pientä olen ostanut, kuten esimerkiksi eräästä loppuunmyynnistä tosi hienon hiuskoristeen jossa on tummanvihreitä sulkia. Olen myös kaivanut esiin joitain vanhoja rihkamakoruja, joita en ole pitkään aikaan käyttänyt. Olen pitkästä aikaa hieman innoissani pukeutumisesta. Samalla mietin kuitenkin - mitä mieheni tästä "uudesta vanhasta" tyylistä pitää. Tai tiedän, että hän ei pidä. Voi jopa olla, että työnnän suurimman osan näistä viimeaikaisista hankinnoista takaisin laatikkoon hänen lomansa ajaksi ja koetan taas pukeutua konservatiivisemmin. Tiedän, että se on hullua. En kuitenkaan jaksa vääntää näistä asioista, kun hän tulee vain lomalle. Syksyllä minun on kuitenkin uskallettava pitää pääni ja pukeutua ensisijaisesti siten kuin minä haluan (joitain kompromisseja tietysti aina voi ja pitää tehdä). Välillä aina erehdyn ajattelemaan, että teen tästä kaikesta liian ison asian, että vaatteitahan ne vain ovat. Toisaalta se ei ole aivan totta. Pukeutumisessakin on kyse suurelta osin itseilmaisusta (ihannetapauksessa siis). Lisäksi jos pukeudun tavalla, joka ei tunnu minusta kotoisalta, se vaikuttaa myös itsetuntooni. Kyse siis on suuremmasta asiasta kuin haluan myöntää. En kuitenkaan halua murehtia siitä liikaa nyt - tällä hetkellä ilmaisen itseäni juuri niinkuin haluan ja voin pistää vähän överiksikin. Nyt tai ei koskaan. ;)